Mika Waltarin ja Armas J. Pullan Kapteeni Leo Rainio -kirjat

Teen kirjaa Mika Waltarin unohdetuista tai vähälle huomiolle jääneistä kirjoista. Näihin kuuluvat mielestäni myös Kapteeni Leo Rainion nimellä ilmestyneet kolme seikkailuromaania, jotka Waltari kirjoitti toisen nuoren kirjailijan, Armas J. Pullan kanssa 1930-luvun alussa. Kahdesta otettiin vuonna 1961 uusintapainokset, Punaisesta madonnasta ei - ilmeisesti poliittisista syistä. Nyt sen voisi hyvin julkaista uudestaan, kun kaikki mitä Waltari ja Pulla Neuvostoliitosta kirjoittivat on osoittautunut todeksi tai ainakin melkein todeksi! (Minun ei vasemmistolaisperheen vesana ole aina kauhean helppo myöntää näitä asioita...)

Olen kirjoittanut kirjoista kuitenkin niin pitkän luvun, että en usko sitä voitavan käyttää sellaisenaan. Pistän tekstin siis tänne kaikkien luettavaksi. Kuvia en jaksa etsiä, eikä niitä netissä varmaan olisikaan.

Keisarin tekohampaat; Punainen madonna; Älkää ampuko pianistia!

Mika Waltarin varhaistuotantoon kuuluvat myös yhdessä viipurilassyntyisen kirjailijan Armas J. Pullan (1904-1981) kanssa kirjoitetut kolme seikkailuromaania. Teokset Keisarin tekohampaat, Punainen madonna ja Älkää ampuko pianistia ilmestyivät salanimellä Kapteeni Leo Rainio. Pulla, hänkin tuolloin vielä nuori kirjailija, oli kirjoittanut salanimellä jo romaanit Huimapää (1929) ja Aseveikot (1931) ja ehdottanut Waltarille yhteistyötä. Waltari on kertonut, että Pulla keksi juonet - Waltari piti häntä parempana juonen rakentajana - ja Waltari kirjoitti tekstin Pullan tekemän lyhyen raakileen pohjalta.
Pulla käytti salanimeä vielä yksin kirjoittamissaan kirjoissa Lempeä korvanleikkaaja (1933) ja Gangsterit ja seitsemän kääpiötä (1945).
Waltari kirjoittaa muistelmissaan tavanneensa Pullan Nuoren Voiman Liiton piirissä, ja he olivat jonkin aikaa hyviä ystäviä. Kirjailijat pohtivat, että lähtisivät Afrikkaan tekemään taustatyötä, mutta rahoittajaa ei löytynyt. Toverukset laittoivat lehteen ilmoituksen, jossa he etsivät muita osallistujia, mutta kukaan ei vastannut ilmoitukseen.
Waltari myös epäilee, että Pullan oma humoristinen tyyli sai vaikutteita yhteistyöstä hänen kanssaan: "hänen tyylinsä oli alussa kuivahkoa, mutta myöhemmin hän on kehittänyt itsenäisen, omaperäisen ja humoristisen tyylin", Waltari kirjoittaa muistelmissaan. Pullan suosituissa Ryhmy ja Romppais -kirjoissa onkin samantyyppistä henkeä kuin Leo Rainio -kirjoissa.
Leo Rainion nimellä ilmestyneet romaanit kertovat suomalaisparivaljakosta, Onni Piukkasesta ja Jussi Kihosta, jotka joutuvat maailmalla monenlaisiin selkkauksiin ja selviävät niistä yleensä suomalaisen sisun ja huumorintajunsa ansiosta. Ei ole kaukaa haettua olettaa, että Piukkanen ja Kiho ovat vaikuttaneet esimerkiksi Outsiderin eli Aarne Haapakosken tarinoihin Pekka Lipposesta ja Kalle-Kustaa Korkista.
Kihon ja Piukkasen myös usein osoitetaan olevan älyllisestikin ylivertaisempia muihin tarinan henkilöihin nähden - tämä on erityisesti totta muiden kansallisuuksien ja rotujen kohdalla. 2000-luvun lukijasta kirjojen rasismi tuntuu kiusalliselta, vaikka toisaalta Pulla ja Waltari osasivat myös tehdä toisten rotujen edustajista neuvokkaita ja älykkäitä.
Näin on laita esimerkiksi Keisarin tekohampaitten juutalaisen Mandelbaumin kohdalla. Tämä on ajalle tyypillinen juutalaishahmo, hiukan luihu ja pitkänenäinen huijari, mutta lopulta myös yksi parhaista sotureista epämääräisessä armeijassa, jota Piukkanen ja Kiho huomaavat johtavansa. Lopulta Mandelbaum myös tekee vallankumouksen sankarien nenän alla. Mandelbaum onkin lopulta kirjan kiehtovin hahmo.

Tekohammaskauppiaat

Keisarin tekohampaat kertoo juuri siitä, mistä otsikko antaa ymmärtääkin - tekohampaista. Teos alkaa uutisella, jonka otsikko kuuluu "TEKOHAMPAITA AMERIKASTA AFRIKAAN":

Amerikan hallitus on antanut suostumuksensa suunnitelmalle, joka tarkoittaa uusien markkinain avaamista tekohampaille. Amerikka tarvitseekin suuresti harrastamalleen tekohammasteollisuudelle uusia vientipaikkoja. Tällöin on ajateltu etenkin eurooppalaisia siirtomaita Afrikassa, jossa uudenaikainen hampaiden hoito ei ole vielä pitkälle kehittynyt. Olisi varustettava laiva, missä olisi ajanmukainen hammasklinikka ja mikä matkoillaan poikkeaisi Afrikan pienempiinkin satamiin. Lastina on, lukuunottamatta puhdistusaineita ja hammaslääkärien työkaluja, pääasiallisesti tekohampaita. Amerikan konsuleja on määrätty ryhtymään valmistaviin toimenpiteisiin kaikissa paikoissa, joihin laiva saapuu.

Piukkanen ja Kiho joutuvatkin tekemisiin nimenomaan tekohampaiden kanssa, kun he kirjan alussa ovat rahattomina Pariisissa. He ovat työskennelleet konkurssiin menneessä A. B. Viena Wood O. Y:ssä, eivätkä tiedä mitä tekisivät. He tutustuvat amerikkalaiseen Jim Phersoniin, joka esittäytyy: "Ohiosta. Tekohammastehtailija. Amerikan suurin tekohammastehdas." Miehet lyöttäytyvät yhteen ja rikas Pherson kustantaa kaikille juotavaa. Samalla he tutustuvat myös mustaihoiseen Salomoniin, joka ilmoittaa olevansa Abessinian keisarin Menelikin poika. Pherson näkee mahdollisuuden laajentaa bisneksiään ja lupautuu tekemään perimysriitojen huolestuttamasta Salomonista keisarin, jos hän vain saa monopoliaseman Abessinian tekohammasmarkkinoilla. Pherson päättää tehdä Abessiniassa vallankumouksen ja värvää Piukkasen - entisen luutnantin - ja Kihon - entisen kersantin - vallankumousarmeijan päälliköiksi.
Keisarin tekohampaat on hauska ja vauhdikas kirja, joka sisältää monia satiirisia piikkejä useaan eri suuntaan. Kyytiä saa eritoten amerikkalainen raharikkaus. Pherson esittelee omaa elämänfilosofiaansa näin valloittavasti:

Kaipaan toimintaa! Täällä [Pariisissa - JN] ei yksinkertaisesti tapahdu mitään. Voi, hitto vieköön. Museot, jotka haisevat pölyltä! Taulukokoelmat! Alkaa kaivata meidän puimakoneittemme iloisia ja kauniita värejä. Versailles! Näkisittepä Chicagon sianteurastamot, ne ovat jotakin. Ja Nôtre-Dame, minä nimittäisin sitä vanhaksi, homeiseksi raunioksi. Ajatelkaa, mikä loistava tavaratalon paikka siinä on heitetty hukkaan! Casino de Paris ja Folies-Bergères! No, niissä voisi viihtyä kyllä, mutta niitä varten on tietysti matkasuunnitelmaani merkitty yhteisesti vain yksi ilta, josta pitää jälkeenpäin mainita, että se teki moraalisesti arveluttavan vaikutuksen. Sensijaan piti minun ihastuksesta mykistyneenä tuijottaa Mona-Lisaa kaksi tuntia, kymmenen minuuttia. (...) Sivumennen, lyönpä vetoa sata dollaria vanhoja kalosseja vastaan, ettei sen näköinen nainen saisi Hollywoodissa edes siivoojattaren paikkaa. Tämä eurooppalainen maku turmelee minun hermoni.

Piukkanen ja Kiho kehivät kokoon epämääräisen armeijan, joka koostuu lähinnä merellä kaapatuista kreikkalaisista sotilaista, ja lähtevät Abessiniaan. Yllätyksekseen he tapaavat myös Taavetti Pulliaisen, vanhan kansakoulun opettajansa, josta on tullut ministeri ja joka on saapunut Abessiniaan luodakseen maan ja Suomen välille ystävyys- ja kauppasuhteet. Pulliaisen hahmon avulla Pulla ja Waltari piruilevat Suomen poliittiselle kulttuurille, joka näyttäytyy vätysmäisenä. Kirjailijat tuntuvat myös naureskelevan pasifismille, kun Pulliainen kieltäytyy tarttumasta aseeseen siinäkään vaiheessa, kun Abessinian keisarin armeija on heidän perässään.
Teoksessa Waltari tuntuu piruilevan myös omille tulenkantajahenkisille intoiluilleen: "Oli yö. Oli Pariisi ja oli Selectin baari. Mutta koska tämä teos ei ole mikään moderni matkakuvaus, emme ryhdy esittämään mitään lyyrillisiä luonnontunnelmia."
Kirjaa ei voi olla pitämättä rasistisena, joskin rasismi on todennäköisesti tyystin tahatonta ja ajan vaikutteiden mukana imettyä. Stereotypiasta ainakin on kyse kohtauksessa, jossa sankarit kohtaavat Abessinian keisarin:

Hänen majesteettinsa oli lihavahko, turpea ja tummakasvoinen, eikä hänen käytöksestään puuttunut jonkinlaista alkeellista arvokkuutta, joka teki vaikutuksensa läsnäolijoihin. Hän oli puettu jonkinlaiseen meriupseerin valkeaan pukuun, jonka kaulukselle laskeutui musta, silkinhieno parta. Jaloissa oli hänellä komeat, punaiset tohvelit. Hänen viisi seuralaistaan olivat erilailla puetut. Yhdellä oli jonkunverran rypistynyt frakkipuvun takki ja sen rintapielessä kunnialegioonan kapea, punainen nauha, mutta hänen mustakeltaraitaiset housunsa kuuluivat ilmeisesti pyjamas-pukuun.

Neuvostoliitosta Espanjaan

Seuraavassa kirjassa, vuonna 1932 ilmestyneessä Punaisessa madonnassa, Pulla ja Waltari ovat päässeet piruilemaan ajan vasemmistolaisille virtauksille. Kirjaa on helppo pitää Neuvostoliiton ja muun ajan kommunistiliikehdinnän vastaisena, mutta toisaalta siinä piruillaan myös Italian Mussolinille ja fasisteille. Saksan natsit mainitaan vain kerran tai kaksi - on vaikea sanoa, mistä tämä johtuu, mahdollisesti poliittisesta varovaisuudesta.
Pulla itsekin sanoi haastattelussa, että "teos on kirjoitettu harkitun ilkeästi, varsinkin, mitä ryssiin tulee". Suomalaisten Neuvostoliittoa kohtaan osoittamasta sinisilmäisyydestä huolestunut Pulla jatkoi, että "molempain veijarien monissa Venäjän näkemyksissä on aika paljon totta takana". Vasemmistolaisissa piireissä tätä ei tietenkään katsottu hyvällä ja esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti teilasi kirjan otsikolla "Moskaa".
Punainen madonna on edeltäjäänsä juonettomampi, pikareskiromaanin tyyppinen kertomus, jossa päähenkilöille sattuu ja tapahtuu lähinnä erilaisten sattumusten ja yhteenottamusten vuoksi. Tapahtumien jana on varsin suoraviivainen: Piukkanen ja Kiho viettävät aikaa turkulaisessa hotellissa, kun poliisi tulee pidättämään heitä epäiltynä kommunistipropagandan levittämisestä. Paljastuu, että edellisestä kirjasta tuttu Mandelbaum on piilottanut heidän laukkuihinsa lentolehtisiä. Miehet vangitaan, mutta vapautetaan kohta, kun heidät tunteva upseeri ilmoittaa, että miehistä ei vallankumouksellisiksi ole. Tätä eivät usko maan oikeistovoimat, vaan muiluttavat sankarit itärajan taakse. Siellä he kohtaavat neuvostosotilaita ja esittävät suomalaisia kommunisteja. Valeasu paljastuu ja miehet vangitaan. Vankilasta heidät vapauttaa joukko venäläisiä rojalisteja, Nikolai III:n alaisuudessa toimivia sotilaita. Näiden vankilasta miehet taas vapauttaa epämääräinen sakki vuorirosvoja - ja niin edelleen. Miehet päätyvät Neuvostoliitosta Espanjaan, keskelle alkavaa sisällissotaa, ja kaiken päätteeksi he joutuvat paikalliseen mielisairaalaan, jossa he saavat todistaa eurooppalaisten suurmiesten välistä sotaa. Sairaalan asukeista yksi luulee olevansa Napoleon, toinen Marx, kolmas Lenin, neljäs Tolstoi, viides Victor Hugo ja niin edelleen.
Eila Pennanen on Punaisesta madonnasta kirjoittaessaan todennut, että se on Leo Rainio -sarjan heikoin teos. Varsinkin loppupuolta Pennanen moittii, mutta moitteen takana lienee ajatus, että viihderomaanin tulee olla sisällöllisesti ja tarinallisesti ehyt. Kohtaus espanjalaisessa mielisairaalassa astuukin hyvän maun sääntöjen ja kerronnan lakien ylitse, mutta toisaalta kirja kannattaa ennemmin nähdä satiirina eikä niinkään juoneen perustuvana seikkailuromaanina. Tässä mielessä se eroaa hyvin paljon Keisarin tekohampaista, jossa juoniaines oli satiiria tärkeämpi.
Punaisessa madonnassa satiiri keskeyttää kerronnan useita kertoja, kuten kohtauksessa, jossa Piukkanen ja Kiho tutustuvat neuvostosotilaiden ruokavalioon:

"Padassa on vielä Lunatsharskinkeittoa."
"Mitä se on?" kysyi Kiho epäluuloisesti.
"Kirotut porvarikulakit sanovat sitä lihakeitoksi. Mutta meille luokkatietoisille kommunisteille eivät kelpaa sellaiset nimet."
"Mutta kun tämä toveri on kasvissyöjä", sanoi huolestunut opas.
"Äsh, kyllä hän tätä keittoa voi syödä. Eihän siinä ole tippaakaan lihaa, - eilisestä on jo kolme viikkoa, kun viimeksi sain haistaa lihaa."

Paljastuu, että ylemmältä taholta on määrätty, että "pellavansiemenkakuista keitetty liemi on oleva liha- elikkä luokkatietoisti Lunatsharskinkeittoa". Kirja sisältää paljon myös kertomuksia siitä, miten Neuvostoliitossa on päätetty teollistaa koko maa ja tehty absurdeja päätöksiä, kuten padota joki, jossa ei ole vettä virrannut vuosiin. Pulla ja Waltari lienevät poimineet nämä 1920- ja 1930-luvuilla yleisistä Neuvostoliittoa koskevista paljastuskirjoista. Tasapuolisesti he kuvaavat myös tsaarinvaltaa haikailevat rojalistit saamattomiksi typeryksiksi.
Vasemmistoa ruoskiva satiiri ei pysähdy Neuvostoliittoon. Myöhemmin, Espanjaan päätyessään, Kiho ja Piukkanen kohtaavat ranskalaisia kommunisteja, jotka riitelevät enemmän siitä, kenen tulkinta marxilaisuudesta on oikea, Guesden, Broussen vai Blanquin. Pullan ja Waltarin tiedot Ranskan vasemmiston tilanteesta ovat olleet vähintäänkin kohtuulliset.
Myös kohtaus, jossa Marx, Tolstoi ja kumppanit esiintyvät espanjalaisessa mielisairaalassa, todistaa, että Pulla ja Waltari eivät ole kirjoitelleet ihan mitä tahansa, vaikka muutoin onkin helppo kuvitella, että kohtaus on kirjoitettu riemukkaan innon vallitessa. Koomiset iskut ovat taitavia:

"Hyvät herrat! Euroopan katse on tähtäytynyt meihin..." aloitti Napoleon kiihkeästi ja intohimoisesti.
"Vastustan!" kiljahti Lenin nousten puoleksi ja huitoen käsiään.
"Yhdyn edelliseen puhujaan!" sanoi toinen valkopartainen tarmokkaasti ja kiivastuneena. Kiho päätteli, että hän oli siis Karl Marx. "Tuollainen puhuttelu on häpeällinen!" (...)
"Olet vallankumouksen pettäjä, toveri Napoleon!" karjui Lenin. "Minä ja toveri Marx emme hyväksy puhuttelua hyvät herrat!"

Kohta tämän jälkeen Lenin tölväisee Marxille: "Hitto vieköön sinun paksut kirjasi, joissa ei ole päätä eikä häntää. Minä en ole jaksanut lukea niistä ainotakaan loppuun. Ainoa järkevä sana, mitä sinä olet sanonut, on tuo, että 'pääoma on varkautta'. Mutta sekin pätee vain niin kauan kuin itse on köyhä."
Waltari liittää tähänkin teokseensa pistoja Tulenkantajia - sekä itseään - kohtaan. Kun Piukkanen ja Kiho kohtaavat Espanjaan matkalla olevia kommunisteja, Kiho huudahtaa: "Nämä ovat sitä lajia aateveljiä ja maailmanparantajia, että sain heikäläisistä kyllikseni istuttuani kerran puolisen tuntia Tulenkantajien kahvilassa". Itsensä Waltari mainitsee suoraan kohdassa, jossa Piukkanen ja Kiho saapuvat Istanbuliin: "'Jassoo, ja tämä on nyt sitten se Istanbul, josta Waltari piti niin riivatunmoista melua siinä Yksinäisen miehen junassaan', tuumi Kiho ja sylkäisi laidan yli." Toverukset tuumivat yhdessä, että kirjailijan ei olisi kannattanut.
Teosta ja sen satiiria heikentää tavattomasti sen rasistisuus, joka on päällekäyvämpää kuin Keisarin tekohampaissa. Punaisessa madonnassa rasismi kohdistuu tasapuolisesti kaikkiin Euroopan kansoihin - paitsi ehkä englantilaisiin, joiden kansanluonteesta ei sanota juuri mitään. Teoksen ainoa englantilainen henkilö, espanjalaisen laivan kapteeni päästelee:

Ensimmäinen perämieskin on italialainen ja niin täynnä Mussolinin henkeä, että haisee. Ei silti, ei minulla ole mitään hampaankolossa Mussolinin takia, mutta italialaiset ovat niitä kansojen rikkaruohoja, vesiheiniä, jos sanoisin ryssiä nokkosiksi. Perhan, tulkoon nyt saman tien sanotuksi, että kaikki näiden eteläisten niemimaiden asukkaat ovat ihan samaa rojua, kaatopaikkojen rehoittavia rikkaruohoja.

Tämä on tietysti henkilön kommentti, mutta toisaalta Piukkanen ja Kiho ottavat asiakseen laittaa laivan laiskottelevat italialaiset kuriin ja tekevät sen väkivalloin. He myös puhuvat samalla tavalla vaikkapa venäläisistä. Neuvostosotilaiden vangeiksi jouduttuaan Piukkanen ja Kiho joutuvat varomaan kielenkäyttöään:

"Ryssää! Älä käytä karkeaa kieltä, toveri Kiho. Ilmaisen sinulle proletaarisen kummastukseni. Kaikki tähän asti puhuneet toverit ovat olleet venäläisiä."
"Venäläisiä? Onko niillä semmoinenkin nimi?" Kiho kysyi viattomasti. "No, olkoon... Tuntuu se haju sinuunkin tarttuneen, vaikka siellä Leningradin kapakassa päissäsi puhuit toista..."

Toisessa kohdassa Kiho rallattelee: "Ja Jussi sano Jaskalle: / iske ryssää puukolla, / iske ryssää puukolla, / ei sillä ole sielua!" Sama rallattelu esiintyy Helsinki-romaanissa Palava nuoruus (1935), jossa nuori päähenkilö Juhani - Waltarin omakuva - juttelee valkoisen sotilaan kanssa. Ilmeisesti Waltari on itse nuorena kuullut saman laulun sisällissodan aikaan.
Suomalaiset itsekin saavat kyytiä, kun englantilainen kapteeni kysyy Piukkaselta ja Kiholta, onko koko kansa samanlaisia kuin hekin. Toisaalta Kihon selityksessä ei puututa suomalaisten kansanluonteeseen, vaan enemmänkin historiaan ja nykypolitiikkaan:

Sitten meillä ollaan valkoisia tai vaaleanpunaisia tai tulipunaisia, sinimustia ja ihan mustia, punakeltaisia ja maalaisliittolaisia, voi olla vihreitäkin, en nyt muista. Ja nämä kaikki tapella nujuuttavat keskenään ihan tasapuolisesti. Ja sitten vielä osa kansasta haluaisi rynnätä suoraa päätä ryssäin niskaan, ja eräs toinen osa taas haluaisi ryssäin avulla käydä niiden edellisten kimppuun.

Teoksen punainen madonna on espanjalaissyntyinen kommunisti Carmen, johon Piukkanen ja Kiho törmäävät useaan eri otteeseen. Kiho ihastuu naiseen ja lopulta vastusteltuaan Carmen alkaa vastata rakkauteen, Kihon suureksi kauhuksi. Carmen kuuluu waltarilaisten naisten sarjaan yhdessä Fine Van Brooklynin ja Neferneferneferin kanssa, vaikka ei olekaan yhtä pelottava kuin nämä.

Atlantin ylitse gangstereiden pariin

Vuonna 1932 ilmestyi myös teos Älkää ampuko pianistia! Sen tekijyydestä on ollut jonkin verran epäselvyyttä. Sekä Waltari että Pulla ovat kummatkin ilmoittaneet, että teos kirjoitettiin kuten edeltäjänsäkin, mutta hakuteoksessa Suomen kirjailijat 1917-1944 sitä ei ole merkitty Waltarin kohdalle. Tämä lienee silkkaa huolimattomuutta, sillä muissa hakuteoksissa, kuten Sirkka Musikan kokoamassa Waltari-bibliografiassa, joka löytyy vuonna 1958 ilmestyneestä Waltarin juhlakirjasta, teos on mainittu kummankin tekemäksi. Myös Simo Sjöblomin kokoamassa suomalaisen rikoskirjallisuuden bibliografiassa Älkää ampuko pianistia! on merkitty Waltarin ja Pullan yhdessä kirjoittamaksi.
Älkää ampuko pianistia! sijoittuu aikaan Punaisen madonnan jälkeen, koska kirja sijoittuu suurelta osin Yhdysvaltoihin - Punaisen madonnan lopussa sankarit päättävät lähteä Amerikkaan. Vaikuttaa siltä, että kirjaa on kirjoitettu löysällä kädellä: alussa laivamatkaa kuvataan yllättävän pitkään ja Kiho joutuu sanaharkkaan ruotsalaisen kielitieteilijän kanssa siitä, onko Juhani Aho kirjoittanut teoksensa suomeksi vai ruotsiksi ja onko suomi suuri sivistyskieli vai ei. Kohtauksella ei ole minkäänlaisia yhtymäkohtia muuhun juoneen ja lienee vain kirjoittajien piruilua ajankohtaisista keskustelunaiheista. Laivalla Kiho ja Piukkanen huijataan ottamaan huostaansa pieni lapsi Ville, joka osoittautuu varsinaiseksi rasavilliksi ja riesankappaleeksi. Myöhemmin Ville tosin pelastaa sankarit useaan otteeseen.
Teoksen varsinainen juoni on löyhä, aivan kuin muissakin sarjan kirjoissa. Kiho ja Piukkanen huomaavat New Yorkiin tultuaan ajautuneensa rahattomiksi ja muistavat aiemmissa teoksissa tavatun toimittaja Petersin lupauksen ottaa heidät töihin. Kiho ja Piukkanen marssivat New York Heraldin toimitukseen (nolosti Peters tervehtii heitä muka-amerikkalaisittain: "Halloh, boys!") ja Peters pestaa heidät kirjoittamaan Chicagon gangsterisodista. Peters kuvailee amerikkalaisia journalismin ihanteita: "Well, minulla ei ole toistaiseksi varmaa suunnitelmaa siitä, mitä teemme ja mitä emme tee. Minusta on mieluisinta heittäytyä seikkailuun ummessa silmin ja toimia tilanteen mukaisesti, mutta silloin toimiakin niin riivatusti."
Teoksessa irvaillaan amerikkalaiselle tehokkuuden ja nopeuden ihanteille, kun Peters ilmoittaa, että he eivät todellakaan matkusta Chicagoon junalla:

"Sellaiset kivikautiset kulkuneuvot voivat kelvata teikäläisille sanomalehtimiehille, kun he ovat menossa hautaamaan jotakuta pitkäpartaista äijää, joka on kirjoittanut pari tusinaa tuhatsivuista maailmankirjallisuuden merkkiteosta ja josta ja jonka teoksista ja jolle pidetyistä hautapuheista he saavat kolme sivua tekstiä, jota ei lue enempää kuin noita teoksiakaan. Mutta nyt olemme Amerikassa ja matkalla seuraamaan Bugs Moranin ja Al Caponen välien selvittelyä, ja näin ollen matkustamme lentokoneella kiroillen senkin hitautta. - Jos rakettilentokuljetus olisi..."

Petersin monologin katkaisee auton kylkeen osuva luotisarja.
Kirjassa on muitakin kohtauksia, joissa kirjoittajat virnuilevat amerikkalaiselle elämäntavalle, mutta missään vaiheessa satiiri ei ole niin kitkerää kuin esimerkiksi vasemmistolaisuuteen kohdistuva iva Punaisessa madonnassa. Amerikkalaisten tietämättömyydelle ja bisnesmaailmallekin irvaillaan vähemmän kuin Keisarin tekohampaissa, ja päällimmäiseksi jää mielikuva, että kirjoittajat ovat amerikkalaisen vauhdin ja teknisyyden lumoissa.
Loppupuolella, kun Kiho karkaa Chicagosta rakastamansa naisen, kynänterätehtailija van Eindhovenin tyttären Isbelin kanssa, kuvaan tosin astuu satiiri amerikkalaista uskonnollisuutta ja retuperäisyyttä kohtaan. Ajaessaan vauhdilla Amerikan halki Kiho pysäytetään jossain Keskilännessä ja poliisit luennoivat hänelle kunnollisista amerikkalaisista:

"Chicagossa hallitsevat rosvot ja siellä teihin ei uskalleta koskea (...). Mutta täällä maaseudulla olosuhteet ovat terveemmät. Tarpeen vaatiessa otamme oikeudenkäytön omiin käsiimme ja hirtämme murhaajat ja ateistit. Meidän kouluissamme ei suvaita darwinismia ja muuta jumalankieltämistä eikä kerrota juttuja maan pallonmuotoisuudesta. Meillä on Raamattu ojennusnuoranamme ja nainen, joka kävelee käsikoukkua miehen kanssa, joutuu helposti kasvatuslaitokseen, puhumattakaan miehestä, joka viheltää sunnuntaina."

Ongelmia aiheuttaa se, että Kihoa luullaan gangsterien käyttämäksi palkkatappajaksi, Tuonelan-Thompsoniksi. Bugs Moran oli palkannut hänet rikollisiin puuhiin, mutta Kiho oli tehnyt ison jalokivikeikan tyhjäksi ja lähtenyt karkuun Isbel van Eindhovenin kanssa.
Isbel haluaa heidän saavuttuaan Los Angelesiin päästä näyttelijäksi Hollywoodiin. Kirjan lopussa on villi kohtaus, jossa Kiho päätyy orgioihin. Yksi osanottajista on itse Charles Chaplin:

"Naiset ovat minun elämäni tuho!" sanoi mr. Charlie Chaplin synkästi ja maistoi soodavesilasistaan. "Ei, ei, en halua juoda, älkää kaatako minulle samppanjaa, olen kyllästynyt kaikkeen. Minulla on vielä eilisillasta niin hitonmoinen krapula... (...) Katsokaa noita kirottuja vampyyreja! (...) He ovat juoppoja, kokainisteja, porttoja, ja kuitenkin he ovat tuhonneet minun elämänhaluni, työtarmoni, suuren tulevaisuuteni! Sanokaa, onko maailmassa koskaan ollut minua suurempaa taiteilijaa, sanokaa vilpittömästi. Miljoonat, ei, sadat miljoonat ihmiset olen saanut itkemään ja nauramaan. Ja kuitenkin tässä salissa istuu kaksi minun entistä rouvaani, jotka ovat tuhlanneet ja riistäneet omaisuuteni, raastaneet nimeni lokaan, levittäneet minusta mitä katalimpia parjauksia. Olen yrittänyt lyödä heitä ja myrkyttää heidät, mutta kun pääsee yhdestä eroon, on toinen jälleen esillä."

Chaplin myös pohtii omaa rooliaan mykkäelokuvan viimeisenä jäänteenä Hollywoodissa: "Ja mikä tulevaisuus minulla olisikaan äänielokuvan kehittämisessä (...). Ensin hylkäsin sen kokonaan, mutta muistattehan sen kohtaukset Kaupungin valoissa, jossa syön makaroonia. Ne ihmeelliset äänet, onko kukaan saanut aikaan niiden veroista?" Myöhemmin kertoja toteaa, että vaikka Chaplinin läsnäolo juhlissa on kunnia, mutta kukaan ei halua keskustella hänen kanssaan, "koska häntä pidettiin hieman tyhmänä".
Orgioitten kuvaus on rohkea ja osoittaa, että Waltari ja Pulla tunsivat 1930-luvun alun keskustelun Hollywoodin riettaasta maineesta (joka osaltaan johti Hollywoodin tiukkoihin sensuurisääntöihin). "Kiho silmäili aistejaan uskomatta naisia, jotka kokaiinihumalassa kieriskelivät lattialla repien vaatteita yltään ja pareja, jotka kaikkien nähden antautuivat mielettömiin hyväilyihin", kertoja toteaa, mutta jatkaa: "Hän ei mielestään ollut erikoisen ahdasmielinen, mutta tällaista menoa katsellessaan hänen koko luontonsa nousi kapinaan." Olisi kiinnostava tietää, onko lisäys Armas J. Pullan käsialaa vai kenties kustantajan pienoinen sensuuritoimenpide.
Älkää ampuko pianistia! on edeltäjiensä tavoin hauska ja viihdyttävä teos, mutta oikeastaan kolmikon huonoin. Eila Pennanen pitää sitä parempana kuin loppupuolellaan hajoavaa Punaista madonnaa, mutta kommunisminvastaisen teoksen tuomitseminen on voinut olla vuonna 1980 poliittisesti välttämätöntä. Älkää ampuko pianistia! ei ole kuitenkaan yhtä kriittinen amerikkalaista bisnesihannetta kohtaan kuin Keisarin tekohampaat eikä sen rakenteen väljyys palvele satiirisia tarkoitusperiä yhtä hyvin kuin Punaisessa madonnassa.

Salanimen takana

Kirjailijanimen takana olevat tekijät paljastuivat ilmeisesti aika nopeasti, varsinkin kun Pullaa pyydettiin kirjoittamaan Keisarin tekohampaista arvostelu Suomen Sotilas -lehteen, jonka avustajiin hän kuului. Myöhemmin, kun Pulla yksinään kirjoitti teoksen Lempeä korvanleikkaaja (1933), eräät arvostelijat luulivat edelleen, että Waltari oli ollut mukana sitä kirjoittamassa.
Teoksista Keisarin tekohampaat ja Älkää ampuko pianistia! ilmestyivät uusina laitoksina vuonna 1961, mutta Punainen madonna ei. Sitä onkin pidetty yhtenä harvinaisimmista Waltarin kirjoista. Nykylukija saattaisi luulla, että Keisarin tekohampaiden rasismia olisi siivottu uudessa painoksessa. Näin ei kuitenkaan ole tehty, mutta tällaisia lauseita tuskin enää päästettäisiin läpi: "Veneen laidalle ilmestyivät kaikki sen rodun tunnusmerkit, jolle Abrahamin aikoina annettiin lupaus meren hiekan lailla lisääntyä ja täyttää maa. Kihara, rasvainen tukka, kiiltävä juutalaisnaama, säikähtyneet ruskeat silmät ja nenä, joka mittasuhteistaan päättäen saattoi vainuta pienimmätkin ansiomahdollisuudet sadan kilometrin säteellä."

Carroll John Daly

Simo Sjöblomin dekkaribibliografian esipuheessa väitetään, että Carroll John Dalyn novelleja ei ole koskaan suomennettu - todistusaineisto päinvastaisen puolesta on mittava. Daly oli yksi tärkeimpiä pulp-kirjailijoita niin jenkeissä kuin Suomessakin: Seikkailujen Maailmassa käännettin toistakymmentä hänen novelliaan. Outoa ettei Sjöblom tiennyt tätä ja oikaissut (jonkun muun kirjoittamaa) esipuhetta.

Aina välillä esiintyy joku, jonka mielestä Daly on tärkeämpi kuin vain mainintana kirjallisuuden historiassa, mutta oma muistikuvani näistä novelleista - ja mainitusta romaanista - on että ne ovat hutiloiden tehtyjä ja sekavia. Olen lukenut jonkun Dalyn myös englanniksi ja yksi käännetty tarina löytyy myös kirjasta Kovaksi keitetyt (toim. Peter Haining, Book Studio 2000 tai jotain sinnepäin). Se on muistaakseni vanhempaa Dalya ja parempi. Tunnetuin Dalyn ihailijoista on ollut Mickey Spillane - tässä hänen kirjoittamansa fanikirje.

En ole alla olevassa osannut sanoa, että Dalyn myöhemmät romaanit ilmestyivät brittikustantajilta, mikä on usein - ei aina - merkki siitä, että tekstit eivät ole olleet kovin laadukkaita. Lisäksi olisi voinut mainita, että Dalyn kirjoja ei painettu uudestaan 1940-1950-lukujen pokkaribuumin aikana, mikä on outoa, koska Spillanen lukijoille olisi luullut Dalynkin kelvanneen, sen verran niissä pyssyt paukkuvat ja daamit kirkuvat. 1980- ja 1990-luvulla tuli joitain uusintajulkaisuja, kuten Mysterious Pressin kokoelma Satan Hall -tarinoita.

Carroll John Dalya (1889—1958) ei juuri pidetä kummoisena kirjailijana, mutta hänellä on lajityypin historiassa taattu paikka: hänen sanotaan keksineen koko kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden vuonna 1922 julkaisemallaan novellilla ”The False Burton Combs”. Siinä päähenkilö ei tosin vielä ole yksityisetsivä, vaan lähinnä seikkailija, joka ajautuu selvittämään rikoksia. Yksityisetsiväksi Dalyn sankari vaihtui kuitenkin jo seuraavana vuonna eli 1923. Sankariksi tuli Race Williams, joka on Dalyn luomuksista tunnetuin; muita Dalyn sarjasankareita ovat mm. Satan Hall ja Vee Brown.
Daly oli Mickey Spillanen suosikkikirjailija, minkä kyllä arvaa siitä, että Dalyn sankarit, olkootkin toisinaan poliiseja, ottavat kovin helposti oikeuden omiin käsiinsä. Väkivallan kuvauksia on paljon ja niissä on vaivoin peiteltyä sadismia — esimerkiksi sidottuja naisia esiintyy paljon. Race Williams on aina valmis väkivaltaan ja nukkuu ase tyynyn alla. Williamsilla ei ole myöskään minkäänlaisia omantunnonongelmia aseen ja nyrkkien käytöstä, vaan hänen mielestään ”jauhelihaa ei voi tehdä jauhamatta ensin vähän lihaa”.
Juonenrakentajana Daly on usein heikko, ja sanotaan, että kustantajat julkaisivat Dalyn novelleja hiukan pitkin hampain. Useat Dalyn novelleista ovatkin yllättävän vaikeita seurata — voi sanoa, että Daly toteutti erinomaisesti Chandlerin maksiimia siitä, että hankalan kohdan tullen kannattaa laittaa mies tulemaan ovesta ase kädessä. Lopulta kustantajat olivat kuitenkin tyytyväisiä, koska Daly ja varsinkin Race Williams -tarinat myivät hyvin. Daly ei ollut itse täysin tietoinen omasta roolistaan kirjallisuudenlajin luojana. Sittemmin Dalyn merkitys kirjailijana väheni ja hänen tärkeimmäksi tuotannokseen jäikin 1920—30-luvun novellituotanto. Siinä on riittävästi tuoreutta ja elävyyttä, jotta sitä voi lukea vielä tänäkin päivänä.
Suomeksi Race Williams esiintyy mm. novellissa ”Ruumis & Kumpp.” (1936). Novelli paljastaa sen, että varhaisimmat yksityisetsivät eroavat myöhemmistä, kuuluisammista kollegoistaan eritoten siinä, että heitä ei palkata hommiin, vaan he joutuvat niihin. Tämä lähentää Race Williamsia ja muita ajan yksityisetsiviä supersankareihin, joiden seikkailut lähtevät usein liikkeelle siitä, että jotkut superrikolliset yrittävät päästä heistä eroon. ”Ruumis & Kumpp.” -tarinassa ”hempeämielinen Jim” yrittää tappaa Williamsin, joka on aikoinaan tappanut Jimin rikostoverit. Williams pääsee lopulta ampumaan kaikki rikolliset kaksi revolveria käsissään.
Novellissa ”Verinen monogrammi” Williams pistää kovalla kädellä rikollisen johtaman hotellin järjestykseen. Hänen asiakkaansa kuolee sadististen murhaajien kynsissä, mutta Williams kostaa. ”Kuolema korjaa satoa” -novellissa Williams selvittää mutkikkaan kiristysvyyhden — lukijan mielestä liian mutkikkaan.
Dalyn sekavuus on pahimmillaan tarinassa ”Yksi ruumis lisää” (1938?), jonka alussa Williamsin toimistoon kävelee mies, iskee Williamsin apurin tainnoksiin ja pakottaa Williamsin allekirjoittamaan paperin, jossa tämä tunnustaa osallisuutensa huumekauppaan. Dalylla oli selvästi halu jatkaa Williamsin seikkailuja novellista toiseen, niinpä tämäkin viittaa sellaiseen novelliin, jota ei ole suomennettu. Daly sekoilee Liekki-nimisen naisen kanssa ja tämä taas kisailee Armin Loringin kanssa; Loring taas on koko kaupungin vaarallisin mies. Tarina päätyy Williamsin ja Loringin kaksintaisteluun Liekistä. Miten tähän päädytään, on joko osoitus Dalyn taidoista tai niiden puutteesta.
Toinen Dalyn sankari Vee Brown seikkailee mm. novellissa ”Punaista dynamiittia” (1936), jossa häntä yritetään saada ansaan: rikolliset tappavat satunnaisesti ihmisiä ja jättävät murhapaikalle lapun, jossa vaaditaan Brownin lähtöä kaupungista. Brown tietysti ratkaisee jutun ja tappaa kaikki rikolliset. Brownin asennetta kuvaa hyvin hänen ajatelmansa novellin loppupuolelta: ”Mies ammuttuna edestä päin ei koskaan voi kaatua eteenpäin kasvoilleen... erittäinkin kun hänellä ei ole kasvoja ollenkaan.” Minäkertojana (ja jonkinlaisena Watsonina) toimiva Condon kysyy jossain vaiheessa, nauttiiko Brown murhaamisesta ja tämä vastaa: ”Joskus minä nautin murhasta.”
Dalyn kerronta on parhaimmillaan juuri väkivaltaisissa kohtauksissa ja siinä on paikoin hykerryttävää groteskiutta, varsinkin viimeksi mainitun novellin alussa, jossa kuolemansyyntutkija juttelee muun muassa päivän politiikkaa: ”[Lääkäri] keskeytti hetkeksi puheensa, osoitti vuoteen alle ja sanoi sitten kärsimättömästi: — Ehkä joku antaa minulle pään vuoteen alta.” Brown elää supersankareiden lailla kaksoiselämää — hän säveltää salanimellä suosittuja iskelmiä.
Vaatimattomampaa Dalyn novellituotantoa edustaa ”Keltainen päiväkirja”, jossa Race Williams taistelee kreivi Jehdoa vastaan. Jehdo on tyypillinen itämainen suurrikollinen, joka kiduttaa mielellään Dalyn rakastettua ja työtoveria Florence Drummondia.
Dalyn ainoa romaanisuomennos Rikosten herra (1936) on omituinen valinta Kanervan kustannusliikkeeltä, koska se on suoraa jatkoa romaanille, jota ei ole suomennettu. Päähenkilöt ovat poliisitarkastaja Val Kildare ja toimittaja Jerry Hazard. Otsikon ”rikosten herra” on kiinalainen Wu Fang, joka käyttää kammottavien suunnitelmiensa toteuttamisessa mm. hindu Kumaria ja nauttii katsellessaan ruoskintaa. Wu Fang, Kildare ja Hazard ovat Robert J. Hoganin luomuksia; Hoganin Wu Fang -tarinoita on suomennettu ainakin yksi. Rikosten herra julkaistiin ensiksi Kanervan julkaisemassa Isku-lehdessä jatkokertomuksena numeroissa 23—32 vuonna 1936. Dalyn romaani on monessa suhteessa samanlainen kuin hänen novellinsa: meno on kovaa, väkivalta suorasukaista, rasismia on runsain mitoin. Juonellisesti romaani on paljon selkeämpi kuin Dalyn novellit ja siksi paljon helpompi seurata. Rikosten herra todistaa, että alkuperäinen kovaksikeitetty dekkari ei useinkaan ole kovin realistista. Kiinalaisten suurrikollisten käyttäminen ei ollut mitenkään harvinaista 1920—1940-luvuilla.

Rikosromaani:
Rikosten herra. Kanervan seikkailuromaaneja 1. Kanervan kustannusliike: Lahti 1944. Myös nimellä Wu Fang — rikosten herra, Isku 23—32/1936. Alun perin Emperor of Evil. Hutchinson 1936.

Rikosnovellit:
Keltainen päiväkirja, Seikkailujen Maailma 4/1938. Julkaistu ilman tekijän nimeä. (Race Williams)
Kenen tahansa, Seikkailujen Maailma 9/1949. (Race Williams; jatkoa novellille Kuoleman kirja)
Kuolema korjaa satoa, Seikkailujen Maailma 2/1955. (Race Williams)
Kuoleman kirja, Seikkailujen Maailma 6/1949. Alun perin mahdollisesti Murder Book, Black Mask, syyskuu 1934. (Race Williams)
Kuolleet eivät tapa, Seikkailujen Maailma 3/1943. Julkaistu ilman tekijän nimeä. Alun perin mahdollisesti Dead Men Don’t Kill, Dime Detective, lokakuu 1937. (Race Williams)
Miljoonan dollarin ruumis, Seikkailujen Maailma 4—5/1949. Alun perin The $ 1.000.000 Corpse, Dime Detective, joulukuu 1937. (Race Williams)
Punaista dynamiittia. Isku 1—6/1937. Alun perin Red Dynamite, Dime Detective, kesäkuu 1936.
Ruumis & Kumpp. Isku 40—45/1937. Alun perin Corpse & Company, Dime Detective, helmikuu 1936. (Race Williams)
Verinen monogrammi. Seikkailujen Maailma 2/1937. (Race Williams)
Yksi ruumis lisää. Seikkailujen Maailma 7/1938. Alun perin mahdollisesti A Corpse for a Corpse, Dime Detective, kesäkuu 1938. (Race Williams)

Tieteisnovelli:
Ajan ulkopuolella, Lukemista Kaikille 3/1958. Alun perin Outside of Time, Weird Tales, tammikuu 1950.

Ray Cummings

Vähän liikaa painotan tässä Cummingsin rikos- ja eroottista kirjallisuutta, kyllä hän oli ennen kaikkea scifi-kirjailija. Tässä linkki Ray Cummingsin Gutenbergissa saatavilla oleviin teksteihin. Jess Nevinsin luonnehdinta (pitää skrollata aika pitkään alas) setä Tubbysta ei vastaa ollenkaan sitä, millaisia suomennetut tarinat ovat, mutta oletan, että Cummingsilla on ollut monia samannimisiä hahmoja. Vaikka on kai täysin mahdollista, että jutut eivät ole Cummingsin kirjoittamia - listasta voisi päätellä (en muista enää), että yhtäkään setä Tubby -juttua ei suomeksi ole julkaistu Ray Cummingsin nimellä ja olen päätellyt kirjailijuuden vain sen perusteella, että Cummingsilla on tämän niminen hahmo! Ellen joskus lue kaikkia 1930-luvulla ilmestyneitä amerikkalaisia pulp-lehtiä, asia ei välttämättä ratkea...

Tekstin lopussa mainitut kauhunovellit lienevät peräisin Dime Mysteryn kaltaisista shudder pulpeista, ja haluaisinkin hiukan tarkastella niitä uudestaan. Yeah, right!

Cummingsin rikosnovelleja on aika vastikään julkaistu kokoelmana.

Ray Cummings tunnetaan paremmin tieteiskirjallisuudestaan, mutta hän kirjoitti myös rikosnovelleja pulp-lehtiin 1930-luvulla. Näissä puuhissa hän erikoistui ns. ”tuhmiin” (spicy) juttuihin, jotka olivat niin puhdasta pornografiaa kuin noina aikoina vain pystyttiin tekemään. Novelleissa oli myös rikosainesta, mutta se oli oikeastaan olemassa vain sen takia, että naisia pystyttiin tarinan avulla pahoinpitelemään, riisumaan, uhkailemaan, suutelemaan ja raiskaamaan.
Cummings kirjoitti näitä ”tuhmia” novelleja mm. Dan Turner — Hollywood Detectiveen, joka pääasiallisesti sisälsi järjettömiä tarinoita Robert Leslie Bellemin yksityisetsivästä. Kuuluisimmat alan lehdet olivat Spicy Detective ja Spicy Mystery Stories. Myös Uncanny Tales on syytä mainita, koska se vei lajityypin pisimmälle ja kokeili sensuurin ja sietokyvyn rajoja. Tähän lehteen Cummings kirjoitti nimellä Gabriel Wilson vaimonsa Gabriellen kanssa — mikä sinänsä on mielenkiintoinen anekdootti naishistoriassa. Hiukan arvokkaampaakin tavaraa Cummings kirjoitti, mm. Black Maskiin tarinoita sankarinaan Timothy McGuirk. Nämä tarinat ilmestyivät jo 1920-luvulla.
Cummings tunnetaan nykyään lähinnä science fiction -kirjailijana. Hänen tunnetuin alan teoksensa on romaani Girl of the Atom (1922; alun perin 1919 nimellä "Girl in the Golden Atom"; ks. pitkä essee). Cummingsilta on kuitenkin tältäkin alalta suomennettu vain novelleja. ”Atomin uumenissa” on naiivi ja vauhdikas scifi-novelli tiedemiehestä, jonka työtoveri aikoo räjäyttää New Yorkin atomipommilla. Tiedemies päättää pysäyttää miehen ja lähtee hyökkäykseen Tubby-nimisen miehen kanssa aseinaan itse keksityt pienennys- ja suurennusaineet. Miehet päätyvät lopulta atomin sisään ja näkevät suunnattomia erämaita eri atomien välillä. Lopulta pommi kuitenkin räjähtää, mutta tiedemiehen keksinnön ansiosta sen radioaktiivisuus on kuitenkin hyväätekevää: kasvit kasvavat suuremmiksi ja sadot ovat kymmenkertaisia! Tämän jälkeen onkin vain hyvä, että homma paljastuu yksinkertaisen Tubbyn uneksi. Atomimaailman kuvauksessa on primitiivistä viehätystä.
Cummingsin ”tuhmia” novelleja ei ole suomennettu. Sen sijaan hänen sarjasankarinsa Uncle Tubbyn juttuja suomennettiin Seikkailujen Maailmassa ja Iskussa setä Tubbyn nimellä. Tubbyn seikkailut ovat lyhyitä arvoitusnovelleja eivätkä sellaisinakaan kovin kiinnostavia; henkilönä Tubby muistuttaa hiukan Chestertonin Isä Brownia. Isku-lehdessä julkaistiin monta setä Tubby -novellia ilman tekijän nimeä.
”Kuristusmania” käy lähellä kauhutarinaa, mutta jää melko laimeaksi sukukirouksen — suvun naiset tekevät sanoinkuvaamattomia kauheuksia täysikuulla lotuskukan tuoksuessa voimakkaasti — paljastuessa tavanomaiseksi rikokseksi. Yllättävää väkivaltaa novellissa on: miehen kaula on leikattu poikki ja sitä on pureksittu. ”Kuoleman nauru” on samantyyppinen tarina, jossa on sama vika: Cummings ei tee painajaisen keskelle joutuvista ihmisistä riittävän kiinnostavia.
Lyhyt ”Turmion hetki” kertoo miehestä, jonka muisti pettää ratkaisevana päivänä: hänen on tarkoitus kostaa häntä huijanneelle miehelle ensiksi tappamalla ja sitten räjäyttämällä hänet palasiksi. Hiukan pidemmässä ”Pataässässä” mies tappaa toisen, jottei hänen suorittamansa murha tulisi julkisuuteen. Cummingsin lyhyet jutut ovat liian lyhyitä ollakseen kiinnostavia.

Novellit:
Kuoleman nauru, Isku 45/1936.
Kuoleman vesikello, Seikkailujen Maailma 2/1939. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Kuolleen miehen kengät, Seikkailujen Maailma 2/1937.
Kuristusmania, Seikkailujen Maailma 7/1939.
Murhamiehen varjo, Isku 8/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Myrkkyneulan arvoitus, Isku 51/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Myrkkyspesialisti, Isku 28/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Pataässä, Seikkailujen Maailma
Turmion hetki, Seikkailujen Maailma 3/1938.

Tieteisnovellit:
Atomin uumenissa, Seikkailujen Maailma 3/1954.
Rangaistus, Seura 21/1935.

James Cross

Tämä oli taannoin mukava yllätys. Bongasin jatkokertomuksen käydessäni lehtiä läpi yliopiston kirjastossa ja sitten alkuperäinen kirja osui käteen muistaaakseni Kvariaatin hyllystä. Se on todella hyvä kirja, aivan ansiottomasti unohdettu. Cross julkaisi joitain scifi-novellejakin, käsittääkseni Harlan Ellisonin antologiassa Dangerous Visions.

James Cross (oik. Hugh Parry 1916—?) julkaisi neljä romaania 1950—60-luvulla sekä novelleja ainakin Ellery Queen’s Mystery Magazinessa. Häneltä on suomennettu pitkä jatkonovelli "Pahan juuret", joka on alun perin romaani Root of Evil (1957).
Root of Evil todistaa, että amerikkalainen rikoskirjallisuus on täynnä hyviä kirjoja, joita kukaan ei tunne. Kirja on viihdyttävä ja iskevästi kirjoitettu kertomus veljeksistä, jotka löytävät toisen mailta 8 000 maahan 1800-luvun puolessa välissä kaivettua kultakolikkoa. Miehet luulevat tulevansa rikkaiksi, mutta tajuavat pian, että valtio, verottaja ja muut tahot vievät heiltä suuren osan rahoista. Suunnitelma rahojen pimittämiseksi on huima, mutta ongelmia tuovat niin paikalliset rikolliset, entiset vaimot kuin ahneet sotilaatkin. Mies-lehden lyhennetty suomennos ei välitä Crossin kirjan pirullisuutta tarpeeksi hyvin.

Jatkokertomus:
Pahan juuret, Mies 6—12/1959. Alun perin Root of Evil. Messner 1957.

Mika Waltarin lehtirunoja

Kirjoitin Unohdettu Waltari -kirjaani (ilmestyy syksyllä) varten listan niistä Waltarin lehti- ja tilapäärunoista, joita ei ole sittemmin julkaistu uudestaan eikä kirjojen välissä. (Poikkeuksena kaksi viimeistä lastenrunoa.)

Sinulle, Juttutupa 32/1925
Ikuinen rakkaus (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima 1925, s. 344
Kevät on tullut, Nuori Voima, 1925, s. 310
Kuoleva merimies, Merimiehen Ystävä, 1925, s. 127
Merimiehen jouluilta, Joulu ulapoilla ja kotona, 1925, s. 1
Runo runoista (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima, 1925, s. 345
Syksyn viesti (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima, 1925, s. 816
Kevätlaulu, Omaisemme vierailla mailla, 1926, s. 9
Pieni kirkko, Pikkukirkon Joulu, 1926, s. 7
Satu kerjurista ja prinsessasta, Nuori Voima, 1926, s. 333
Satu miehestä, Merimiehen Ystävä, 1926, s. 53-54
Sfinksi, Ihminen, 1926, s. 214
Hautausmaalla I-II (salanimellä Untamo Raakki), Työläisnuoriso 7.9.1927
Hukkuva merimies, Omaisemme vierailla mailla, 1927, s. 18
Jouluaattona, Ylioppilaslehti, 1927, s. 473
Jäljet hiekassa, Tulenkantajat IV, 1927, s. 55
Kadotettu paratiisi, Jouluilta, 1927, s. 12
Kesä, Kansan Kuvalehti, 25/1927, s. 7
Kirkonkello, Nuori Voima, 1927, s. 236
Kohtalo, Nuori Voima, 1927, s. 16
Kummituslaiva (salanimellä Kristian Korppi), Työläisnuoriso 29.6.1927
Kuolema, Tulenkantajat IV, 1927, s. 56
Luostarikammio, Pikkukirkon Joulu, 1927, s. 32
Merimiehen laulu, Merimiehen Ystävä, 1927, s. 52
Neitsyt Maarian kuva, Tyttöjen oma kirja IV, 1927
Pitkä perjantai, Ylioppilaslehti, 1927, s. 217
Polttava katu, Nuori Voima, 1927, s. 584
Pyhä Maaria Äiti, Kuluttajain Lehti, 9.6.1927
Ruumissaatto (salanimellä Untamo Raakki), Työläisnuoriso 27.7.1927
Sininen tähti, Kuluttajain Lehti, 30.5.1927
"1927". Teräsköydet. Karannut veturi, Ylioppilaslehti 1927, s. 345
Aivojen filmi. Se, minkä me kaikki näimme, - mitä minä näin - kesä, - pikajuna - ja pilettivihko, Seura 10/1928
Auto, Kansan Kuvalehti 7/1928
Ballaadi kuuhulluista merimiehistä, Nuori Voima, 1928, s. 684-685
Ballaadi lipuista ja katkerista miehistä, Joulu-Lotta 1928, s. 11
Enkeliballaadi, Tulenkantajat, näytenumero 1928
Joulu, Seura, joulunumero 1928
Kuolevan lohdutus, Koti, 1928, s. 114
Kuolleet kaupungit, Aitta, 4/1928
Pääsiäisihme, Kansan Kuvalehti 14/1928
Sadun maailma, Pääskynen 1928, s. 170
Pääsiäinen, Ylioppilaslehti, 1929, s. 181
Syyskuu, Nuori Voima, 1929, s. 299
U.S.A., Aitta, 12/1929
Hamina, lauantai, RUK, Nuori Suomi 1930, s. 118-120
Laulu pihalta (joka oli tuskallinen ja ihana ja syyttävä, ja jota en uskaltanut kirjoittaa), Vapaussodan Invaliidi, 1930, s. 89
Runo isänmaalle, Forssan Lehti, 5.12.1930
Aurinkolaulu, Ylioppilaslehti, 1932, s. 185
Hirveä päivä, Suomen Kuvalehti 1936, s. 1934-1935 (sisältyy myös teokseen Iloiten illat kuluvi, toim. Terttu Pajunen-Kivekäs, 1952)
Pikkujouluna kerromme sadun urhoollisesta Pörristä, Suomen Kuvalehti, 1936, s. 1766-1767 (sisältyy myös teokseen Iloiten illat kuluvi)

Bill Crider

Bill Crider on tärkeämpi hahmo kuin tässä annan ymmärtää. Hän on varmasti ollut yksi keskeinen hahmo siinä prosessissa, jossa vanhat kovaksikeitetyt dekkarit ja muut pokkarit ovat nousseet kiinnostuksen kohteeksi - hän on kirjoittanut alan fanzineihin ja kirjoihin ja toimittanut yhden pokkarihakuteoksen (joka oli kai suunnattu kirjastoille ja kirjakaupoille ja on varmaankin aika kova keräilyharvinaisuus jenkeissä) ja nyttemmin blogissa. Myöhemmin olen julkaissut häneltä Iskussa yhden novellin.

Yli 60-vuotiaana, eläkkeellä olevana yliopiston opettajana Crider kirjoittaa edelleen aktiivisesti, vaikka on jenkeissä selkeästi ns. midlist-kirjailija. Mainittu Dan Rhodes -sarja ilmestyy edelleen. Vaikka tuossa sanon, muistaakseni sähköpostihaastattelun perusteella, että Crider ei itse arvosta Jack MacLane -nimellä ilmestyneitä kauhukirjoja, hän on blogissa pitänyt esillä Goodbye, Mom -nimistä kirjaa ja sitä ovat satunnaisesti muut bloggaajat ja harrastajat pitäneet erinomaisena noir-henkisenä kirjana.

Bill Crider (s. 1941) on välittäjähahmo 1950-luvun kovaksikeitettyjen kioskikirjojen ja uudemman, pehmeämmän dekkarin välillä. Hän aloitti vuonna 1981 julkaisemalla Jack Davisin kanssa yhden Nick Carterin nimeltä Tuontitavarana tappajat, mutta vasta muutaman vuoden tauon jälkeen hän loi vakiohahmonsa, sheriffi Dan Rhodesin. Tämä esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Too Late to Die (1986). Crider on kirjoittanut myös lännenkirjoja sekä suoraviivaisia kauhuromaaneja nimellä Jack MacLane. Crider tunnetaan 1950-luvun kioskipokkarien keräilijänä, joka on erityisen innostunut Harry Whittingtonista. Crider onkin kirjoittanut Whittingtonista pitkän artikkelin, joka on julkaistu sekä Murder Off the Rack- että The Big Book of Noir -teoksessa.
Tuontitavarana tappajat on Nick Carter -sarjassa erinomainen kirja. Sen toimintajaksot ovat sattuvia, siinä on huumoria eikä etnisiä vähemmistöjä kuvata mitenkään rasistisesti. Kirja etenee enemmän kovaksikeitetyn rikoskirjan kuin vakoiluromaanin tavoin — tässä Tuontitavarana tappajat muistuttaa esimerkiksi Michael Collinsin kirjoittamia Cartereita.
Bill Crider kertoo tutustuneensa Jack Davisiin osallistuessaan vuonna 1979 Howard Payne Collegessa kirjoituskurssille. Crider oli tässä vaiheessa julkaissut ainoastaan muutaman runon. Jack Davis ehdotti, että he kirjoittaisivat yhdessä kirjan ja nimenomaan Nick Carterin. Davis työskenteli kuljetusalalla ja oli lukenut Nick Carter -kirjoja, joita kuskit olivat jättäneet hänen toimistoonsa. ”Ne ovat rekkakuskien James Bondeja”, Davis oli sanonut. Hän oli sitä mieltä, että koska Crider opetti englantia ja koska hän taas osasi Nick Carterit ulkoa, he eivät voisi tehdä mitään väärin.
Crider oli tässä vaiheessa jo kerännyt monta vuotta kioskipokkareita ja tunsi hyvin John D. MacDonaldia, Day Keenea, Harry Whittingtonia ja Charles Williamsia. Lisäksi hän oli tehnyt väitöskirjansa Hammettista, Chandlerista ja Ross Macdonaldista. Nick Cartereita Crider oli lukenut, mutta hänellä ei ollut sarjassa mitään suosikkeja. Nyttemmin hänellä on omien sanojensa mukaan ainakin Michael Avallonen, Michael Collinsin, Manning Lee Stokesin ja Martin Cruz Smithin kirjoittamat Nick Carterit kokoelmissaan.
Kirjan kirjoittaminen kesti vuoden. Se hyväksyttiin, mutta uusi kustannustoimittaja hylkäsi kaksi seuraavaa juonitiivistelmää eivätkä Crider ja Davis enää kirjoittaneet yhtäkään Nick Carteria.
Criderin tuotannossa oli viiden vuoden tauko. Crider on kertonut ajatelleensa vuoden 1983 paikkeilla, ettei hänestä tulekaan kirjailijaa. Hän oli julkaissut toisen texasilaisen, Joe R. Lansdalen kanssa novellin, mutta ei ollut ajatellut tekevänsä romaania. Lansdale kuitenkin ehdotti, että he kirjoittaisivat sellaisen yhdessä. Crider kirjoitti ensimmäiset 50 sivua ja lähetti ne Lansdalelle, jonka ura oli kuitenkin tässä vaiheessa lähdössä nousuun. Lansdale ilmoitti, ettei ehdi osallistua yhteisen kirjan tekoon, mutta tähdensi, ettei kirjasta voisi tulla parempaa kuin se jo oli. Crider innostui kirjoittamaan kirjan loppuun — siitä tuli ensimmäinen osa Dan Rhodes -sarjaan eli Too Late to Die.
Jack MacLane -nimellä julkaistuista kauhupokkareista on suomennettu yksi, Paholaisen opetuslapset (1988). Crider ei itse pidä MacLane-kirjoja arvossa, mutta eivät ne tämän teoksen perusteella ole sen huonompia kuin lajityypin vastaavat kirjat muutenkaan. Kirja on lovecraftilainen kertomus pienestä texasilaisesta yliopistosta, jonka uskontotieteen professori harrastaa salatieteitä. Vähän hölmöksi kirja muuttuu siinä vaiheessa, kun itse Asmodeus laskeutuu maan päälle harrastamaan paheita. Kirjan päähenkilö on Barry Shannon, hallituksen laskuun toimiva ”siivooja”, joka saapuu kaupunkiin selvittämään opiskelijaveljensä outoa kuolemaa. Kaupungin sheriffin nimi on Jay Reasoner, mikä viittaa Criderin ystävään, lännenkirjailija James Reasoneriin. [Barry Shannon muuten todennäköisesti viittaa toiseen kirjailijaan ja Criderin ystävään, John Shannoniin.]

Romaani nimellä Nick Carter yhdessä Jack Davisin kanssa:
Tuontitavarana tappajat. Nick Carter 115. Suom. Jukka Heiskanen. Wennerbergs: Nørhaven 1983. Alun perin The Coyote Connection. Charter 1981.

Kauhuromaani nimellä Jack MacLane:
Paholaisen opetuslapset. Horror 5. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1989. Alun perin Keepers of the Beast. Zebra 1988.

Jonathan Craig

Tarkoitukseton murha käy vieläkin mielessä, jos pitää mainita suosikkipokkareita - erinomainen kirja. Bill Crider on blogissaan arvioinut pari muuta Craigin romaania, jotka vaikuttavat järjestään hyviltä.

Jonathan Craig oli Frank Smithin (1919—1984) salanimi; hän ei ole brittiläinen, päinvastoin kuin Simo Sjöblomin dekkaribibliografia antaa ymmärtää. Craig toimi alun perin sotilasneuvonantajana, vuonna 1945 hän oli presidentti Trumanin neuvonantajana Potsdamin kokouksessa.
Craigin ensimmäinen romaani oli Red-Headed Sinner (1953). Jo siinä näkyy Craigin pyrkimys realismiin ja poliisiromaanityyppiseen raportoivuuteen. Art Scottin mukaan Craigin poliisikirjoja voi hyvin verrata Ed McBainin vastaaviin, mutta Craigin romaaneista puuttuvat McBainin kirjoja luonnehtivat ”henkilöiden laaja kirjo, ideoiden paljous sekä dokumentaarisen aineiston kekseliäs käyttö”. Scottin mukaan Craigin poliisiromaanien paras puoli on terävä dialogi, jonka avulla rikosetsivä Pete Selby pääsee rikoksista selvyyteen.
Craig kirjoitti kymmenen Selby-romaania. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1955 ilmestynyt The Dead Darling. Lisäksi Craig kirjoitti muutaman kirjan, jossa Selby ei esiinny. Näistä melkein kaikki ovat kioskikirjoja; Craigin vakiokustantaja oli Fawcett. Craig kirjoitti myös novelleja vuosina 1953—78 sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Private Eye ja Pursuit. Viimeisen romaaninsa Case of the Brazen Beauty Craig julkaisi jo 1966.
Craigin romaaneista on valitettavasti suomennettu vain yksi, Valkoinen alushame (1958). Siinä koko poliisiromaanilajityypin hyveet näkyvät selvästi: rikoksen arkisen selvittämisen kiehtovuus, näennäisesti melko tyhjänpäiväisen ja ilmeettömän dialogin jännittävyys, hitaasti auki purkautuvan tarinan seuraaminen. Craig luo ihmisille ja heidän toimilleen uskottavan ympäristön, mikä on tällaisessa kirjassa ensiarvoisen tärkeää, ja Pete Selby sekä hänen alaisensa ovat miellyttäviä ja kiinnostavia henkilöitä eikä heissä ilmene joidenkin alan myöhempien hahmojen tuskastuttavaa hermoilua. Craig on ollut aikanaan seksuaalisesti suorapuheinen kirjailija, mutta mauttomaksi hän ei herennyt. Huvittavaa on, että kirjaan näyttää suomennetun myös alkuperäisen kioskikirjan alkulehdellä ollut mainospätkä!
Craig-suomennoksista toinen, Tarkoitukseton murha (1957), on kutkuttava kertomus ammattitaitoisesta ja hiljaisesta palkkamurhaajasta, joka saa tehtäväkseen hoidella päiviltä 15-vuotiaan kaunottaren. Craig kuvaa uskottavasti nuoren, ylikehittyneen naisen viettelevyyttä. Asetelma on ironinen ja painajaismainen: jazzia soittava palkkamurhaaja Steve Carity on pahassa välikädessä toisaalta ihastuessaan tyttöön ja toisaalta suunnitellessaan tämän tappamista. Kirjassa onkin rutkasti perverssiä viritystä. Jotkut kohtaukset ovat erityisen jännittäviä; kohtaus, jossa Carity aikoo hukuttaa tytön keskellä yötä, on näistä jännittävin.
Craigilta on lisäksi suomennettu yksi novelli.

Romaanit:
Tarkoitukseton murha. Puuma 15. Suom. Matti Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1962. Alun perin So Young, So Wicked. Fawcett 1957.
Valkoinen alushame. Salama 80. Suom. Hannu Tolsa. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin Case of the Petticoat Murder. Fawcett 1958.

Novelli:
Lopeta tuo herroittelu! teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963.

Francois-Rene de Chateaubriand

Juttu, jonka kirjoitin kaksi vuotta sitten ilmestyneistä kirjoista Ruudinsavun tulevaan numeroon (vasta 1/2008!) - eikö puhuta paljon siitä, että kirjojen elinkaari on liian lyhyt? Tämä on ainoa tapa pitää niitä elossa, kirjoittaa niistä vielä kauan senkin jälkeen kun ne ovat lakanneet olemasta uutisia. No, oli miten oli, Ruudinsavulla on niin pieni levikki, että ajattelin käyttää jutun vielä näin. Editoin tätä taitossa vielä, joten tämä ei ole lehteen päätyvä versio.

Amerikka parantaa haavat

Francois-René de Chateaubriand: René. Suom. Antti Nylen. Faros 2006. Francois-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa. Kirjat I-VIII (Mémoires de outre-tombe). Suom. Hanna Putsela, Paula Lohi ja työryhmä. Faros 2006.

Muutama vuosi sitten turkulaiselta kulttuurikustantamolta Farokselta ilmestyi suomennoksena kirja, jota voi ansaitusti nimittää "ensimmäiseksi länkkäriksi" - tai ainakin lännenromaaniksi (ks. Ruudinsavu 4/2004). Francois-René de Chateaubriandin Atala (1802) sijoittui Pohjois-Amerikkaan ja kertoi intiaaniaiheisen tarinan, tosin romanttisella ja melankolisella tyylillä, jota ei lännenaiheisiin enää kovin helposti yhdistä. Melkein koko 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alun intiaanikertomuksissa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaisiin tosin suhtauduttiin romanttisina jaloina villeinä. Kreivi de Chateaubriandin kertomus lienee ollut vaikutusvaltainen myös tässä suhteessa - hänen kertomuksissaan Amerikka, vielä villi ja vapaa, on paikka, jossa parantumattomasti sairas eurooppalainen voi parantua.
Vuonna 2006 Farokselta ilmestyi käännöksinä vielä kaksi kreivin kertomusta lisää. René (1802) on Atalan rinnakkaiskertomus, joka kertoo siitä, miksi ja miten nuori mies René päätyy Pohjois-Amerikkaan ja kuulee Atalan tarinan. Muistoja haudan takaa taas sisältää ensimmäiset kahdeksan kirjaa de Chateaubriandin kuuluisista muistelmista, joita ei aiemmin ole käännetty - teos sisältää noin kahdeksankymmenen sivun kertomuksen de Chateaubriandin matkasta Amerikkaan.
René on pienenä kovakantisena kirjanakin lyhyt tarina, vain noin 60 sivua. Kun Atalassa René kuuntelee Atala-nimisen natchez-intiaanin traagista rakkauskertomusta, niin Renéssä tämä kertoo oman tarinansa Atalalle. René on 1800-luvun alun eurooppalaisen romantiikan perushahmoja, kaikkialla sivullinen ja mihinkään tyytymätön, levoton vaeltaja, jonka päällimmäisiä ajatuksia on kaiken turhuus ja itsemurha. Hän kertoo vaeltelustaan Euroopassa ja tunnustaa lopulta löytäneensä rauhan juuri Pohjois-Amerikasta - ja hänestä on tullut juuri sellainen ihminen kuin mitä rajaseututeorian kehittäjä Frederick Jackson Turner liki sata vuotta myöhemmin kuvaili: "Joskus hän vietti erämaissa yksin kokonaisia päiviä ja oli kuin villi itsekin." Renén myöhempi sukulainen on myös Henry David Thoreau, joka vietti kaksi vuotta Walden-järven rannalla asuen.
De Chateaubriand tarkoitti kertomuksensa itsemurhan vastaiseksi pamfletiksi (jos tällaista poliittisesti värittynyttä sanaa voi käyttää tässä yhteydessä) ja teksti ilmestyi alun perin laajassa teoksessa Le Génie du christianisme eli "Kristinuskon henki". Poliittisesti ja filosofisesti konservatiivisen de Chateaubriandin mukaan romantiikka oli vaarallinen ajatussuuntaus, joka - saksalaisen Goethen Wertherin tapaan - innoitti nuoria itsemurhiin. Kreivin tarkoitus ei kuitenkaan toteutunut ja Renéstä tuli muotikirja, jonka esikuvan mukaisesti nuoret ympäri Euroopan masentuivat ja jäivät vaeltelemaan metsiin.
Muistoja haudan takaa -teoksessa de Chateaubriand kertoo omasta vaeltelustaan ja masennuksistaan sekä poliittisesta maanpakolaisuudestaan Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. De Chateaubriand kannatti aluksi Jean-Jacques Rousseaun valistusfilosofiaa, joka painotti jokaisen ihmisen henkilökohtaista vapautta, mutta pyörsi mielensä nähtyään, mihin Ranskan vallankumous johti. Rauha löytyy René-teoksen tapaan Amerikasta, jossa ihmisen vapaus vielä toteutuu eikä ikävä ja ruma teollistuminen ole vielä pilannut maisemia.
De Chateaubriandin matka tapahtui vuonna 1791, eikä hän luonnollisestikaan käy varsinaisessa "Villissä Lännessä", vaan hänen matkansa Pohjois-Amerikassa rajoittuu Ohio-joelle - hän puhuu itse "Philadelphian autiomaasta". 1700-luvun lopussa monikaan ei ollut vielä pidemmällä käynyt, vaikka kreiviä innoittikin alun perin mahdollisuus löytää niin sanottu koillisreitti: "Niinpä tahdoin kävellä länteen, Kalifornian lahden yläpuolelle siten, että reittini leikkauspiste olisi Kalifornian merenlahden pohjoispuolella sijaitseva lounaisrannikko, josta jatkaisin eteenpäin mannerviivan linjaa seuraten samalla, kun meri oli edelleen näköetäisyydellä." De Chateaubriand halusi löytää Beringin salmen ja tulla takaisin "Yhdysvaltoihin Hudsonin lahden, Labradorin ja Kanadan kautta".
De Chateaubriand muistuttaa optimismissaan ja varojen ja taitojen puutteessaan Jon Krakauerin hienon reportaasiromaanin Erämaan armoilla päähenkilöä, joka vaeltaa Alaskassa ja kuolee lopulta kylmään ja nälkään. Kreivillä on onneksi riittävästi älyä lopettaa tutkimusmatkansa kesken. Hän palaa Eurooppaan ja ilahtuu ikihyviksi nähdessään vanhan mantereen rannan.
Muistoja haudan takaa on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa Pohjois-Amerikan historiaa harrastavalle. Kreivi pohtii paljon Yhdysvaltojen tulevaisuutta ja suomii amerikkalaisten materialistisuutta, ja hän tuntuu ennustaneen nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan: "Rikkaudelle perustuva aristokratia on valmis ilmestymään. Se rakastaa kunniamerkkejä ja suhtautuu intohimoisesti titteleihin."
Samalla hän kuitenkin ihailee Suurten Isien - esimerkiksi George Washingtonin, jonka hän myös tapaa - antiikin ihanteita muistuttavaa idealismia.
Kiinnostavassa kohdassa de Chateaubriand pohtii myös amerikkalaisten kirjallisuutta. Hän mainitsee suomentamattoman Charles Brockden Brownin, kauhuromanttisen Wieland-romaanin kirjoittajan, ja toteaa, että amerikkalaisten kirjailijoiden, kuten James Fenimore Cooperin ja Washington Irvingin, on paettava Eurooppaan löytääkseen kustantajia ja lukijoita. Kuten De Chateaubriand itse sanoo. "Uudella mantereella ei ole klassista kirjallisuutta, ei romanttista kirjallisuutta eikä intiaanikirjallisuutta. Klassiseen amerikkalaisilla ei ole malleja, romanttiseen heillä ei ole keskiaikaa, ja mitä intiaanikirjallisuuteen tulee, amerikkalaiset halveksivat villejä ja kammoavat metsiä kuin ne olisivat heille osoitettu vankila."
Ehkä Villi Länsi lakattuaan oli amerikkalaisten oma keskiaika, johon romantiikkaan taipuvat kirjailijat pystyivät katsomaan samalla tavalla kuin esimerkiksi lordi Tennyson katsoi keskiaikaa Englannissa. Wyatt Earp on amerikkalaisten kuningas Arthur.

George Harmon Coxe

Jenkeissä melko unohdettu, mutta monien arvostama. En oikein saanut selvää kirjailijan todellisesta laadusta näiden suomennosnäytteiden perusteella. Luin jonkin romaanin englanniksi, mutta se ei minua valitettavasti vakuuttanut. Ehkä joskus vielä... Flashgun Casey -tarinoita koottiin vuosi pari sitten omaksi kokoelmakseen, jonka pulp- ja hardboiled-fandom otti riemuiten vastaan.

George Harmon Coxe (1901—1984) aloitti kirjailijanuransa pulp-lehdissä vuonna 1922. Viimeisen novellinsa hän julkaisi vuonna 1970. Coxen ensimmäinen romaani oli Murder with Pictures, joka ilmestyi 1935. Se esitteli Coxen ensimmäisen vakiohahmon, Kent Murdockin. Coxen toinen, kuuluisampi vakiohahmo oli Jack ”Flash” Casey, joka esiintyi Black Maskissa 1930-luvulla. Kummatkin hahmot ovat valokuvaajia. Coxe oli itse toiminut toimittajana ja sanoi kirjoittavansa siitä maailmasta, jonka tunsi.
Coxen myöhemmille romaaneille, joita hän kirjoitti kaikkiaan nelisenkymmentä 1970-luvulle asti ulottuvana ajanjaksona, on sanottu olevan tyypillistä se, ettei niissä ole paljonkaan ulkoista toimintaa. Niissä ihmiset joutuvat itse punomiinsa ansoihin, ja vaikka Coxea ei yleensä pidetä psykologisena rikoskirjailijana, niin hänen kirjoissaan on selkeä psykologinen ote, joka muistuttaa jossain määrin 1940-luvun film noir -elokuvia.
Coxelta on suomennettu vain lehtitarinoita. Flash Casey esiintyy jatkokertomuksena suomennetussa tarinassa ”Hänen viimeinen juttunsa”. Siinä Casey sotkeutuu varastetun keksinnön tapaukseen, johon liittyy myös pari murhaa. ”Etsivä joutuu satimeen” (1934?) on lyhyt tarina, jossa poliisi ratkaisee murhan ja kidnappauksen seuraamalla liköörikaramellien tuoksua. ”Pääseekö kyytiin?” on lämminhenkinen ja hiukan sentimentaalinen tarina miehestä, joka nuorikkoineen ajaa rekkaa keskellä yötä kohti Bostonia — tyttö on menossa setänsä luokse kuljetusfirman luvalla — ja ottaa sääntöjen vastaisesti kyytiinsä liftaajan. Tämä paljastuu karanneeksi murhaajaksi. Lopetus tulee liian aikaisin ja antaa olettaa, että suomennosta on lyhennetty.
Joitain Coxen tarinoita on filmattu. Esikoisromaani tehtiin samannimiseksi elokuvaksi Murder with Pictures jo tuoreeltaan 1936 Charles Bartonin ohjaamana. Flash Casey esiintyi kahdessa elokuvassa, ensiksi vuonna 1936 elokuvassa Women Are Trouble (ohjaus Errol Taggart) ja vuonna 1938 elokuvassa Here’s Flash Casey (ohjaus Lynn Shores). Edellä mainitut ovat todellisia B-elokuvia; jälkimmäisen pituus on 58 minuuttia. Sittemmin Coxe käsikirjoittikin pari elokuvaa. Suomessa on nähty George Fitzmauricen Arsene Lupin — gentlemannivaras (1938) ja Richard Whorfin Salainen silmä (1945), johon Coxe teki sekä alkuperäistarinan että käsikirjoituksen. Flashgun Casey pääsi radioon vuonna 1946 ja televisioon 1951, jolloin häntä esittivät ensiksi Richard Carlyle ja sitten Darren McGavin. Sarja lopetettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna, mutta radiosarja jatkui aina vuoteen 1956 saakka.

Jatkokertomukset:
Hänen viimeinen juttunsa, Apu 23/1953—4/1954.
Novellit:
Etsivä joutuu satimeen, Apu 44/1950. Alun perin ilmeisesti Licorice Drops. Complete Stories, huhtikuu 1934.
Pääseekö kyytiin? Seura 30/1953.

William R. Cox

William R. Cox oli yksi amerikkalaisen pulp- ja pokkariteollisuuden keskeisiä kirjoittajia - on todella harmi, ettei häneltä ole käännetty rikosromaaneja. Kirjoitin hänestä myös Kuudestilaukeaviin, postitan sen hakusanan myöhemmin, koska käsittelen siinä laajemmin - ja paljon, paljon myönteisemmin - Coxin käännettyä lännenromaania.

Olen hiukan muokannut novellilistausta ja ryhmitellyt novellit uudestaan.

William R. Cox (1901—1989) oli tyypillinen maanisen monipuolinen pulp-senttari, joka kirjoitti melkein mistä tahansa. Ennen rikoskirjailijauraansa, joka käsitti novelleja eri lehdissä vuodesta 1937 alkaen sekä lukemattoman määrän rikos- ja lännenromaaneja, Cox kirjoitti urheilusta. Coxin novelleja Tom Kincaidista Dime Mystery -lehdessä vuosina 1941—45 pidetään hyvinä; Kincaidista kertoi myös kolme romaania, jotka ilmestyivät 1958—62. Muita lehtiä, joihin Cox kirjoitti, olivat mm. Ace G-Man Stories, Justice ja 10-Story Detective. Cox kirjoitti vain kahdeksan rikosromaania, jotka ovat kaikki kioskikirjoja.
Coxin lännenkirjatuotanto on laaja ja sekin sisältää lähinnä kioskikirjoja, mutta myös pari kovakantista teosta. William Ardin 1950-luvulla kehittämää Buchanan-hahmoa Cox kirjoitti vielä vuosina 1970—1986 nimellä Jonas Ward. Nuorisorikollisuuskuvausten ollessa muodissa 1950-luvulla myös Cox väsäsi yhden alan kirjan, Hell to Pay. Hän kirjoitti myös myyttisen Villin lännen pelurin Luke Shortin elämäkerran.
Cox oli Buster Keatonin henkilökohtainen ystävä koomikon viimeisinä elinvuosina. Coxista on ollut suurta iloa elämäkertureille, sillä hän nauhoitti Keatonin kanssa käymiään pitkiä keskusteluja.
Detective Tales -lehteen Cox kirjoitti vuosina 1945—48 yksityisetsivä Dumb Dan Troutista kertovia novelleja. Näistä on pari suomennettu. ”Tyhmä Dan tutustuu alamaailmaan” on erinomainen vauhtinovelli, jossa Dan Trout joutuu roistojen järjestämään kieputukseen. Vaikka gangstereita ja rikollisjengejä ei novellissa mainitun J. Edgar Hooverin mukaan enää olekaan, Trout joutuu nimenomaan kahden keskenään taistelevan jengin väliin. Ruumiita tulee ja Troutia joutuu epäillyksi. Yhtä hyvä ei ole toinen Trout-tarina, ”Miljoonamurha”, vaikka vauhtia siinäkin on. Omituinen miljonääri tukehtuu sänkyynsä ja Trout epäilee, ettei asia ole aivan yksinkertainen. Murhatapa on originelli.
Coxin novellituotannosta on käännetty myös muita kertomuksia. Lyhyessä ja melkein elliptisessä ”Hirttosilmukassa” yksityisetsivä selvittelee nukkuessaan kuolleen miehen ja tällä olleen 20 000 dollarin rahasumman arvoitusta. ”Nyrkkeilijä ilman manageria” on kertomus tuntemattomasta miehestä, joka voittaa lukuisia nyrkkeilyotteluita ilman valmentajaa. Lopulta miehestä tulee nyrkkeilyn maailmanmestari. Samalla hän tuhoaa otteluja järjestävän managerin. ”Jim Hurdin omatunnossa” liikemiehen vaimolle selviää vähitellen, että hänen miehensä on ansainnut omaisuutensa rikollisin keinoin. Jim Hurd, miehen autonkuljettaja ja hengenvartija, selvittää, miksi ja miten liikemies löytyy kuolleena kolariautosta. Lännen maisemaan sijoittuu puolestaan puiseva sisällissotanovelli ”Salaliittolaiset”, joka on suomennetuista Coxeista huonoimpia.
Coxilta on suomennettu yksi lännenromaani. Preeriasuden ulvonta -teoksessa (1959) intiaanit hyökkäävät pienen vaunuaseman kimppuun. Kirjassa on vauhdikasta toimintaa, mutta myös nykyään vastenmieliseltä tuntuvaa intiaanivihaa.
Cox teki myös elokuvakäsikirjoituksia. Suomessa on nähty seikkailuelokuvat Kultainen miekka (1953, ohjaus Nathan Juran), Bagdadin hunnut (1953, ohjaus George Sherman) ja Tanganyika (1954, ohjaus André de Toth). Lisäksi Cox teki paljon tv-käsikirjoituksia mm. sarjoihin Wells Fargo ja Bonanza.

Rikosnovellit:
Hirttosilmukka, Seikkailujen Maailma 4/1951.
Jim Hurdin omatunto, Seikkailujen Maailma 7/1955.
Kuvernööri voittaa taistelun, Seikkailujen Maailma 8/1952.
Miljoonamurha, Seikkailujen Maailma 9/1955. (Dumb Dan Trout)
Tyhmä Dan tutustuu alamaailmaan, Seikkailujen Maailma 7/1958. (Dumb Dan Trout)

Urheilunovelli:
Nyrkkeilijä ilman manageria, Seikkailujen Maailma 2/1938.

Lännennovelli:

Salaliittolaiset, Seikkailujen Maailma 1/1954.

Lännenromaani:
Preeriasuden ulvonta. Montana 103. Suom. I. Etelä. Viihdekirjat 1976. Alun perin Comanche Moon. McGraw Hill 1959.

William Corcoran

Pari lisätietoa Corcoranista: Hän oli Adventuren toimittaja vuonna 1934. Mainittu The Dark Waters -romaani ilmestyi ensiksi jatkokertomuksena Argosy-lehdessä, jossa ilmestyivät myös Steve O'Neil -novellit - joita oli siis monta. Löydetty novelli oli alun perin joko "Death in a Taxi" tai "The Death Ride". Suomennos on todennäköisesti lyhennetty, niin kuin melkein kaikki Mustan Kuun käännöstekstit.

Tätä Corcorania ei tule sekoittaa 60-70-luvuilla tv-sarjoja ohjanneeseen "Bill" Corcoraniin. Tai mistä sen tietää, vaikka olisivat isä ja poika.

William Corcoran kirjoitti 1930-luvulla mm. Adventureen, Argosyyn, Black Maskiin ja Illustrated Detective Magazineen. Hän julkaisi myös yhden romaanin, The Dark Waters (1933). Häneltä on suomennettu yksi novelli. ”Yöllinen ajo” muistuttaa jossain määrin John K. Butlerin mainioita Steve Midnight -novelleja, mutta ei yllä samanlaiseen kompleksisuuteen. Taksikuski Steve O’Neililtä viedään eräänä yönä auto ja univormu ja hän päättää kostaa miehelle, joka häntä nöyryytti. Paljastuu, että mies on gangsteripomo. Novellin alussa on tunnelmaa, mutta loppu tulee liian nopeasti.

Novelli:
Yöllinen ajo, Musta Kuu 3/1946.

Jotain ihan muuta: vyölaukku, lompakko ja mitä vielä

Nytissä kysyttiin tänään radiofilosofiparilta Nevanlinna-Relander, miksi miehet pitävät lompakkoa takataskussa. Vastaus ei tyydyttänyt. Olen kuitenkin selittänyt asian jo kauan sitten - noin kymmenisen vuotta sitten julkaisin tämmöisen esseen Turun Ylioppilaslehdessä. Se ilmestyi myös pienessä omakustanneniteessä Banalologioita, jota saa kirjastoista ja ehkä kirjakaupoistakin tilaamalla.

Vyölaukku, postmoderni, bruttokansantuote
Otteita suomalaisesta pukeutumisesta

Olen kuullut erään ihmisen nimittävän vyölaukkua "mahalaukuksi": - Sullekin sopisi sellainen mahalaukku. Erehdys on osuva: tästä lähin voidaan ajatella, että vyölaukun käyttäjä ajattelee asusteitaan osana itseään tai että ihmisen asusteet ovat symboleja ruumiin eri osista. Vyölaukkua käytetäänkin ruoansulatukseen eikä suinkaan rahan vaihtoon.

Voidaan kuitenkin kenties ajatella, että vyölaukun käyttäjä käyttää laukkuaan rahansulatukseen - hänhän laittaa sinne rahat, joita aikoo käyttää. Vyölaukku ja mahalaukku menevät iloisesti sekaisin ja osallistuvat bruttokansantuotteen luomiseen.

Vyölaukut ovat muutaman viime vuoden aikana nousseet hyväksytyksi asusteeksi. Tämä on perinteisten pukeutumiskulttuurin vaalijoiden kauhistus. Mihin ovat kadonneet pikkutakit, joiden povitaskuihin miehet voivat laittaa lompakkonsa? Missä ovat käsilaukut, joissa naisellinen nainen säilyttää kaiken tarvitsemansa? Eivät ne mihinkään ole kadonneet, niistä vain on tullut osa elitististä käytöstä. Luokkarajat ovat entistä selvemmät: yläluokalla on edelleen povitaskut ja käsilaukut, alaluokalla on rahvaanomaiset, vatsasta ja ruumiista muistuttavat vyölaukut.

Jako on mielenkiintoinen. Käsilaukun käyttäjä irtaannuttaa rahan säilyttämisen ja sen käyttämisen omasta ruumiistaan ja pystyy näin tarkkailemaan omaisuuttaan etäältä. Povitaskun käyttäjä taas sijoittaa kaiken sydämeensä, abstraktiksi koettuun elimeen, jonka on väitetty säätelevän tunteita, mutta joka onkin yllättävässä yhteydessä järkeen eli aivoihin (joihin se pumppaa happea). Lompakkoon tarttuja ammentaakin oston hetkellä omasta sydämestään, jolloin ostos muuttuu tarkoin harkituksi sydämenteoksi: povitaskun käyttäjä ilmoittaa eleellään rakastavansa ostostaan.

Vyölaukun käyttäjä sen sijaan viestittää, että hän ammentaa kaiken mahastaan. Ostokset ovat tankkaamista. Rahan kaivaminen muistuttaa ulostamista, jonka jälkeen on jälleen syötävä: tapahtuu ostos. Vyölaukun käyttäjä on lähempänä omaa ruumiillisuuttaan kuin järkeen ja sydämeen tukeutuvat povitaskujen ja käsilaukkujen suosijat. Vyölaukun käyttäminen syntyikin suomalaisten etelänmatkailun myötä ja tämän turismin yhteys ruumiin ja järjen suhteen nurinniskoin kääntävään karnevalismiin on tunnettua.

Joskus 1980-luvun puolessavälissä yritettiin lanseerata miesten käsilaukkuja. Niistä ei koskaan tullut suosittuja. Miesten ruumiillisuus ei sallinut irtaannuttaa rahanvaihtoa niin paljon omasta ruumiista. Naisten käsilaukut sen sijaan kuuluvat malliin, jossa nainen on sukupuoleton ja ruumiiton, valmis ainoastaan juuri oikealle miehelle. Käsilaukku on ikuisen neitsyyden tae.

Vielä on yksi tapa säilyttää rahojaan: tungetaan lompakko housujen takataskuun. En tiedä, milloin tapa on syntynyt, mutta sen on oltava jossain yhteydessä taloudelliseen nousukauteen: rahaa on yhtä paljon kuin suolisto tuottaa ulostetta.

Aamulehti teki joskus syksyn alussa kyselyn ihmisten pukeutumisesta. Joku mies sanoi, että hänestä tuulipuku on loistava asuste, koska se päällä tuntuu siltä kuin olisi alasti. Kun vaatteet päällä ollaankin alasti, vyölaukku, joka on usein tuulipuvun kavaljeeri, on totisesti yhtä mahalaukun kanssa. Tämä antaa selvyyttä myös siihen, miksi monet suomalaiset miehet pukeutuvat niin kuin pukeutuvat: kyse on siitä, etteivät he halua pukeutua. 'Pukeutuminen' viittaa kiusallisesti etikettiin ja juhlallisuuksiin ja jopa musta sukka on juhlavaate. Jos näin on, laitetaan sellaiset vaatteet päälle, joissa tuntee olevansa alasti eikä suinkaan pukeutunut. Ollaankin lähempänä alkukantaista miestä kuin kehdataan tunnustaakaan. Vyölaukkukin on vähemmän vaate kuin povitaskussa pidettävä lompakko - puhumattakaan niistä, jotka eivät käytä edes lompakkoa, vaan kaivavat rypistyneitä seteleitä suoraan housujensa taskuista.

Vyölaukku ilmentää tarkasti eräitä identiteetissä tapahtuneita muutoksia. Modernista itsetarkkailusta on siirrytty itsensä kontrolloimattomaan tankkaamiseen: pikkutakki päällä pitää pohtia asioita sydämen kanssa, vyölaukku mahdollistaa tämän unohtamisen ja ihminen siirtyy jatkuvaan itsensä tyhjentämiseen ja täyttämiseen.

Vielä Morton Cooperista

Muistin (tai itse asiassa vain törmäsin vanhaan tiedostoon, kun kaivelin konetta), että edellisessä hakusanapostauksessa mainittu Morton Cooper kuoli jokin aika sitten ja tuolloin hänestä paljastui uutta. Pulp-lehdessä oli sitten tämmöinen pieni pala, josta sain kiittää jokin aika sitten edesmennyttä Risto Hannulaa ja tämän lyömätöntä tapaa lähetellä lehtileikkeitä tutuilleen:

Morton Cooper
Morton Cooper Feinberg kuoli 79-vuotiaana kesäkuun alussa. Morton Cooper tunnettiin parhaiten The King –romaanin (1967) kirjoittajana, mutta hän oli tehnyt pitkän päivätyön erilaisten pokkarien kirjoittajana jo 50-luvulla.
Morton Feinberg oli syntynyt Greensburgissa, Philadelphiassa, vuonna 1925. Hän aloitti kirjailijanuransa tehtailemalla käsikirjoituksia television varhaisiin lastenohjelmiin, kuten nukketeatterisarjaan Funny Bunnies. Myöhemmin hän kirjoitti lukuisia pokkareita, kuten Jack Arnoldin elokuvaan perustuvan High School Confidentialin. The Kingin myötä hän murtautui esiin kovakantisten kirjojen kirjoittajana, mutta mikään hänen myöhemmistä viidestä romaanistaan ei saavuttanut samaa suosiota.
The King kertoo Harry Orlando –nimisestä laulajasta, jonka hahmon väitettiin perustuvan Frank Sinatraan. Kirjaa myytiin yli kolme miljoonaa kappaletta. Kirjaan liittyi myös ajalleen ennen kuulumaton markkinointikampanja, johon kuului esimerkiksi kuuden viikon Euroopan-kiertue. Suomeksi kirjaa ei kuitenkaan käännetty.
Cooper kirjoitti myös miestenlehtien artikkeleita. Suomennettu on yksi, ”Mies joka elää ryntäillä” (Mies 1/1960), joka kertoo povikuningattariin erikoistuneesta Hollywood-kolumnisti Earl Wilsonista.

Ben Conlon ja M. Cooper

Tauon jälkeen pari vähäisempää hakusanaa. Kuinkahan kauan kestää ennen kuin pääsen Pulpografian loppuun?

Ben Conlon
Ben Conlon oli Street & Smith -kustan-tamon vakiokirjoittajia, joka esiintyi mm. Air Trails- ja The Feds -lehdissä 1930-luvulla. Häneltä on suomennettu pari novellia. ”Vääristetty murha” on vaatimaton tarina poliisista, joka jahtaa rikollista talojen katoilla.
Novellit:
Merkitty murha, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Vääristetty murha, Seikkailujen Maailma 2/1951.

M. Cooper
On olemassa ainakin kaksi kirjailijaa, jotka voisivat olla Seikkailujen Maailman M. Cooper. Ensimmäinen on Morris Cooper, joka kirjoitti pulp-lehtiin 1950—60-luvulla. Toinen on Morton Cooper (1925—?), joka julkaisi 50-luvulla yhdeksän kirjaa, joista yksi oli Jack Arnoldin ohjaaman High School Confidentialin (1959) romaaniversio. Elokuvassa Russ Tamblyn (sittemmin Twin Peaksin psykiatri) paljastaa koulun marihuanaringin. Ongelma tuskin ratkeaa. Veikkaan Morris Cooperia — sääli vain, ettei hänestä ole saatavilla tietoa. Joka tapauksessa Morton Cooperilta on Mies-lehden numerossa 1/1960 julkaistu artikkeli ”Mies, joka elää ryntäillä”. Se kertoo povikuningattariin erikoistuneesta Hollywood-kolumnisti Earl Wilsonista.
Nimellä M. Cooper suomennettu novelli ”Huijari-Joe tarttuu verkkoon” on mainio juttu huijarista, jonka kaveri, toinen huijari, on joutunut putkaan kalifornialaisessa pikkukaupungissa. Miehellä on piilossa avain tallelokeroon, jossa on
20 000 dollaria huijattua rahaa. Putkasta paetaan, mutta matkalla tulee ruumiita. Novellin lopetus on ironinen, vaikkakin ehkä vähän pakotetun tuntuinen.
Novelli:
Huijari-Joe tarttuu verkkoon, Seikkailujen Maailma 9/1955.

Vielä Joseph Commingsista

Muistin jälkeenpäin, että olin kirjoittanut julkaisemaani pienilevikkistä Pulp-kulttuurilehteä varten Joseph Commingsista pienen lisäpätkän, joka nyt siis tässä alla. Mukana myös maininta Commingsin seksipokkareista. (Voisi toivottaa joskus lukijat tervetulleeksi "Turhan Nippelitiedon Ihmeelliseen Valtakuntaan.)

Joseph Commings olikin arvostettu kirjailija

Joskus ei voi välttyä tekemästä erehdyksiä. Tai joskus ei tee riittävästi tutkimustyötä. Pulpografiassa kirjoitan Joseph Commingsista, että hänestä ei juuri löydy mitään tietoa ja että suomennostensa perusteella hän on vain keskinkertainen kirjailija. Nyt on paljastunut, että hän on arvostettu ja tunnustettu rikosnovellisti, jonka kirjoista on Ranskassa koottu kaksiosainen laitos!
Commings eli vuosina 1913-1992 ja kirjoitti ensimmäiset novellinsa ilmeisesti heti toisen maailmansodan jälkeen. Hänen vakiojulkaisijakseen tuli nopeasti 10-Story Detective –niminen pulp-lehti, jossa ilmestyi suuri osa Commingsin vakiohahmosta senaattori Brooks U. Bannerista kertovista tarinoista. Tarinat kertovat yleensä mahdottomista rikoksista ja ne ovat usein suljetun huoneen tarinoita. Tarinoita on verrattu John Dickson Carrin tai Edward D. Hochin vastaaviin.
10-Story Detectiven lakattua ilmestymästä vuonna 1949 Commings siirsi Banner-tarinansa Mystery Digestiin. Välissä oli kuitenkin melkein kymmenen vuoden tauko – Mystery Digest alkoi ilmestyä vasta 1957. Tämänkin lehden lakattua ilmestymästä 1963 Banner siirtyi ratkomaan rikoksia aluksi The Saint Mystery Magazineen ja sen jälkeen vielä Mike Shayne Mystery Magazineen. Viimeiset Banner-tarinat ilmestyivät tässä lehdessä 1984.
Commings kirjoitti 40-luvun lopulla myös satunnaisia lännennovelleja, mm. Western Trails –lehteen. 1960-luvulla muiden foorumien kuivuttua kokoon Commings teki ainakin kaksi seksipokkaria, Nine to Five (Midwood, 1963) ja Tormented Generation (PEC, 1966).
Commingsin tarinat ovat viime vuosina kokeneet renessanssin. Amerikkalainen Crippen & Landru julkaisi Banner-tarinoita Lost Classics –sarjassaan nimellä Banner Deadlines: The Impossible Files of Senator Brooks U. Banner (2004). Ranskalainen Rivages-kustantamo julkaisi 2002 kokoelmat Les meurtres de l’Epouvantail ja Le vampire au masque de fer.
Commingsilta on suomeksi julkaistu kolme novellia Mystery Digestin suomenkielisessä versiossa 1960-1961. Ilmarisen Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia –lehdessä ilmestyi novelli ”Ikkunamurha”, mutta Banner ei esiinny siinäkään.

Jostain olin poiminut myös Banner-novellien listauksen:

Murder under Glass, 10-Story Detective, March '47, ss
Fingerprint Ghost, 10-Story Detective, May '47, ss
The Spectre on the Lake, 10-Story Detective, July '47, ss
The Black Friar Murders, Ten Detective Aces, Jan. '48., ss
The Scarecrow Murders, 10-Story Detective, April '48, nv
Death by Black Magic, Ten Detective Aces, Nov. '48, ss
Ghost in the Gallery, Ten Detective Aces, July '49
[aka The Devil's Cousin, Mystery Digest, July/Aug. '59)
The Invisible Clue, Hollywood Detective, April '50, ss
Serenade to a Killer, Mystery Digest, July '57
The Female Animal, Mystery Digest, Jan. '58, ss
The Bewitched Terrace, Mystery Digest, July '58
[aka The Fraudulent Spirit, Mystery Digest, Sept./Oct. '59]
Through the Looking Glass, Big Time Mystery (Dodd Mead, 1958)
Three Chamberpots, Mystery Digest, Nov./Dec. '59
Murderer's Progress, Mystery Digest, Nov./Dec. '60
The Glass Gravestone [Sen. Brooks U. Banner], (ss) The Saint Oct 1966

Joseph Commings

Tässä taas hakusana, jota en enää ottaisi Pulpografiaan, vaan johonkin pienempään niteeseen, jota jakelisin kiinnostuneille. Commingsia on sittemmin julkaistu uudestaan - Crippen & Landru -niminen laadukas pienkustantamo on julkaissut uudestaan hänen senaattori Banner -tarinoitaan, joissa hän keskittyi lukittujen huoneiden arvoituksiin. "Ikkunamurha", jota en käsitellyt alla olevassa, lienee näitä, en ole sitä myöhemminkään tarkistanut.

Lisäksi Commings on kirjoittanut - vähän epäuskottavasti muuhun uraansa nähden - seksipokkareita. Hän syntyi 1913 ja kuoli 1992.

Joseph Commings kirjoitti 1950-luvulla mm. Homicideen, Suspectiin ja Mystery Digestiin, jossa hänen suomennetut novellinsakin on julkaistu. Niiden perusteella Commings on ollut korkeintaan keskinkertainen novellisti. "Mustassa muistikirjassa" sodasta palaava mies huomaa, että häntä hyljeksitään. Hän päättää kostaa, mutta kuinkas käykään? Loppuratkaisussa on ironiaa, mutta novellin keskeinen käänne on epäuskottava. "Pakolaisessa" mies päättää lähteä kotoaan apteekkireissun aikana. Novellissa ei tapahdu varsinaista rikosta, mutta loppuratkaisu on — jälleen kerran — ironinen.

Novellit:
Ikkunamurha, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 48/1961.
Kuumia paukkuja, Mystery Digest, 5/1961.
Musta muistikirja, Mystery Digest, näytenumero 1960. Julkaistu nimellä Joseph Cummings.
Pakolainen, Mystery Digest, 3/1961.

Michael Collins

Ei siis tämä nykyään kirjoittava monien arvostama jonkinlaisia rikosromaaneja kirjoittava Michael Collins (joka on muistaakseni englantilainen), vaan amerikkalainen pitkän linjan veteraani. Huomatkaa kuolinvuosi, Pulpografiaa tehdessä hän oli vielä aktiivinen. Melkein ehdin haastatella Collinsia, koska tämä oli kuukauden ajan kunniavieras Rara-Avis -sähköpostilistalla, jolla keskustellaan kovaksikeitetystä kirjallisuudesta.

Michael Collins on tunnetuin Dennis Lyndsin (1924-2006) käyttämistä salanimistä. Kirjailija on itse sanonut, että Collins-salanimi on kunnianosoitus irlantilaiselle vapaustaistelijalle. Lynds on kirjoittanut monen lajityypin tekstiä: hän aloitti 1960-luvulla sellaisissa lehdissä kuin Manhunt, Mike Shayne Mystery Magazine ja Shell Scott Mystery Magazine. Lyndsin uralle mahtuu monenlaista: vaikka hän on poliittisesti vasemmalla ja hänen vakavissa kirjoissaan on terävää yhteiskuntakritiikkiä, hän on kirjoittanut mm. Nick Cartereita ja Mack Bolaneita (yhdessä vaimonsa Gayle Lyndsin kanssa!). Hänen käyttämiensä salanimien määrä on huima: William Arden, John Crowe, Carl Dekker, Brett Halliday, Maxwell Grant ja Mark Sadler. Ardenin nimellä Lynds on kirjoittanut sekä vakavia romaaneja Kane Jackson -nimisestä teollisuusvakoilijasta että nuorten rikossarjaa Kolme etsivää. Viimeksi mainittuja, joista osa on suomennettu, on tosin sanottu huonommiksi kuin mitä Robert Arthurin alun perin sarjaan kirjoittamat teokset olivat.
Lyndsin varhaisen tuotannon merkittävin sankari oli yksikätinen yksityisetsivä Slot Machine Kelly, joka toimi mallina Lyndsin tunnetuimmalle sankarille, Dan Fortunelle, niin ikään yksikätiselle yksityisetsivälle. Fortune esiintyi ensi kerran romaanissa Pelon vangit vuonna 1967. Se oli omana aikanaan poikkeuksellinen romaani, sillä vaikka sen juoni on peräisin kovaksikeitetystä romaanista ja sen päähenkilö on yksityisetsivä, se ei ole tyypillisen kovapintainen ja kyyninen teos. Dan Fortune on empaattinen slummialueen, Chelsean, asukki ja hänen tarinansa ovat täynnä huolenpitoa — tosin myös vihaa ja inhoa — muita alueen asukkaita kohtaan. Fortune on marlowelainen ritari, mutta ei suinkaan puhdas: hän on ollut nuorisorikollinen (hän menetti kätensä varastaessaan tavaraa laivasta) ja merimies ja yksityisetsiväksi hän on ruvennut vain, koska ei pysty yksikätisenä tekemään juuri muuta työtä. Pelon vangeissa Fortune saa etsittäväkseen nuoren pojan, joka on kiinnostunut moottoripyöristä ja kilpa-ajoista. Pojan katoaminen näyttää jotenkin liittyvän lähellä tapahtuneeseen passipoliisin mukiloimiseen. Collinsin kehittelemä juonikuvio on monimutkainen ja loppuyllätys on samaan aikaan tehokas ja uskottava. Fortunella on tosin taipumus saarnata, jo-pa enemmän kuin vaikkapa Lew Archer, ja joskus pitkät monologit slummien ihmisistä ja heidän elämäntilanteestaan tuntuvat jaarituksilta, varsinkin, kun niihin ei aina liity mitään oleellista huomiota yhteiskunnallisista syysuhteista. Välillä tuntuu, että kun Fortune on raivoissaan slummien typerille ihmisille, hän samalla vihaa näitä, mikä tuskin on ollut Collinsin tarkoitus. Romaani on omistettu Ross Macdonaldille, jonka vaikutuksen kirjasta huomaa selvästi, mutta suomennoksesta omistus on otettu pois.
Fortunen seikkailut ovat jatkuneet vielä 1980-luvulla. Fortune on esiintynyt myös novelleissa, joista on koottu kokoelma 1999. Pari Fortune-novellia on myös suomennettu. "Kuka?" on vähän liian tiiviisti kerrottu, mutta ratkaisultaan ovela tarina, jossa Fortune selvittää melkein klassiselta vaikuttavan suljetun huoneen mysteerin. Tähänkin tarinaan Collins saa nivottua mukaan huomioita slummien elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista hyvään elämään.
Lynds kirjoitti myös modernisoituja Charlie Chan -tarinoita Charlie Chan Mystery Magazinessa 1973—74. Niin ikään hän modernisoi Shadowta 1970—1980-lukujen vaihteessa. Lynds myös kirjoitti monien muiden tavoin The Man from U.N.C.L.E. Magazineen. Hän on toiminut lisäksi kemian alan lehtien toimittajana.
Mike Shayne Mystery Magazineen Lynds kirjoitti Brett Halliday -nimellä novelleja Mike Shaynen seikkailuista. Joitakin näistä hän myöhemmin laajensi kirjoiksi. Tällainen tapaus on Niin ystävällinen, niin kuollut (1963), joka perustuu hänen novelliinsa "The Friendly Corpse". Myös teosta Ruumis, jota ei ollutkaan (1963) on sanottu Lyndsin kirjoittamaksi. [Tätä asiaa pääsin kysymään Collinsilta: romaani on Davis Dresserin (eli alkuperäisen Brett Hallidayn) kirjoittama, mutta se perustuu Collinsin kirjoittamaan Mike Shayne -novelliin, joka ilmestyi alun perin Mike Shayne Mystery Magazinessa.]
Niin ystävällinen, niin kuollut on helppo huomata Collinsin kirjoittamaksi: Mike Shayne selvittää siinä juuri samanlaisen rikoksen kuin mihin Dan Fortune törmää. Maailman ystävällisin ja sympaattisin mies murhataan ilman näkyvää syytä ja hänen sureva vaimonsa jää yksinään kahden lapsen kanssa. Kirja on kuin Pelon vangit ilman Fortunen saarnaamista. Hyvää siinä on se, että Shayne todella selvittää rikoksen eikä vain joudu ongelmiin asiakkaan saadessaan. Useimmissa muissa Shayne-kirjoissa yksityisetsivä nimittäin vain juoksee hankalasta tilanteesta toiseen.
1980-luvulla Lynds kirjoitti muutamia Nick Cartereita. Hänen tekemänsä osat erottaa muista Cartereista helposti: ne ovat huolellisesti ja keskivertoa viitseliäämmin kirjoitettuja ja niissä on vähemmän stereotypioita ja rasistisia painotuksia kuin muissa. Välillä käy jopa niin, että kuvataan tavallisten ihmisten epämukavaa elämää sympaattisessa valossa, aivan kuin Dan Fortune -romaaneissa. Näin esimerkiksi kirjassa Terroristijahti Balkanilla (1985), jossa inhimillistynyt Nick Carter haastattelee nuoren saksalaisen terroristin isää, elämässään huonosti pärjännyttä, mutta ylpeytensä säilyttänyttä lastaajaa.
Nick Carter -kirjoihinsa Lynds tuo myös muistumia kovaksikeitetystä dekkarista — kohtaukset, joissa Carter muilutetaan "kovisten" toimesta johonkin tai joissa hänet kolkataan pimeässä huoneessa, tuovat elävästi mieleen Chandlerin ja monet muut alan kirjailijat. Carter-tarinoiden hiukan tylsät piirteet ovat Lyndsinkin kirjoissa tallella: huippuviritetty ja tietokoneohjattu tappo-Porsche ja piilotetut tappovehkeet Wilhelmina, Pierre ja Hugo. Niiden käyttöön ei liity samanlaista ironiaa kuin esimerkiksi Ian Flemingillä, jolla hohdokaskin teknologia pettää käyttäjänsä. Carter-tarinoissa aseet liittyvät suoraan agentin identiteettiin — esimerkiksi Hugo on kivesten tienoille kiinnitetty kaasupallo.
Simo Sjöblom esittää bibliografiassaan, että nimellä Carl Dekker suomennetut kirjat, joita on julkaistu sekä Ilves-sarjassa että Max Strong -lehdissä, olisivat Lyndsin kirjoittamia. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole. On totta, että Lynds on julkaissut yhden teoksen Carl Dekkerin nimellä, mutta tämä tapahtui vasta 1970-luvulla. Lisäksi Carl Dekker -salanimeä käytti John Alfred Laffin -niminen, ilmeisesti australialainen kirjailija jo 1950-luvulla. Valitettavaa on, että Allen Hubinin bibliografia ei tunne suomennettuja Dekkerin kirjoja. [Kyseinen Carl Dekker on australialainen senttari, yksi lukuisista 50-60-lukujen aussikirjoittajista. Kysyin tästäkin Collinsilta ja hän sanoi poimineensa divarista yhden aussi-Dekkerin kirjan todeten, ettei ikinä haluaisi tulla sekoitetuksi tähän!]

Rikosromaani nimellä Michael Collins:
Pelon vangit. Suom. Eija Palsbo. Gummerus: Jyväskylä 1970. Alun perin Act of Fear. Dodd 1967.
Nimellä Brett Halliday:
Niin ystävällinen, niin kuollut. Seitti 8. Suom. Renne Nikupaavola. Sarjakustannus: Tampere 1964. 2. painos: Artkon sarja 320. Artko: Tampere 1973. Alun perin Too Friendly, Too Dead. Torquil/Dodd 1963.

Nimellä Nick Carter:
Terroristijahti Balkanilla. Nick Carter 177. Suom. Ilkka Virkkala. Winthers: Helsinki 1988. Alun perin Pursuit of the Eagle. Award 1985.

Rikosnovellit:
Epätoivoinen yritys, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 6/1973.
Kuka? Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 7/1973.
[Lisäksi tuoreehkossa Trilleri-antologiassa on yksi Collins-Lyndsin novelli vuodelta 1968. Voin poimia tiedot myöhemmin.]

Max Allan Collinsia lisää

Tässä Sarjainfossa taannoin ollut taustajuttu Road to Perdition -leffaan. Liian pitkä, mutta julkaisivat sellaisenaan, mitä vähän ihmettelin jälkeenpäin. Toistoa aiemmin postittamaani Pulpografian hakusanaan on aika paljon. (Unohdin sanoa tuossa aiemmin, että lyhyt Collins- ja Cerasini-kirjojen arvio oli ilmestynyt Ruumiin kulttuurissa.)

Max Allan Collins hengästyttää
Kioskikirjallisuuden renessanssinero

Max Allan Collins (s. 1948) on viimeisiä rikoskirjailijoita, joka on oppinut alan kioskikirjoja tekemällä. Collinsin ura alkoi jo 70-luvun alussa Curtis Booksin julkaisemilla epämääräisillä kioskipokkareilla, jotka pääsivät laajempaan tietoisuuteen vasta 80-luvun alussa, kun isompi, aikoinaan Don Pendletonin Mack Bolan –kirjoilla rikastunut Pinnacle alkoi ottaa kirjoista uusintapainoksia. Curtis Booksin julkaisemissa kirjoissa Bait Money ja Blood Money (kummatkin 1973) seikkaili jo yksi Collinsin vakiohahmoista, kylmäpäinen ja –verinen ammattirikollinen Nolan. Nolanista kertoo varhainen Collins-käännöskin, Silmä silmästä (1981).
Collins on Nolanin edelleen jatkuvien seikkailujen lisäksi kirjoittanut muistakin vakiosankareista, kuten chicagolaisesta rikosetsivä Nate Helleristä. Eliot Nessin elämää Collins on fiktiivisesti kronikoinut Al Caponen pidättämisen jälkeen. Helleriä pidetään yleisesti Collinsin tärkeimpänä antina rikoskirjallisuudelle; hänestä kertovat kirjat on varustettu autenttisilla valokuvilla 30-luvun Amerikasta. Yksi Nate Heller –novelli on suomennettu torsossa antologiakäännöksessä Pimeiden kujien kulkijat; ”Syntymämerkki”-niminen novelli ilmestyi alun perin 1984.
Merkittävä osa Collinsin tuotannosta on kuitenkin ns. novelisaatioita eli tv-sarjojen ja elokuvien kirjaversioita. Näitä Collins on tehnyt vuodesta 1990 ja kirjasta Dick Tracy alkaen. Kolmen Tracy-romaanin jälkeen Collins kirjoitti 1993 kirjan Wolfgang Petersenin Tulilinjalla-elokuvasta ja on sillä tiellä edelleen: Collinsin bibliografiassa on tällä hetkellä yhdeksäntoista romaaniversiota. Collinsin tuoreimmat novelisaatiot ovat itseoikeutettu Road to Perdition ja Skorpionikuningas. Romaaniversioissa Collinsin työtahti näyttää olevan kolme tai neljä kirjaa vuodessa.
Collins on myös ehtivä sarjakuvakäsikirjoittaja ja hänet tunnetaan alalla muistakin töistä kuin Road to Perditionista. Hänen sarjakuvatöistään tärkein on todennäköisesti pitkäikäinen Ms. Tree -sarja, jota hän on tehnyt vuodesta 1981 asti piirtäjä Terry Beattyn kanssa. Yhdessä he ovat tehneet myös Mike Mist –sarjaa, joka ilmestyi Armchair Detective -lehdessä. Ms. Tree -sarjan on sanottu tuoneen rikossarjakuvaan uusia elementtejä kuten keskustelua lasten hyväksikäytöstä ja ekologisista ongelmista. Collins on kirjoittanut lisäksi Dick Tracya.
Collins pitää Mickey Spillanea ja Richard Starkia (eli Donald Westlakea) kirjallisina vaikuttajinaan, ja hän on irvaillut: ”Raymond Chandler vähätteli Mickey Spillanea nimittämällä häntä sarjakuvakirjailijaksi. Chandler ilmeisesti unohti, että Hammett kirjoitti sarjakuvaa Salainen agentti X-9:sta.” Collins on yhdessä James L. Traylorin kanssa tehnyt kirjan One Lonely Knight (1984), joka käsittelee juuri Mickey Spillanea. Spillanen kanssa Collins on sittemmin tehnyt työtäkin, toimittanut mm. tämän novellikokoelman ja tämän kanssa kolme pulp-antologiaa. Collins on myös toimittanut Mike Hammer –sarjakuvista kokoomateokset.
Lisäksi Collins on Ed Gormanin kanssa tehnyt kirjan Jim Thompsonista, The Killers Inside Him (1983).
Kaiken muun hengästyttävältä kuulostavan aktiviteetin lisäksi Collins on intoutunut tekemään elokuviakin. Hän ohjasi Troma-yhtiölle vuosina 1995 ja 1997 jännärit Mommy ja Mommy II: Mommy’s Day. Vuonna 2001 Collins teki, niinikään Tromalle, dvd:nä julkaistun Real Time: Siege at Lucas Market –nimisen interaktiivisen kokeilun, jonka jokaisesta otoksesta on dvd:llä vaihtoehtoiset kuvakulmat. Kustakin elokuvastaan Collins on luonnollisesti tehnyt kirjaversiot.
Collinsilta on suomennettu kaksi romaania, joista toinen perustuu Mel Gibson -lännenelokuvaan Maverick ja sen pohjalla olevaan William Goldmanin käsikirjoitukseen, joka taas perustuu legendaariseen 60-luvun alun televisiosarjaan.
Toinen, Silmä silmästä (1981), on kiinnostavampi. Siinä Collinsin alkutuotannon vakiohahmo Nolan hoitelee itselleen toisessa keikassa hukatut 200 000 dollaria. Richard Starkin Parker-kirjojen vaikutus näkyy monessa asiassa: hyvin lakonisessa väkivallassa, vähäsanaisessa dialogissa ja moralisointia kaihtavassa rikollisuuden kuvauksessa. Nolan muistuttaa Parkeria siinäkin, että hänelläkään ei ole etunimeä (vaikka Nolan kelpaa kyllä sellaiseksikin, kuten hän huomauttaa kauniille lentoemännälle). Collinsin sarjakuvaentusiasmi näkyy siinä, että Nolanin apulainen on sarjakuvafriikki ja käy sarjakuvatapahtumissa.

Max Allan Collins suomeksi:

Maverick. Suom. Petri Tapola. Karisto: Hämeenlinna 1994. Alun perin Maverick. Signet 1994. Perustuu William Goldmanin elokuvakäsikirjoitukseen. [tämä on kai pokkari alunperinkin, joten olisi pitänyt käsitellä Pulpografiassa]

Silmä silmästä. Manhattan 14. Suom. Reijo Kalvas. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Toinen painos: Viihdeviikarit 1991. Alun perin Fly Paper. Pinnacle 1981.

Novellit:

Syntymämerkki, teoksessa Bill Pronzini ja Martin H. Greenberg (toim.): Pimeiden kujien kulkijat. Suom. Heikki Sarkkila. Book Studio: Hyvinkää 1992. Alun perin The Strawberry Teadrop, ilmestynyt kirjassa The Eyes Have It. Mysterious Press 1984. [tätä ei mainita Pulpografiassa]