Jason Starr, tuleva noir-klassikko

Toimitin vajaa kymmenen vuotta sitten Arktiselle Banaanille dekkarisarjaa, johon valitsin uusia ja uudehkoja amerikkalaisia ja brittiläisiä noir-dekkareita - aikana, jolloin noir-termistä ei ollut tullut vielä muotisanaa. Kirjat eivät myyneet paljon paskaakaan eikä formaatin muutos pokkareista kovakantisiin auttanut. Yksi sovituista kirjoista jäi julkaisematta ja se oli vieläpä yksi henkilökohtaisia suosikkejani: Jason Starrin Fake ID. Sille oli jopa hieno kansikin, johon Ossi Hiekkala tavoitti kirjan oleellisen tematiikan. Tein Starrista tuolloin jutun saman kustantajan julkaisemaan, nyt jo kuopattuun KirjaIN-lehteen, alla.

Tuleva noir-klassikko

Amerikkalainen kirjailija Jason Starr on keskeisiä uusia noir-kirjailijoita, ensimmäisillä romaaneillaan jo klassikon asemaan noussut dekkaristi, joka on noussut pienkustantamoista ylös kohti bestseller-asemaa.
Starr on julkaissut yhdeksän romaania, joissa kaikissa päähenkilöille käy enemmän tai vähemmän huonosti – ja yleensä aivan syystä. Valheet ja petokset luontuvat Starrin ala- ja keskiluokkaisilta henkilöiltä paremmin kuin totuudet ja tunteet.
Starr on ollut esikuva monelle 2000-luvulla aloittaneelle noir-kirjoittajalle.
Synkälle rikoskirjallisuudelle onkin Starrin mukaan tilausta viime vuosina: ”Ilman muuta. Ihmiset työskentelevät yhä enemmän yksin, pitävät videokonferensseja, kommunikoivat sähköisesti, muuttavat kaupungeista pois tekemään etätyötä – tästä seuraa ahdistumista ja vieraantuneisuutta, jotka taas ruokkivat synkkää rikoskirjallisuutta.”
Starr näkee yhteyden myös kansainväliseen tilanteeseen ja viittaa syyskuun 2001 WTC-iskuihin. ”Ensiksi luulin, että kaikki synkkä kielletään”, Starr kertoo. ”Pelkäsin, että seuraisi pitkä aika, jolloin kaikki haluavat lukea vain kevyitä ja pinnallisia kirjoja. Mutta onneksi näin ei käynyt.”
Ilmiselvä klassikko Starrin tuotannossa on Fake I.D. Se ilmestyi alun perin vuonna 2000 vain englantilaisen pienkustantamon kirjana, kun amerikkalaiset kustantajat pitivät sitä liian synkkänä. Tänä vuonna se ilmestyi viimein uutena laitoksena amerikkalaiselta Hard Case Crimelta.
Ja synkkä kirja todella on: kirjan päähenkilö, itseään portsarina elättävä Tommy Russo, kuvittelee olevansa hyvännäköinen ja tuleva filmitähti ja pistää rahansa uhkapeleihin ja valehtelee naisille. Lopulta kaikki romahtaa, Starrille tyypilliseen tapaan.
Uhkapelit ovat muutenkin selvästi portti Starrin maailmaan, koska hänen muissakin teoksissaan uhkapelit ja pakkomielteet ovat keskeinen tragedian syy.
Starr kertoo, että aihe on hänelle hyvin tuttu. Hänen isänsä vei häntä pienenä raviradalle. ”Uhkapelit ovat olleet elämäni tausta jo pitkään”, Starr sanoo. ”Minua kiinnostavat kirjailijana uhkapelureitten epätoivo ja se, millaisiin vaikeuksiin uhkapeli heidät vie.”
Starr jatkaa: "Kaikki addiktit, peluritkin, ovat itsekeskeisiä ja egoistisia ja täysin tietämättömiä ongelmistaan”, Starr toteaa.
Kuvailu sopii kaikkiin Starrin romaaneihin, joissa päähenkilöt eivät yleensä tajua, että heillä on ongelmia.
Ja siitähän herkullisimmat tragediat syntyvät.

Mykkäelokuvan tekniikoista

Kuten jossain aiemmassa postauksessa sanoin, olen kokoillut kirjaa vanhoista ja uudemmista elokuva-aiheisista kirjoituksistani, se ilmestyy Ntamolta jossain vaiheessa tätä vuotta (mahdollisesti nimellä Klassikoita ja outouksia), ehkä jo keväällä. Tässä juttu, jonka otin vielä kirjasta pois, kahdestakin syystä: se ei tunnu sopivan joukkoon, jossa on enemmänkin esseitä kuin tällaisia tietopuolisia artikkeleita eikä mikään muu juttu käsittele mykkäelokuvaa (paria satunnaista elokuvaesittelyä lukuun ottamatta), enkä löydä sille mitään julkaisutietoja. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, missä tämä on mahdollisesti ilmestynyt, tietokannat eivät tekstiä tunne eivätkä löydä. Toivottavasti teksti täällä blogissa auttaa jotakuta esitelmän tai vastaavan tekijää. 

Mykkäelokuvan tekniikoista

Elokuvan historia on lyhyt, vain reilut sata vuotta, mutta silti sen olemassaolon aikana elokuva ja käsitys siitä ovat muuttuneet moneen kertaan. Useat asiat, jotka ovat meille normeja, saattavat hyvinkin olla vain välivaiheita elävän kuvan historiassa. Joidenkin tutkijoiden mukaan koko elokuva nykyisessä muodossaan on vain yksi välivaihe audiovisuaalisten viihdykkeiden historiassa.
Jos elokuvien kuvaaminen digitaalisesti yleistyy huomattavasti, niin ainakin tietyntyyppisen filmin käyttö on vain välivaihe elävän kuvan historiassa. Elokuvien nykyinen esitysnopeus, 24 kuvaa sekunnissa, ei ole aina ollut standardi – mykkäelokuvien esitysnopeus oli vielä 1920-luvun puolivälissä 16 kuvaa sekunnissa. Tästä johtuu se, että nykyään katsottuna monissa varhaisissa mykkäelokuvissa ihmiset näyttävät liikkuvan nopeammin ja nykivämmin kuin ”normaaleissa” elokuvissa. 16 kuvaakaan sekunnissa ei kuitenkaan ollut mikään välttämättömyys, vaan elokuvia saatettiin esittää nopeutetusti tai hidastetusti, usein koneenkäyttäjän omien tuntemusten mukaan. Elokuvan nopeudella leikkiminen oli itsessään osa uuden median viehätystä: ihmisiä innosti nimenomaan uusi teknologia eivätkä välttämättä niinkään kerrotut tarinat. Vasta synkronisoidun ääniraidan tulo filmeihin 1920-luvun lopulla edellytti sitä, että elokuvat esitetään aina samalla nopeudella.
Filmimateriaalikin on ollut erilaista kuin nykyään. Vuoteen 1951 filminä käytettiin selluloidinitraattia, joka on erittäin herkkää syttymään. Nitraatti on myös erittäin herkkä kulumaan – tämän takia monet mykkäelokuvat ovat hävinneet tyystin. 1950-luvulta alkaen nitraattifilmi vaihtui asetaatiksi, joka on parempi materiaali kuin nitraatti. Jotkut tutkijat sanovat kuitenkin, että nitraattifilmi toistaa värejä paremmin kuin asetaattifilmi. Vanhat mykkäelokuvat eivät näytä samalta, kun ne siirretään asetaatille.
Selluloidikaan ei ole ollut ainoa materiaali filmille. Yksi tärkeimmistä on ollut ns. mutoskooppi, jossa elokuvan kuvat talletettiin erillisille kuville, joita sitten veivin avulla liikuteltiin ja katseltiin pienestä luukusta. Elokuvia on yritetty tehdä myös lasille ja metallille. Nämä 1900-luvun alun kokeilut ovat kuitenkin jääneet historian unholaan, niin kuin Braille-kirjoituksen tapaan tehty yritys sokeain elokuvaksi.
Varhaisimmat elokuvat kuvattiin niin sanotulle ortokromaattiselle filmille, joka oli erityisen herkkä tietyille väreille. Kaikki värit eivät tallentuneet filmille kuin mustina läikkinä. Tämän takia elokuvien näyttelijöiden piti esimerkiksi välttää kirkkaanpunaista huulipunaa. Vuonna 1912 otettiin käyttöön niin sanottu pankromaattinen filmi ja värien tarkkailusta voitiin luopua.
Normaali filminleveys on 35 millimetriä. Tämä otettiin käyttöön jo varhaisessa vaiheessa, kun keksijä ja elokuvantekijä Thomas Alva Edison otti sen kinetoskooppi-nimisessä keksinnössään käyttöön jo 1890-luvulla. Kodakin kehittäjä Eastman Co. alkoi valmistaa Edisonin kehittelemää 35-millistä filmiä.
Muita eri kokoisia filmejä oli kuitenkin kokeiltu ja käytettykin, 9,5 millimetristä aina 70 millimetriin saakka. Amatöörikäyttöön vakiintui nopeasti niinikään Eastman Kodakin 16-millimetrinen filmi, vaikka 9,5 millimetrin levyinen filmikin oli runsaassa käytössä. Monien amatöörifilmaajien käyttämä 16-millinen filmi tuli markkinoille Kodakin lanseeraamana 1923.
Yleinen käsitys mykkäelokuvista on se, että ne olivat mustavalkoisia. Tämä on monella tapaa väärä käsitys. Osa elokuvista, kuten ranskalaisen Georges Mélièsin Le Rayoume des fées (1903), väritettiin käsin, mikä oli kallista ja vaikeaa. Mélièsin mainitun elokuvan värejä on sanottu hehkuviksi, keskiaikaista miniatyyria muistuttaviksi.
Käsinvärittämistä helpompi tapa oli elokuvan eri kohtausten värittäminen tietyn väriseksi tai sävyiseksi. Tällä haluttiin korostaa kohtauksen tunnelmaa ja erottaa ne selkeästi toisistaan. Tähän oli kolme erilaista tapaa: sävytyksessä (englanniksi tinting) filmiä kastettiin väriliuokseen tai kuvattiin jo alun perinkin väritetylle filmille, toonaamisessa (toning) filmin emulsiossa oleva hopea korvattiin väritetylle metallisuololla, peittauksessa (mordanting) filmiä käsiltetiin hopeasuololla niin, että siihen saattoi kiinnittää jonkin väriaineen.
Värifilmiä ryhdyttiin kokeilemaan jo niinkin varhain kuin 1899, jolloin Frederick Marshall Lee ja Edward Raymond Turner kehittelivät kolmivärisen filminsä (punainen, vihreä ja sininen). George Albert Smithin 1906 kehittelemä Kinemacolor oli ensimmäinen kaupallisesti kelvollinen versio. Ranskalainen Gaumont-studio ja saksalainen Agfa tekivät Smithin filmistä omat versionsa 1910-luvulla. Kodakin kaksivärinen Kodachrome-systeemi tuli markkinoille 1915; samaan aikaan Technicolor Motion Picture Corporation aloitti kokeilunsa, mutta kesti kauan ennen kuin värillistä filmiä todella päästiin käyttämään.
Sama koskee ääntä: mykkäelokuvat eivät olleet, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, mykkiä. Kaikkiin elokuvaesityksiin liittyi aina ääntä säestyksen muodossa. Säestys oli joko elävää – teatterissa oli orkesteri tai vähintään pianisti – tai se tuli levyltä. Thomas Alva Edison kokeili elokuvan ja äänilevyn synkronisoimista jo 1895.
Monin paikoin elokuvia säesti kertoja, joka selosti elokuvan tapahtumia katsojille; Japanissa tällaisista kertojista tuli arvostettu ammattiryhmä, joka toimi pitkälle 1930-luvulle. Elokuviin saatettiin myös lisätä ääniefektejä, mitä varten oli kehitetty erityisiä laitteitakin.
Elokuvia ei aina esitetty myöskään niin kuin nykyään, niin että projektori on sijoitettu katsojien taakse. Saksalainen Messter-yhtiö kokeili 1909 projektorin sijoittamista kankaan taakse ja kuvan heijastamista kankaalle monimutkaisten peilirakennelmien kautta. Tätä menetelmää käytettiin erityisesti silloin, kun elävät näyttelijät esiintyivät maisemakuvan edessä.
Monet mykkäelokuvaan liitetyt käsitykset ovat siis vääriä. Koko termi ”mykkäelokuva” on itse asiassa harhaanjohtava: kyse on värillisestä ja äänellä varustetusta audiovisuaalisesta viihteestä. Usein tutkijat puhuvatkin mieluummin varhaisesta (”early”) elokuvasta.

Vhs-löytöjä

Tein tällaisen jutun Peili-lehteen sen viimeisinä vuosina, vähän hätäpäissään kasattu juttu, jossa on kuitenkin itselleni läheisiä aiheita.

Videolaarien alelöytöjä historiasta
Villijoutsenista Jenkkijänikseen

"Mä en tajua miksi joku ostaa vielä vhs-kasetteja", totesi tuttava, kun kehuskelin Facebookissa ostaneeni Kevin Brownlowin tunnetun Chaplin-dokumentin kirpputorilta - ja nimenomaan vhs-kasettina.
Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Vhs-kasetit ovat parhaimmillaankin aika huonolaatuisia ja ne vievät tilaa hyllyssä enemmän kuin ohuet dvd:t.
Toisaalta kaikkea ei ole julkaistu dvd:llä. Lisäksi kirpputorien valikoimien läpikäyminen on ekologista: on parempi katsoa jokin elokuva kerran jo tehdyltä kasetilta kuin ostaa uusi levy.
Paras argumentti on kuitenkin se, että vhs-kasetteina voi tehdä sellaisia ihastuttavia löytöjä, jotka laajentavat elokuvahistoriallista ja esteettistä perspektiiviä. Seuraavassa kolme vhs-kasettilöytöä, jotka ovat kiinnostavia historiallisia todistuskappaleita.

Villijoutsenet

Kammottavan näköinen ikivanha vhs-kasetti löytyi toijalalaisen kirpputorin loppuunmyynnistä hintaan 50 senttiä. Mietin ensiksi pitkään, haluanko katsoa mitään näin kauhtunutta. Kasetti kuului sarjaan "Riemukkaita lastenelokuvia", mikä ei kuulostanut kovin hyvältä. Ajattelin sitten, että hinta on kuitenkin lähes olematon.
Ja mikä yllätys tämä olikaan! Andersenin satuun perustuva Villijoutsenet paljastui hienoksi, taitavasti tehdyksi neuvostoliittolaiseksi animaatioksi. Elokuvan tempo oli hidas, mutta kuvamaailma erikoisine väreineen ja tyylitellysti piirrettyine hahmoineen teki vaikutuksen.
Ohjaajana oli Mihail Tshehanovski, joka teki animaatioita jo 1920-luvulla, aikana, jolloin Neuvostoliiton taide-elämä oli vielä täynnä kokeilua. Tshehanovskin ensimmäinen elokuva ”Postitoimisto” (1929) on tunnettu siitä, että arkkitehti Frank Lloyd Wrightin tiedetään näyttäneen sen Walt Disneylle osoituksena kiinnostavasta piirretystä.

"Lohikäärme palikkakaupungissa"

Huijaan vähän: tämä on vain yksi lyhytelokuva neljän animaation koostekasetilla, mutta toisaalta se on niistä paras ja aikaa kestävin. Kyse on innovatiivisen animaattorin, kanadalaisen Co Hoedemanin kokeilusta vuodelta 1972, joka tarjoaa lapsillekin kiinnostavaa katsottavaa: elokuva on animoitu rakennuspalikoista, joiden sivuihin Hoedeman on piirtänyt hahmojen liikkeet.
Elokuva löytyi kasetilta, jonka nimi on Leenun kissat - ei kovin rohkaisevaa, mutta kun tunnisti kanadalaiset tekijät (Hoedemanin lisäksi mm. Ron Tunis), niin kasetin uskalsi ostaa. Kanadassa nimittäin tehtiin 1950-1980-luvuilla paljon erinomaista animaatiota valtion avokätisellä tuella. Innovaatiot saivat tilaa ympärilleen - ei Hoedeman palikkaelokuvaansa kovin nopeasti ole tehnyt. Tämä on katsottu lasten kanssa kymmeniä kertoja.

Jenkkijänis

Ostaessani tämän kirpputorilta en ollut ikinä kuullutkaan mokomasta. Kun sitten kerroin Facebookissa katsoneeni sen, muutamakin ihminen ilmoitti, että tämä oli ollut pienenä heidän suosikkinsa.
Jenkkijänis (1986) on kiinnostava vain tuotantohistoriallisesti. Esteettisesti se on melko köyhä, eikä sen tarina kovin kummoinen ole. Se on osoitus japanilaisen animaation varhaisesta tunkeutumisesta amerikkalaisille markkinoille, kun se on tuotettu Yhdysvalloissa suurten studioiden ulkopuolella, mutta japanilaisin voimin. Mitään animea se ei silti ole, vaan näyttää paikoitellen enemmänkin huonolta Pekka Töpöhäntä -kopiolta.
Jenkkijänis on tavallinen jänis, joka saa oudolta vanhalta mieheltä supervoimat ja ryhtyy tietenkin taistelemaan oikeuden puolesta pahoja vastaan. Pahoja edustavat prätkäjengiläiset, jotka uhkaavat jazzbaarin (!) toimintaa ja vaativat suojelurahoja. Jengin johtajana on salaperäinen kasvoton hahmo ja tämän korppikotka.
Hiukan hidastempoista ja naiivia elokuvaa ei ole koskaan näytetty Suomen elokuvateattereissa eikä televisiossa.

Suomalaisen elokuvan yliarvostus

Olen kokoillut kaikenlaisista elokuvaa sivuavista teksteistäni kirjaa, jonka Ntamo julkaisee myöhemmin tänä vuonna. Mukana on Ylen nettisivuille kirjoittamiani kolumneja, ja löysin niistä koneelta myös tämmöisen, joka ei mielestäni enää oikein kirjaan asti sovi, vaikka sisältääkin kärkkäitä näkemyksiä. Enkä ehkä ole enää samaa mieltä noiden näkemysteni kanssa, varsinkaan Ruusujen ajan kohdalla, vaikka en siitä äskettäisellä uusintakatsomisellakaan paljon tykännyt. Laitan tekstin joka tapauksessa tänne. 

Suomalainen elokuva on yliarvostettua.
Ihmiset tuntuvat olevan valmiita antamaan paljon anteeksi elokuvalle, kun se on suomalainen. Elokuvista tuskin välitettäisiin, jos ne olisivat esimerkiksi amerikkalaisia tai ranskalaisia. Niitä oltaisiin täysin valmiita pitämään vanhentuneina. Toki moni myöntää, että niinsanottu perinteinen suomifilmi on suureksi osaksi vanhentunutta ja kiinnostaa vain ajankuvana tai camp-henkisenä katsottavana.

Nykykatsojien nostalgia alkaa kohdistua yhä enenevässä määrin 1960- ja 1970-lukujen elokuviin. Tältä ajalta Risto Jarvan tuotantoa on pidetty suomalaisen elokuvan huippuna, mutta nähdäkseni hän on tällä hetkellä yksi yliarvostetuimpia kotimaisia ohjaajia. Kovin monta katselukertaa hänen elokuvansa eivät kestä. Esimerkiksi Onnenpeli on ontto kuvaus onnea tavoittelevista nuorista, jonka päälle on ympätty keskustelua kaupunkisuunnittelusta, ja Ruusujen aika on tarpeettoman monimutkainen ja ennen pitkää koomisuuttaan tylsäksi käyvä tulevaisuustarina.
Aika tietysti tekee tehtävänsä minkä tahansa elokuvan kohdalla, mutta aikalaistodistuskin kertoo, että aivan kritiikittömästi Jarvankaan töitä ei alun perin otettu vastaan. Esimerkiksi Tapani Maskula kirjoitti turkulaisessa Uudessa Päivässä vuonna 1962, että Jarvan (ja muidenkin suomalaisen elokuvan uusiaaltolaisten) tulisi pystyä ensiksi tekemään vanhan studiokauden ja vaikkapa Valentin Vaalan ja Ilmari Unhon tasoisia elokuvia ennen kuin he ryhtyvät kokeilemaan. Maskula aivan oikein jo tuolloin näki, että uusikaan suomalainen elokuva ei pääse irti kirjallisesta perinteestä - esimerkiksi Jarvan esikoinen Yö vai päivä perustuu pohjimmiltaan Pentti Saarikosken kirjoittamalle monologille.

Sama tilanne vallitsee edelleenkin. Elokuvallisuus nykykotimaisessa elokuvassa tuntuu olevan joko vanhoihin perinteisiin palaamista ja maaseutu- ja Karjala-romantiikan ylläpitämistä väkisin tai epämääräistä vauhtia tavoittelevaa suttuista leikkausta. Kummatkin yhdistää naurettava Pahat pojat, jossa leikkausten ja jump cutien tarpeellisuutta ei ole millään tavalla vaivauduttu perustelemaan.
Käänteinen, mutta paljonpuhuva tapaus on FC Venus, josta käsikirjoittaja Katri Manninen kirjoitti niinsanotun prequel-romaanin, joka sijoittuu aikaan ennen elokuvan tapahtumia. Elokuva on ollut suosittu, mutta tarinan kertomista tärkeämpää tuntuu olleen Suomen oloissa tuntemattoman markkinointitavan lanseeraaminen. (Kirjailijoiden toimeentulon kannalta niinsanottujen romanisointien julkaiseminen Suomessakin olisi kyllä hyvä idea, mutta se ei kuulu tähän.)

Palatakseni Risto Jarvaan: hänen parhaat elokuvansa ovat hänen yhteiskunnallisimmat työnsä. Esimerkiksi Yhden miehen sota on ankara kertomus 1970-luvun alun Suomesta, jollaisia kukaan ei halunnut nähdä. Elokuva sai valmistuessaan vähemmän katsojia kuin mikään Jarvan aiemmista töistä ja Jarva päätti vaihtaa tyylilajia. Omasta näkökulmastani Jarva petti omat ihanteensa rupeamalla tekemään yhdentekeviä komedioita, kuten Pappi joka ei osannut sanoa ei. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen oli kapitalistisessa tuotantotilanteessa pakko: jos elokuvat eivät saa katsojia, seuraavia elokuvia ei yksinkertaisesti saa tehtyä.
Yhden miehen sodan kanssa samanlainen tapaus on Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla, joka esitettiin yllättävän vähäväkiselle yleisölle suomalaisen elokuvan festivaalilla pari viikkoa sitten. Kivikosken muut elokuvat (esimerkiksi Kesällä kello viisi ja Yö meren rannalla) voi minun puolestani unohtaa, mutta Laukaus tehtaalla oikeuttaa hänen uransa. Laukaus tehtaalla on edelleen iskevä ja yhteiskunnallisesti kirpeä kertomus siitä, mitä suurkapitalismi voi aiheuttaa pakottaessaan yrityksiä fuusioitumaan. Kivikosken ja käsikirjoittajien valitsema objektiivisuuteen pyrkivä dokumentarisuus on juuri oikea valinta. Joitain psykologisoivia kuvia lukuun ottamatta elokuva pysytteli tyylilajissaan johdonmukaisesti.

Tällaisia aiheita ei suomalainen elokuva enää käsittele. Se liittynee osaltaan siihen, että Jarvan ja Kivikosken parhaat elokuvat saivat tuoreeltaan niin vähän katsojia. Niitä on pidetty esimerkkeinä siitä, mitä tapahtuu, jos valtio tukee julkisesti elokuvia niiden taiteellisen ilmaisuvoimaisuuden perusteella: saadaan elokuvia, joita kukaan ei halua nähdä. Voi oikeutetusti kysyä, onko vikaa myös yleisössä. Yksi harvoja yhteiskunnallisia elokuvia viime vuosilta eli Jarmo Lampelan Eila ei haasta minkäänlaisia katsomistottumuksia, mikä tekee siitä valitettavan keskinkertaisen elokuvan.

Fletcher Flora

Fletcher Florasta ei ole kauheasti löytynyt lisätietoa eikä hänestä ole esimerkiksi Wikipedia-hakusanaa, mutta tässä on hyvä teksti hänestä Prologue Books -kustantamon nettisivuilla - Prologue julkaisee vanhoja rikospokkareita hyvin tehtyinä sähkökirjoina, suosittelen! 

Fletcher Floralla (1914—1968) on nykyään vaatimaton kulttimaine. Floran kirjailijanura oli sekava eikä kovin tasalaatuinen, mutta hänen parhaissa kirjoissaan on erikoinen perverssi viritys. Floran kuvaamina tavalliset amerikkalaiset ovat sietämättömiä paskiaisia.
Floran romaaneista suurin osa on kioskipokkareita, Avonin, Lionin ja Fawcettin julkaisemia, mutta hänellä on myös pari kovakantista kirjaa. Floran ensimmäinen romaani Strange Sisters ilmestyi 1954 pokkarina Avonin kustantamana; vuodesta 1952 alkaen Flora oli kirjoittanut myös novelleja sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Dime Detective, Ellery Queen’s Mystery Magazine ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine.
...näin serkkujen kesken (1960) oli Floran suosituin kirja ja sen julkaisi arvovaltainen Macmillan. Teos muistuttaa lähtökohdiltaan jossain määrin James M. Cainia. Flora vie lajityypin pidemmälle tehdessään murhasta ja sitä edeltäneestä syrjähypystä sattumanvaraisen ja vähän holtittoman teon: rikkaan ja vätysmäisen miehen vaimo ampuu miehensä nousuhumalassa ja alkaa sen jälkeen lakata varpaankynsiään, koska se rauhoittaa ja auttaa keskittymään. Vaimon rakastaja, älykäs, mutta saamaton aviomiehen serkku, kehittelee monimutkaisen suunnitelman (joka sivumennen sanoen muistuttaa hiukan Harry Whittingtonin Murhaverkkoa). Siinä on heikkoja lenkkejä ja lopputulos on melko lailla itsestään selvä, joskin siihen liittyy miellyttävä ironian pilkahdus. Viihdyttävän kirjan suurin ongelma on se, että se loppuu liian pian, eikä Flora saa aiheesta kaikkea irti.
Samaa vaivaa on myös toisessa Flora-suomennoksessa, jota amerikkalaiset alan harrastajat näyttävät pitävän tämän parhaana kirjana. Koira haudattuna -kirjassa (1967) on mukava idea — miljonäärin typerät sukulaiset raivostuvat, kun miljoonat näyttävät testamentin mukaan menevän pienelle chihuahua-koiralle —, mutta Floran innostus näyttää lopahtavan juuri, kun menon pitäisi alkaa. Typerien tyhjäntoimittajien kuvauksessa on kyllä riittävää ironiaa, joten kirja jaksaa kiinnostaa yhteiskuntasatiirina. Irvokkuuden lisääminen olisi piristänyt kirjan huomattavasti. Bill Pronzini arvostaa kirjan korkealle ja toteaa, että koska sen kustantaja Belmont oli yksi pienimmistä kioskikirjakustantajista, harva tietää kirjan edes olevan olemassa ja vielä harvempi on lukenut sen. Siinä tapauksessa on erikoista, että se on päätynyt suomeksi. [Kirjan ongelmat voivat johtua suomennoksesta. - jn]
Floralta on suomennettu myös kourallinen novelleja. ”Tunkeilija” on hauska ja pirullinen kiristysnovelli, jossa puolirikollinen yksityisetsivä yrittää huijata kaunista, perversseistä taipumuksistaan tunnettua naista. ”Ei perintöä ilman vainajaa” kertoo täysin samanlaisen jutun kuin Floran romaanit: typerät rikkaat tekevät murhia ja joutuvat kärsimään omaa idiootti-maisuuttaan.

Rikosromaanit:
Koira haudattuna. Suom. Seija Paavilainen. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1967. Alun perin Skulduggery. Belmont 1967.
...näin serkkujen kesken. Suom. Pauli A. Kopperi. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1966. Alun perin Killing Cousins. Macmillan 1960.

Rikosnovellit:
Ei perintöä ilman vainajaa, Alfred Hitchcock yllättää 9/1960.
Herrasmiesten murhajuttu teoksessa Olipa kerran murha... Kurki 38. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966.
Kukkivan muurin äärellä teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Myrkytyssopimus teoksessa Hirttäjän tusina. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1983.
Todistaja oli nainen, Alfred Hitchcock yllättää 7/1960.
Tuhlattuja päiviä, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Tunkeilija, El Zorro 4/1961.

G. T. Fleming-Roberts

Jatketaan taas piiiitkästä aikaa Pulpografian hakusanojen postausta korjattuina ja kommentoituina. Fleming-Robertsista on olemassa pulp-tuntija Monte Herridgen pieni artikkelin ja bibliografian kokonaisuus täällä, ja siitä paljastuvat mm. hänen etunimensä George Thomas sekä elinvuodet 1910-1968. On mahdollista, että suomennettujen novellien takana on vuonna 1947 New Detective Magazineen kirjoittanut Gayle Roberts, mutta tätä on melko mahdoton todistaa. Toista G. Roberts -nimistä pulp-lehtien avustajaa en ole löytänyt.

G. T. Fleming-Roberts oli Hugh B. Caven ja Paul Ernstin kaltainen joka lajin nikkari. Hän kirjoitti mitä tahansa yksityisetsiväjutuista supersankaritarinoihin ja kauhunovelleihin. Fleming-Roberts suhtautui työhönsä kuitenkin vakavasti. Alan tuntija Michael Grosz sanoo, että Fleming-Robertsin tarinoita luonnehtii mm. se, että niiden henkilöt tarvitsevat laajaa sosiaalista turvaverkkoa ja että niissä käsitellään paljon luottamuksen tematiikkaa. Grosz on ollut myös havaitsevinaan Fleming-Robertsin tarinoissa sympatiaa vammaisia ja vähemmistöjä kohtaan.
Fleming-Roberts kirjoitti 1930-luvulta alkaen mm. Ace Mysteryyn, Cluesiin, Ten Detective Acesiin, G-Men Detectiveen, Popular Detectiveen ja Thrillig Mysteryyn. Dime Detectivessä esiintyi Jeffrey Wren -niminen sankari, joka oli Fleming-Robertsin mukaan valkokankaalla Nero Wolfea esittäneen Edward Arnoldin näköinen. Fleming-Roberts kehitteli myös muutaman naamioidun sankarin, joista tunnetuin on 1940-luvun lopulla seikkaillut Captain Zero, joka taistelee rikollisuutta vastaan näkymättömänä.
Captain Zero on jossain määrin erilainen supersankari, koska hän on vastahakoinen käyttämään erikoisuuttaan eikä hän erikoisemmin välitä taistelustaan. Fleming-Robertsin kirjoittamat tarinat ovat realistisia, vaikka niiden sankari onkin silkkaa scifiä.
Toinen Fleming-Robertsin kehittämistä sankareista oli The Black Hood, joka seikkaili Hooded Detective -nimisessä lehdessä 1940-luvun alussa. Monien muiden tavoin Fleming-Roberts kirjoitti myös Phantom Detectivea eli Richard Curtis Van Loanin seikkailuja. Fleming-Robertsin ura jatkui vielä 1950-luvulla, jolloin hän kirjoitti sellaisiin lehtiin kuin Crime and Justice ja New Detective.
On epäselvää, onko novelli ”Jalokiviä ja rikoksia” Fleming-Robertsin kirjoittama. Joka tapauksessa se on kiinnostava novelli nuoresta naisesta, joka saa erään keikan yhteydessä haltuunsa arvokkaita koruja. Naapurin ujo mies sekaantuu asiaan ja joutuu vaikeuksiin. Sekavaa loppua lukuun ottamatta novelli on hyvä, mutta se vaikuttaa lopetetun kiireessä.
Yhtä epäselvä tapaus on niin ikään pelkällä Roberts-nimellä julkaistu ”Polttomerkitty”, jossa alkoholisoitunut poliisi tatuoittaa pikkunilkin otsaan sanan ’näätä’. ”Nilkki” päättää kostaa, mutta pahan poliisin jälkeläiset osoittavat häntä kohtaan yllättävää armoa.
Näiden novellien valossa Michael Groszin väite Fleming-Robertsin vähemmistöihin kohdistuvista sympatioista saattaa hyvinkin pitää paikkansa.
Fleming-Robertsin novelli ”Sleep No More My Lovely” on julkaistu antologiassa Hard-boiled Detectives (1992).

Rikosnovellit:
Jalokiviä ja rikoksia, Seikkailujen Maailma 9/1960. Julkaistu nimellä G. Roberts.
Polttomerkitty, Seikkailujen Maailma 3/1953. Julkaistu nimellä G. Roberts.

Elokuvamainonnan vääristymiä

Tein joskus Aamulehden Valo-liitteeseen tämmöisen kevyen jutun elokuvien mainonnasta ennen ja nyt, pontimena jutussa haastatellun Raimo Siliuksen mainio pamfletti, jonka otsikko on myös tämän postauksen otsikko. 

Elokuvan nimi on Riemua WC-reiällä. Sen mainoslauseet kuuluvat: ”Uskomatonta seksiä! Todella rohkea seksimenestys, jolle koko maailma nauraa! Mikä on riemureikä? Häkellyttää rohkeudellaan niin miehet kuin naisetkin! Mikä riemureikä!!! Tässä on maailman halutuin riemureikä! Mitä tästä on otettu pois, sen näette elokuvassa!”
Sadetakkimiehet ovat jääneet pysyvästi kodin seinien suojiin eikä vastaavantyyppisiä elokuvia Suomen valkokankailla juuri nähdä.
Elokuvien mainostaminenkin on muuttunut aika tavalla. Nykykatsojat varmasti pysyisivät kaukana, jos uutta kauhuelokuvaa mainostettaisiin samalla tavalla kuin takavuosina leffaa nimeltä Vampyyrin himo: ”Nyt se hetki on koittanut!!! Veriset vampyyrit ovat nousseet haudoistaan! Vampyyrien himo on kuuma veri! Kauhun täyttämää jännitystä alusta loppuun!”
Elokuvia promotoidaan nykyään ammattimaisin ottein eikä tällaisia kalkkunoita enää nähdä. Elokuvien mainosbudjetit liikkuvat isoissa summissa eikä mitään jätetä sattuman varaan.
Tämän viikon perjantaina ensi-iltaan tulevan Vares-elokuvan tuottaja Markus Selin sanookin: ”Ei ole mitään järkeä tehdä elokuvaa, jos sitä ei ollenkaan mainosta.”
”Elokuviin saadaan valtiolta avustusta ja olisi vähintään puolirikollista olla mainostamatta niitä.”
Vareksen markkinointiin on Selinin mukaan käytetty noin 200 000 – 300 000 euroa. Lopullista summaa ei vielä tiedetä. Elokuva on näkynyt niin televisiossa ja trailereissa ja sitä on mainostettu myös radiossa ja netissä. Ensimmäiset mainokset nähtiin jo vuosi sitten.
Vaikuttaa siltä, että Selin on onnistunut värväämään myös sään mainostamaan elokuvaa, jonka mainoslause kuuluu: ”Sinä kesänä satoi enemmän kuin koskaan.”
”Tärkein mainoskanava on silti suusta suuhun –menetelmä”, Selin sanoo.
Vareksesta onkin järjestetty useita ennakkonäytöksiä kohderyhmille.
Elokuvan suosion päättävät kuitenkin katsojat. ”Paskaa ei voi myydä kuin yhden viikonlopun”, Selin tuhahtaa.

Paskaa on kuitenkin yritetty myydä vaihtelevin tavoin. Tamperelainen pitkän linjan elokuvavaikuttaja Raimo Silius koosti 1973 pamfletin Elokuvamainonnan vääristymiä, josta alun sitaatit on poimittu.
”Silloin puhuttiin elokuvan kuluttajapolitiikasta”, Silius muistelee 70-lukua.
”Mainonta oli silloin varmaan härskeimmillään”, Silius sanoo ja kertoo asialla olleen lähinnä pieniä maahantuojia, jotka kamppailivat markkinaosuuksistaan koettelemalla hyvän maun rajoja.
Suurta osaa elokuvista väitettiin olevan K18-leffoja ja hyvin monen väitettiin joutuneen sensuurin hampaisiin, vaikka näin ei olisi ollutkaan. Seksi ja väkivalta korostuivat, joskus hyvinkin aggressiivisesti.
Nykyisen elokuvamainonnan Silius näkee hyvin asiallisena. Siistiytyminen tapahtui jo 70-luvulla, Silius paikantaa sen vuosiin 1977-1978. Sensuurilait höllenivät ajan myötä eikä sen autuuteen voinut mainonnassa enää vedota. Seksiä ja väkivaltaa tietysti näkee edelleen.
Silius sanoo, ettei hänen pamfletillaan varmaankaan ollut sen kummempaa vaikutusta. 80-luvulla videoiden mainonnassa tehtiin samantyyppisiä ylilyöntejä kuin leffojenkin kohdalla.
Samat temput eivät enää tepsi. Ylilyönnit ja köyhä verbaaliakrobatia eivät vedä katsojia.
”Elokuvassa pitää olla tiettyä pöhinää, että se vetää”, Markus Selin sanoo.
Jos sitä ei ole, surkeat elokuvat jäävät surkeiksi.

Kainalo:
Raimo Siliuksen raportissa Elokuvamainonnan vääristymiä vuodelta 1973 on paljon muitakin lainaamisen arvoisia mainoslauseita.
Decamerone 2: Härskiä Boccacciota – rehevän eroottista keskiaikaa! Reteesti vaan sanoi Boccaccio jo ennen kuin isä lampun osti!
Himon kuningattaret: He olivat viettiensä vankeja – mutta olivatko he perverssejä, sadisteja vai tyydyttivätkö he vain luonnollisia halujaan? Kuumankiehtova – raju kokemus! Haluja & hekumaa & kauhua & paljasta himoa & sadismia & salamenoja & seksiä…
Kidutuskammio: Verisesti svengaava hornantanssi! Nyt kysyttiin rentoa tappajanmieltä… kuumia tilanteita, joissa pärjäsi kylmillä otteilla. Täältä selvisi ainoastaan jalat edellä, sillä… he elivät vain tappaakseen!
Saatanan kytät: Nyt repeää helvetti!! Hymy huulilla, konepistooli sylkien shokkisarjoja… ärsytetyt tappokoneet murhaavassa vauhdissa!!! Aika vekkuleita nuo nykyhetken tappajajannut… Ronskisti vaan ”lääkettä” konepistoolista! Elokuva jonka valmistuksen kansainväliset rikosjärjestöt yrittivät estää!

Valkoinen hehku: tiedote

Törmäsin koneella elokuvan historiaa käsittelevän kirjani Valkoisen hehkun tiedotteeseen, jonka muistan itse tehneeni Vastapainon Teijo Makkosen pyynnöstä. Postaan sen tähän ja toivon, että joku bongaa kirjan ja lainaa sen kirjastosta ja minulle heruu senttejä lainauskorvauksina. 

Tietokirjailija Juri Nummelinin Valkoinen hehku on elokuvan historian oppikirja, jossa on otettu huomioon uusinta elokuvatutkimusta.
Perinteinen elokuvan historiankirjoitus on nostanut esiin tärkeitä elokuvantekijöitä, yleensä ohjaajia tai näyttelijöitä, mitä on 1980- ja 1990-luvuilta alkaen kritisoitu epähistorialliseksi. Vaikka tällainenkin tutkimus on omalta osaltaan tärkeää, niin Valkoinen hehku ei ole yksittäisten elokuvien historiaa, vaan enemmänkin tarkoitus on käsitellä kokonaista elokuvakulttuuria ja sen taustalla olevia historiallisia, taloudellisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet esteettisiin ja teknologisiin ratkaisuihin.
Elokuvan historia on tulkitsijasta riippuen joko reilun sadan vuoden ikäinen tai ainakin neljäsataa vuotta vanha. Valkoinen hehku alkaa niinsanotusta elävän kuvan arkeologiasta, jossa tutkitaan 1500—1800-luvuilla vaikuttanutta visuaalista – ja jopa audiovisuaalista – kulttuuria. Tämä osuus on pitkään ollut elokuvan historioissa syrjittyä tai kokonaan unohdettua ja sitä on pidetty vain varsinaisen elokuvan esiasteena.
1900-luvun alun elokuva on viime aikoina ollut vilkkaan tutkimuksen kohteena, mikä heijastuu myös Valkoiseen hehkuun. Vuosisadan vaihteen ns. attraktioelokuvat ja niiden suhde yleiseen audiovisuaaliseen kulttuuriin käydään läpi ennen siirtymistä klassiseen mykkäelokuvaan – joka ei ikinä ollut mykkää, koska elokuvia säestettiin elävällä musiikilla tai puheella. Mykkäelokuvan aikakaudesta nostetaan esille useita kansallisia elokuvia, samoin kuin niihin vaikuttaneita yhteiskunnallisia asioita.
Moderniin elokuvaan siirrytään kahta kautta: kokeellisen elokuvan ja Hollywood-klassismin tarkastelulla. Hollywoodin studiokauden tapa tehdä elokuvia on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen ympäri maailmaa, muun muassa Suomessa, ja sen historian tarkastelu on aina ajankohtaista. Kokeellisesta elokuvasta ei tätä ennen ole ollut saatavilla kattavaa kokonaiskatsausta suomen kielellä.
Hollywood-klassismin valtakauden 1930—1950-lukujen rinnalla nähtiin useissa maissa – Italiassa, Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa — myös realistista elokuvaa, joka usein oli vastavirrassa Hollywoodin ja muihin perinteisiin elokuvantekotapoihin nähden.
Vasta kuitenkin niinsanottu modernistinen eli uuden aallon elokuva todella haastoi 1960-luvulla kaupallisena nähdyn Hollywood- ja muun studioelokuvan. Kirjassa käydään läpi eurooppalaisen uuden aallon elokuvaan vaikuttaneita tekijöitä. Modernistinen elokuva vaikutti 1980-luvulla syntyneeseen postmoderniin elokuvaan, johon liitettyä ohjaajakulttia voi hyvin verrata uuden aallon vastaavaan.
1980-luvulta eteenpäin perinteinen elokuva on saanut monia haastajia, joista tärkeimpiä ovat olleet Kaukoidän maat, kuten Japani ja Hong Kong. Näissä maissa elokuvan historia on ollut useallakin tavalla erilainen kuin länsimaissa. 1980-luvulla myös Hollywood kävi läpi monia muutoksia. Valkoisessa hehkussa selvitetään muun muassa action-elokuvan syntyyn vaikuttaneita yhteiskunnallisia tekijöitä. Lisäksi käsitellään 1990-luvulla esiin noussutta independent-elokuvaa.
Perinteisen näytelmäelokuvien lisäksi kirjassa käydään läpi myös dokumenttielokuvan ja animaatioelokuvan historiaa, joista kummastakaan ei ole ollut suomen kielellä saatavana nykyaikaista yleisesitystä. Suomalainen elokuva on omalla tavallaan heijastanut elokuvan historian yleistä kehitystä ja luku suomalaisesta elokuvatuotannosta tukee hyvin toisaalla kirjassa esiteltyjä kehityskulkuja.
Juri Nummelinin Valkoinen hehku on kirjoitettu monenlaisia lukijoita silmälläpitäen: kirja kelpaa opetuksen tueksi niin lukion äidinkielen tunneilla kuin yliopiston elokuvatieteen tai mediatutkimuksen kursseilla. Valkoinen hehku tarjoaa kuitenkin luettavaa kenelle tahansa elokuvasta tai sen pitkästä historiasta kiinnostuneille.

Parodiapakinat: Valentin, Martti Huuhaa Innanen ja muita

Tein tällaisen pienen jutun joskus Kirjain-lehden Kellastuneita lehtiä -palstalle. 

Pakinan ja romaanin muinaisia yhtymäkohtia
Valentin, Seppälä, Innanen

Parodia on monille tuttu laji elokuvista ja tv-sarjoista, mutta ennen vanhaan se oli pakinoitsijoiden leipälaji.

Kirjallisia parodioita on ollut olemassa jo antiikin ajoista saakka, mutta lyhyeen pakinamuotoon se vakiintui 1900-luvun alussa. Romaanien parodioista tuli osa viihdekirjallisuutta.
Muodinluojana oli kanadalainen Stephen Leacock, jonka edelleen hauskoja tarinoita käännettiin melko tuoreeltaan kaksi kokoelmaa 1920-luvulla. Pakinoissaan ja novelleissaan Leacock naureskeli varsinkin viihteen lajityypeille: dekkareille, kauhutarinoille, seikkailulle, romanttiselle viihteelle. Samat lajityypit näkyivät myös suomalaisten pakinoitsijen repertuaarissa.
Yksi ensimmäisiä parodioitsijoita oli Valentin eli Ensio Rislakki, jonka ensimmäisiä teoksia oli ivamukaelmista - kuten kirjan alaotsikko ilmoitti - koostunut Fiikuksen varjossa (1928). Valentin ihaili Leacockia niin paljon, että käännätti yhden teksteistään englanniksi ja lähetti sen Leacockin luettavaksi.
Valentin on ollut yksi suosituimmista ja tuotteliaimmista suomalaisista pakinoitsijoista, mutta hän ei enää juurikaan naurata. Yksi syy on se, että Valentin ei syystä tai toisesta ivaillut dekkareille tai kauhukirjallisuudelle, vaan enemmänkin sellaisille kirjallisuudenlajeille, jotka on suunnattu naislukijoille, kuten romanttista viihdettä. Jotain terävääkin Valentinin sanailussa joskus oli, kuten metafiktiivisessä tarinassa "Rakastan sinuakin":

- Mitä se oli? sanoi Fritz verhotulla äänellä.
- Huonosti tehty, poikani! Minähän sanoin, että tuo on lausuttava verhotulla ja samalla kiihtyneellä äänellä. Sinun äänesi oli yksinomaan verhottu. Ei kävele. Juttu on piloilla. (...)
- Älä ole vihainen, isäni, sanoi Fritz masentuneena. - Olen ensi kerran mukana tällaisessa.

Valentinin rinnalla toinen Stephen Leacockin mallia soveltanut kotimainen kirjailija oli Heikki Seppälä. Nyttemmin tyystin unohtunut, mutta aikoinaan suosittu ja tuottelias lehtinovelleja ja nuorten jännäreitä rustannut Seppälä oli ammattitaitoinen senttari, jonka ensimmäisiä teoksia oli romaaniparodioista koostuva Vaarallista peliä (1928). Seppälä naureskelee Valentinista poiketen nimenomaan seikkailuromaanien ja ylivertaisista salapoliiseista kertovien dekkarien kliseille.
Vaarallista peliä -teoksen parhaita hetkiä on salaperäistä psykologista kauhua henkivä "Valkopartainen mies", jossa veltostunut klubilainen kertoo niin omituista kuin vainoharhaistakin tarinaa junamatkasta, jolla häntä tuijottaa valkopartainen mies.
Sodan jälkeen pakinamuodossa romaanien ja elokuvien parodioita tarjoili monista sanoituksistaan tunnettu Martti Huuhaa Innanen. Innasen seikkailija Joe Smithista kertovat tarinat kuultiin aluksi radiokuunnelmina - niissä keskeisenä pointtina oli Innasen itsensä monotoninen ääni, joka jätti sinnikkäästi kaikki d:t lausumatta. Innasen parodiapakinoita koottiin kirjaksikin: Seikkailu viitakossa ilmestyi vuonna 1967. Siinä on kaksi Joe Smith -tarinaa, joista toinen sijoittuu
Egyptiin, toinen on melkein kuin Indiana Jonesia: "Vihtoinkin seikkailia sai polttolasimonokkelin sitottujen sormiensa väliin ja tuossa tuokiossa auringon kuuma prisma ja polttolasimonokkelin musta liekki polttivat liianiköyten tuhkaksi. Voimakkaat, teräsjänteiset kätensä olivat jälleen vapaat, eikä sekunttiakaan liian aikaisin!"
Innanen ivaa kirjassaan myös länkkäreitä, jotka 1960-luvulla olivat suosittuja vielä niin valkokankailla kuin televisiossakin. Tarinassa "Kostajan käsi ei vapise" salaperäinen Jim Harrison saapuu pikkukaupunkiin kostamaan jonkin menneen vääryyden. Lopussa, kun sankari on teilannut kuudestilaukeavillaan joukon toinen toistaan verisempiä roistoja, häneltä kysytään, miksi hän ampui rikolliset. "Se on liian karua kerrottavaksi", sanoo Jim Harrison ja karkaa taivaanrantaan - aivan kuin klassisten lännenelokuvien sankarit.
Innasen huumori ei kuitenkaan enää toimi edes niin hyvin kuin Valentinin ja Heikki Seppälän. Innasen huumoriin kuuluvat toteavan sävyn lisäksi typerät nimet, kuten Tangentti-Thompson tai Alatoopi-Allan, joita Innanen lataa lukijan eteen jatkuvalla syötöllä.
Innasen naurun kohteet ovat kuitenkin lähempänä nykylukijoita kuin Valentinin ja Heikki Seppälän muinaiset ivamukaelmat. 2000-luvulla lukijan ei enää voi olettaa tietävän, millaista soopaa ovat olleet 1900-luvun alun aatelisympäristöön sijoittuvat romanssit. Seppälää lukiessaan naurahtaa lähinnä henkilöiden nimille, kuten paroonitar Juno Hjördis Möbelcrantzille.
Parhaat parodiat paljastavat jotain oleellista pilkan kohteesta. Innasen kirjassa tällainen on riipaiseva lukijan tunnustuskertomus "Mieheni olikin nainen", joka lähestyy myös Innasen toista leipälajia, pornonovellia.

Viimeisen bjarmialaisen jälkisanat

Kirjoitan varsinaisessa blogissani pienoisromaanistani, joka ilmestyi melko äskettäin Kuoriaiskirjoilta nimellä Viimeinen bjarmialainen. Se on sword and sorcery -tyyppistä pulp-huttua, jossa on amerikkalaisen kovaksikeitetyn dekkarin tyyli ja länkkärin juoni. Kirjoitin teokseen jälkisanat, jotka alla: 

Muistoja Pesärin kirjoittamisen ajoilta

Toimitin ja julkaisin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä erilaisia pienipainoksisia lehtiä, joissa yritin elvyttää menneen maailman pulp- ja lukemistolehtien henkiä. Lehtien nimet ja logot oli napattu klassisilta suomalaisilta lukemistoilta.
Ensimmäinen näistä lehdistä oli Isku, B5-kokoinen lehti, jossa ilmestyi omien Joe Novak -yksityisetsivätarinoitteni lisäksi uutta ja vanhaa kotimaista sekä lähinnä uutta kovaksikeitettyä dekkaria Amerikasta ja Englannista. Sen rinnakkaislehti oli minikokoinen Ässä, jossa ilmestyi alle tuhannen sanan pituisia flash fiction -tarinoita. Isokokoisempi ja otteeltaan klassisempi oli kerran vuodessa julkaistu Seikkailukertomuksia, jota ilmestyi viisi numeroa vuosina 2007-2012. Siinä yritin pitää yllä vanhanaikaisten seikkailutarinoiden perintöä, ja lehden joka numerossa oli vanha tarina, joskus jopa lehteen varta vasten käännetty.
Seikkailukertomuksissa ilmestyi jatkokertomuksena myös oma yritelmäni sword and sorcery -kirjoittamisen alalla. Lähtökohta oli vaatimaton: minulla oli Jukka Murtosaaren jotain muuta tarkoitusta varten piirtämä kuvitus, jossa taljaan pukeutunut mies syöksyy lumista rinnettä alas keihäs kädessä. Aitoon pulp-tyyliin lähdin kehittelemään tarinaa kuvan pohjalta vain alkamalla kirjoittaa. Ensimmäinen osa alkoikin suoraan taistelukohtauksesta, jossa samainen mies päihittää muutamia erämaaroistoja.
Minulla olivat mielessä myös Suomen myyttiset kuninkaat ja heistä kerrotut legendat, mutta en kaiken muun työtohinan keskellä ehtinyt tai jaksanut tehdä minkäänlaista tutkimustyötä. Lopulta päätin, että voin sijoittaa tarinat joka tapauksessa jonkinlaiseen Never-never-landiin eikä minun tarvitse välittää mistään historiallisista tosiseikoista. Sijoitin tarinaan joistain irtolähteistä poimimiani paikkoja, kuten Vaimunen ja Ustjugin, sekä niinikään myyttisen Bjarmian, jonka kuningaskunnan viikinkien ajatellaan tuhonneen.
Päähenkilön nimeksi tuli Pesäri, jonka luulin alun perin olleen muinaissuomalainen nimi, mutta tarkempi selvitys paljasti, että näin ei kenties ollutkaan. Toisaalta se ei ole kantajansa oikea nimi, joten se voi näin olla sopivakin. Muut nimet, joita tekstissä esiintyy, otin Kustaa Vilkunan nimitutkimuksista sekä eksentrisen Rauha Hammarin nimiehdotuksista. Hammarilta on muun muassa reippaan naishallitsijan Uhdun nimi.
Tarkoitus oli joka tapauksessa kehiä kasaan viihdyttävä, väkivaltainen ja toiminnallinen tarina, joka lähestyy enemmän amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria tai länkkäriä kuin fantasian valtavirtaa. Miljöö- ja henkilökuvaus ovat alisteisia toiminnalle ja dialogille. Tyylilajin valinta saneli senkin, että Pesäri-saaga on myös synkeä kertomus yksinäisen miehen tiestä kohti omaa tuhoa. Alussa itsevarmana esiintyvä Pesäri on lopulta vain säälittävä ja nyyhkivä häviäjä, ja hänen tuhonsa syy on hänen oma ahneutensa, jota hän ei suostu itselleenkään myöntämään.
Kirjoitin tarinaan uusia osia vuoden tai puolentoista välein - Seikkailukertomuksia ei koskaan ilmestynyt kovin säännöllisesti. Nyt kun kokonaisuus julkaistaan omana teoksenaan, voi huomata minun kehittyneen kirjoittajana tuona aikana. Tarinan eri osat on editoitu, osaksi kirjoitettu uudestaan, mutta mitään oleellista ei ole muutettu (paitsi kohta, jossa alun perin kaivettiin hauta routaiseen maahan - nyt siinä on polttohautaus). Muutoksia voi tarkka lukija havaita kohdissa, joihin on ujutettu vaatimattomia viittauksia erääseen kauhukirjallisuudessa merkittävään mytologiaan.
Make no mistake: en itsekään kuvittele, että käsillä on suurta kirjallisuutta. Iskussa ja Seikkailukertomuksissa luki omien tarinoideni lopussa: "Kirjoittaja on tietokirjailija, joka opettelee kirjoittamaan fiktiota." Joe Novak- ja Pesäri-tarinoiden väsäily oli samalla tarinankerronnan, henkilökuvauksen ja dialogin opettelua. Ilman väärää ylpeyttä voin sanoa ainakin jotain oppineeni.

Turussa syyskuussa 2013
Juri Nummelin

Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan länkkärit

(Nota bene aluksi: saatan aloittaa tämän blogin uudestaan.) 

Julkaisin muutamia vuosia sitten kokoelman kahden suomalaisen kirjoittajan, Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan länkkärikertomuksia yhtenä niteenä. Turbatorin julkaisema kirja vaikuttaa vähän hassulta, koska siitä syntyy helposti vaikutelma, että Skiftesvik ja Karpela ovat yhdessä kirjoittaneet uuden länkkärin, vaikka näin ei ole. Tässä vanhalta läppärinrämältä pelastettu johdannon kaltainen, varsinainen johdantoartikkeli ilmestynee uudelleen, jossain määrin editoituna ensi vuoden puolella ja toimii joka tapauksessa perustekstinä, kun rupean tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa (jos vain apurahatahot suovat). Kirjan kansikuva on Jukka Murtosaaren tekemä, layout kustantajan käyttämän latojan. 

Työtä arkkunikkarille kokoaa ensimmäistä kertaa Suomessa yhteen suomalaisten kirjailijoiden tekemiä länkkärinovelleja. Suomessa on kautta 1900-luvun (ja jo 1800-luvulla!) kirjoitettu lännentarinoita, mutta koskaan aiemmin niitä ei ole koottu yksiin kansiin.
Tämäkin kirja tarjoilee vain pienen väläyksen - laajempi antologia odottaa kokoajaansa ja kustantajaansa. Työtä arkkunikkarille kokoaa yhteen oululaisen Joni Skiftesvikin ja turkulaisen Totti Karpelan kirjoittamia lännentarinoita. Kirjailijat edustavat keskenään hyvin erilaisia lähestymistapoja - Skiftesvik on niukkasanainen realisti, Karpela amerikkalaistyylinen kovaksikeitetty dekkaristi -, mutta kumpaakin länkkäri on kiinnostanut, vaikkakin ohimennen, lajityyppinä.
Karpelan tekstit tässä kirjassa ovat vanhempia - neljästä novellista kolme on 1960-luvun alusta, joskin yhden novelleista, "Hylkiön mahdollisuuden", Karpela kirjoitti uudestaan alkuperäisen käsikirjoituksensa pohjalta. Karpelan tekstit ilmestyivät kun hän oli vielä teini-ikäinen ja ne julkaisi lahtelainen Seikkailujen Maailma, yksi Suomen tärkeimmistä lukemistolehdistä, amerikkalaisten pulp-lehtien suora kopio niin kansikuvien kuin monien tarinoidenkin kohdalla. Seikkailujen Maailmassa ilmestyi tässä kirjassa olevista novelleista kaksi, "Työtä arkkunikkarille" ja "Kaupunki ilman lakia". Ensimmäistä lännennovelliaan "Neljän sheriffin kaupunkia" Karpela ei enää halunnut julkisuuteen. "Hylkiön mahdollisuus" jäi lehdessä julkaisematta, kun se lakkautettiin vuonna 1963. Karpelan neljästä novellista viimeinen, "Maine ja kunnia", onkin jo tuoreempaa tavaraa, vuodelta 2005. Se ilmestyi Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden novellinumerossa, jossa esiintyivät kotimaisista kirjoittajista myös Harri István Mäki, Petri Hirvonen ja Sami Myllymäki.
Joni Skiftesvikin kertomukset taas ovat tuoreempaa tavaraa. Skiftesvik toimi vuosina 1983-1988 oululaisen Kolmiokirjan julkaisujohtajana ja kokeili esikoisteoksensa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983) aikoihin myös viihdekirjoittamista. Tuloksena olivat yksi FinnWest ja yksi erillinen jatkokertomus FinnWestin täytteenä sekä kolme täytenovellia ruotsalaisperäisen länkkärisarjan Kostajan takasivuilla. Ne on kaikki otettu mukaan tähän kirjaan.
Toivotan lukijoille ruudinsavuisia lukuhetkiä!

Esipuhe Marton Taiga -kirjaan

Edellisessä postauksessa väitin, että kokoamani pieni valikoima vanhoja kotimaisia kauhunovelleja Hallusinatsioneja ilmestyisi marraskuussa - näin ei kuitenkaan tapahtunut (ja unohdin väittäneeni näin!), mutta kirja on joka tapauksessa tulossa tämän vuoden puolella. Kirja ilokseni mainittiin tänään Helsingin Sanomissa ilmestyneessä kevään tulevien kirjojen listauksessa (yhdessä tulevan romaanini Jumalten tuhon kera), mutta tietoa uudesta ilmestymispäivästä ei ole. Tämä on ehkä pienkustantamoiden mainostetun ketteryyden kääntöpuoli. (Facebookissa olisin laittanut tuohon perään hymiön.)

Sen sijaan muita kirjoja on kyllä ilmestynyt ja huomaan postanneeni niistä aika vähän. Turbatorille kokosin loppusyksylle kaksi toisistaan hyvin paljon poikkeavaa teosta, Marton Taigan kaksi aikamatka-aiheista jatkokertomusta nimellä Osiriksen sormus ja sadomasokisistia eroottisia novelleja sisältävän teoksen Tuska ja hurmio. Kirjoitin Tuskaan ja hurmioon pitkät jälkisanat sadomasokismista suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta en aivan vielä postaa sitä tähän blogiin, sen sijaan kirjan pienen esipuheen voin jossain vaiheessa laittaa. Tässä kuitenkin ensiksi Marton Taiga -teoksen esipuhe, joka on lähinnä Taigan kirjailijanlaadun esittelyä. Hiukan harmittaa, etten ehtinyt kaivaa esille Kalevi Haikon tekstiä Taigasta tarkistaakseni Haikon laskelman siitä, kuinka paljon enemmän Taiga ansaitsi kirjoittajana kuin ajan tavallinen työmies. Huomattavasta erosta on kuitenkin kyse. - Kirjan kansikuva on Anssi Rauhalan käsialaa.

Marton Taiga on suomalaisen pulp- tai lukemistokirjallisuuden yleismies, järjettömän mittavan tuotannon kirjoittaja, joka kokeili lähes jokaista lajityyppiä rikoksesta historialliseen seikkailuun, naisille suunnatusta romantiikasta länkkäreihin. Taigan jatkokertomusten ja romaanien joukossa on myös monia puhtaasti tieteiskirjallisuutta lähentyviä tekstejä, ja osassa on myös kauhuaiheita. Tähän kirjaan on koottu kaksi jatkokertomusta, jotka yhdistävät historiallista seikkailua tieteiskirjallisuuteen: "Viiden minuutin ikuisuus" ja "Osiriksen sormus" kertovat kummatkin aikamatkustuksesta. Moni voisi tosin olla sitä mieltä, että Taigan tarinat kuuluvat enemmänkin fantasian kuin tieteiskirjallisuuden piiriin: toisessa tarinassa aikamatkustus nimittäin hoituu hypnoosilla, toisessa tarinassa asiaa ei sen kummemmin selitetä, viitataan vain salaperäiseen sormukseen, jonka haltija on samalla "ajan herra".
Marton Taigan oikea nimi oli Martti Erik Hjalmar Löfberg. Hän syntyi 5. maaliskuuta 1907 Helsingissä ja kuoli 24. helmikuuta 1969 Järvenpäässä. Tunnetun anekdootin mukaan hän rupesi kirjailijaksi ollessaan 1920-luvulla Saksassa työmatkalla isänsä pyöräfirman nimissä: Taiga luki saksalaisia lukemistolehtiä ja totesi pystyvänsä koska tahansa kirjoittamaan parempia tarinoita. Kun Taigan isän pyöräfirma meni nurin, Taiga oli jo julkaissut ensimmäisen tarinansa Ilmarisen kustannusliikkeen Lukemista Kaikille -lehdessä. Lehdestä tulikin Taigan pääasiallinen julkaisukanava moniksi vuosiksi eteenpäin. Samalla hän kirjoitti muihinkin Ilmarisen lehtiin, Yllätyslukemistoon, Seikkailukertomuksiin ja Jännityslukemistoon. Näissä lehdissä ilmestyi suureksi osaksi seikkailu- ja rikostarinoita, Viikonloppu-nimisessä lehdessä ilmestyi myös romantiikkaa, kuten Margot Lagarto -salanimellä tehty Nainen rakastuu (kirjana 1948).
Taigan ensimmäinen kirjana julkaistu teksti, Mustan lipun ritarit, ilmestyi 1937, lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Taiga oli julkaissut ensimmäiset novellinsa ja jatkokertomuksensa.
Taigan asema Ilmarisen kirjoittajana sinetöitiin sillä, että hän sai kustantajalta kuukausipalkkaa. Taiga ei myöskään ollut mikään köyhä mies: Taigasta kirjoittanut Kalevi Haiko on laskeskellut, että Taigan vuosiansiot olivat monta kertaa suuremmat kuin keskivertotyömiehen. Tässä mielessä Taigaa voisi verrata vaikkapa amerikkalaiseen Frederick Faustiin eli Max Brandiin, joka kirjoittamisellaan sai ostettua itselleen huvilan Italiasta. Taiga ei juuri muille kustantajille töitään myynyt. Ilmarinen saikin Taigasta väsymättömän senttarin, jonka jokainen tarina kelpasi julkaistavaksi. Yhden viikon aikana Taiga saattoi julkaista kolme tai neljä novellia ja yhden jatkokertomuksen osan!
Taiga tunnetaan nykyään parhaiten rikoskirjailijana. Hänen M. Levä -salanimellä Yllätyslukemistossa ilmestyneet komisario William J. Kairala -tarinansa ovat suomalaisittain viihdyttäviä pienimuotoisia rikostarinoita, joissa Taigan sankari, äreähkö komisario ratkaisee rikoksia hiukan Edgar Wallacen Reederin tapaan. Jotkin Taigan Kairala-novellit onkin napattu suoraan Wallacelta. Taigan muita rikoksia ratkovia sankareita olivat Porkkana eli Kid Barrow ja tämän poika sekä Topi Turve, joka seikkaili amerikkalaisten gangsterien keskuudessa. Amerikkalaisesta ympäristöstä huolimatta Taigan jutut eivät ole kovin hardboiled, vaan enemmänkin leppoisaa jutustelua.
Taigan lukuisista puhtaasti seikkailuromaaneista kannattaa mainita vaikkapa aina ajankohtaiseen Afganistaniin sijoittuva kyyninen Valehtelin sinulle, Zorilla (1944) tai valaanmetsästyslaivalle sijoittuva Jäistä norsunluuta (1949). Enemmän länkkärien maisemaan sijoittuvat La Perla -tarinat, joita ilmestyi aluksi Yllätyslukemistossa ja lopulta kirjanakin La Perlan öitä ja päiviäkin (1938). Lännentarinoiden puolella Taiga piipahti myös L. Martin -salanimellä ilmestyneessä kirjassa Arizonan kukka (1945), jossa on maisemaan kulmikkaasti sopivia scifi- tai fantasia-aihelmia.
Puhdaskin science fiction kuului Taigan laajasti viljelemiin lajityyppeihin, vaikka se ei suomalaisessa kirjallisuudessa olekaan koskaan ollut mikään vakiolaji. Taigan tieteisjuttuihin kuuluvat tässä kirjassa olevien kahden pitkän tarinan lisäksi ainakin jatkokertomuksina ilmestyneet "Tohtori Siniparta eli nero ei kuole" (Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946), jossa päähenkilö William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä kovikseksi, "Maailma, joka kerran oli" (Seikkailukertomuksia 23-27/1937), jossa kuvataan maailman tuhoa vuonna 1987 suomalaisesta näkökulmasta, "Ubongongon mustat silmät" (Yllätyslukemisto 1-10/1939), jossa Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä (!), "Korsikkalaisen varjo" (Jännityslukemisto 27-36/1939), jossa amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia, "Uhu, jousimies" (Lukemista Kaikille 14-25/1959; ilmestynyt nimellä L. Martin), jossa historia alkaa maailmantuhon jälkeen alusta, sekä "8 taivaallista miestä" (Seikkailukertomuksia 3-14/1961), jossa kahdeksan avaruuslentäjää saapuu tulevaisuudessa Karjalan kannakselle. Viimeksi mainittu ilmestyi myös Kalevi Haikon toimittamana kirjana Jalavan julkaisemana vuonna 1986. Pelkästään kirjana ilmestyi Suuren pelin loppu (1945), jossa eurooppalais-amerikkalainen länsimainen maailma tuhoutuu lähes kokonaan suuressa sodassa. Näkökulma on Afrikassa, jonne muutama valkoinen on paennut tuhoa.
Melkein kaikissa tarinoissa näkyy siis ajatus maailman tuhoutumisesta. Taiga onkin suomalaisen lukemistoviihteen spengleriläisin kirjoittaja, joka herkuttelee ajatuksella siitä, miten sivilisaatio pääsee alkamaan uudestaan vanhan tuhouduttua. Taigan maalaama kuva länsimaisesta sivistyksestä ei ole aina kovin ruusuinen, on kuin hän sanoisi että se joutaakin mennä! Yhdessä viimeisistä tarinoistaan, jatkokertomuksessa "8 taivaallista miestä", liennytyshenkisyys tosin näkyy siinä, että otsikon kahdeksan edustavat eri kansallisuuksia ja eri valtioita. Liennytys ei koske kiinalaisia, jotka edustavat uutta, pahaa maailmaa, joka alistaa muut kansat tahtonsa alle.
Spengleriläisyys näkyy Viiden minuutin ikuisuuden loppusanoissa: "'Amerikka', hän sanoi kuin itsekseen, 'on nykyajan Rooma. Se entinen voitti miekoilla maansa, me olemme tehneet sen dollareilla. Muinaisella Roomalla oli Kreikka, josta se sai kulttuurinsa, se nielaisi sen raakana ja pakahtui siihen. Meillä on Eurooppa ja me olemme myöskin nielaisseet jotakin raakana... Vain sellainen kansa, joka on itse synnyttänyt kulttuurinsa, on elinkelpoinen.'" Ajatus voisi löytää kannattajia vaikkapa Timo Hännikäisen kaltaisten radikaalien konservatiivien joukosta.

***

Kahdesta tässä kirjassa olevasta kertomuksesta ensimmäisenä ilmestyi "Osiriksen sormus" vuonna 1934. "Viiden minuutin ikuisuus" ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Tässä kirjassa ne julkaistaan ikään kuin väärässä järjestyksessä niin että "Viiden minuutin ikuisuus" tulee ensiksi.
Kummatkin tekstit edustavat hyvin sellaista kirjallisuutta, jota olisi Yhdysvalloissa julkaistu pokkareina uudestaan 1960-luvulla. Suomessa tällaista perinnettä ei koskaan päässyt syntymään, mikä on ikävää. Tammi tosin julkaisi Taigan Porkkana-romaaneja pokkareina 1970-luvulla, mutta keräilijät väittävät niiden pilanneen markkinat, mutta enemmänkin voisi kuvitella, että ne ovat pitäneet Taigan nimeä hengissä.
Tämän kirjan tarinoista varsinkin "Viiden minuutin ikuisuus" on ripeästi etenevää vanhan ajan science fictionia, jossa ei juuri jumituta tieteelliseen todisteluun. Itse tarina on nasevasti kerrottu kertomus rakkaudesta ja petoksesta Tiberiuksen ajan Roomassa. "Osiriksen sormus" on astetta vakavampaa historiallista kirjallisuutta, joka jännittävästi ennakoi Mika Waltarin Sinuhea ja kahdella vuodella jopa Waltarin varhaista näytelmää Akhnaton, auringosta syntynyt (1936). On täysin mahdollista, että Waltari oli lukenut Taigan jatkokertomuksen, mutta toisaalta Waltari oli sijoittanut jo Kuolleen silmissä (1926) olevan "Muumio"-novellinsa saman Ekhnaton-faraon aikaan. Egypti oli suurta muotia 1900-luvun alun Euroopassa, joten on täysin mahdollista, että Taiga ja Waltari sijoittivat tarinansa Egyptiin toisistaan tietämättä.
"Osiriksen sormusta" ei ole koskaan julkaistu kirjana. Tarinan kohdalla on pyritty kriittisen edition ideaaliin ainakin yhdessä asiassa: mukana ovat myös Taigan kirjoittamat esittelytekstit yksittäisten episodien alusta. Katkelmat on alun perin tehty tietysti niitä lukijoita varten, jotka eivät olleet aloittaneet lukemista ensimmäisestä tarinasta. Nyt ne haittaisivat tarinan sujuvaa lukemista, mutta ne ovat toisaalta Taigaa viehättävimmillään, kun hän puhuttelee lukijaa suoraan ja paljastaa, osittain mutkan kautta, historiaan sijoittuvan tarinan fiktiivisyyden. Tämä liittyy historiallisen romaanin yleiseen ristiriitaisuuteen, jossa fiktiiviset elementit ovat luontevasti mukana niin sanottua historiallista totuutta tai eivät ainakaan tuhoa sitä. Taigan kehittelemä professori Müntzner Dresdenin yliopistosta on nimittäin täyttä fiktiota, vaikka juuri häntä kirjailija käyttää "todistaakseen" tarinansa totuudellisuuden. Prologit on liitetty teoksen loppuun omaksi osiokseen.

Kauhukirja Hallusinatsioneja sekä Jaakko Juteini

Marraskuussa ilmestyy Farokselta pieni kooste vanhoja suomalaisia kauhutarinoita Hallusinatsioneja, johon olen koonnut mm. Aleksis Kiven, Larin-Kyöstin ja Kyösti Wilkunan tarinoita (ks. sisällysluettelo alla). Kirjaan tulee myös taustoittava esipuhe, jonka postaan tänne aikanaan. Naputtelin puhtaaksi Jaakko Juteinin saksasta vuonna 1819 kääntämiä juttuja, joissa haamuille ja muille löydetään järjellinen selitys, ajattelin pistää niistä yhden tähän. Hämmentävä sana "tutentti" tarkoittaa studenttia eli opiskelijaa.

Joukko Tutenttia Kaupungissa piti kerran puoli yöhön asti keskenänsä kestiä. Koska nyt tuli puhe myös Kummituksista ja aawiista, sanoi yksi heistä: niitä en minä ensingän woi uskoa, ja mitä lyötte wetoa, minä menen kohta luu-tarhasta teille pääkallon tuomaan. Ei rohjenneet muut kuin yksi ainoa hänen kanssansa tästä wetoa lyödä. Koska weto lyöty oli, lähti pää-kallon tuoja kohta matkaan; mutta Kumppani riensi myös toista tietä edellä luu-huoneeseen, ja istui siellä nurkkaan. Pää-kallon tuoja tulee ja rupee pimeässä luiden seassa kalloa etsimään. Koska hän yhden löysi ja rupesi sen kanssa pois juoksemaan, huusi ääni nurkasta: älä wie sitä! Miksi ei? kysyi Tutentti. Se on isäni, wastasi ääni. Tutentti laski sen pois, ja löysi toisen luukasasta; mutta ääni huusi: älä koske siihen! Kennengäs se on? sanoi Tutentti puoli kauhistuksissa. Se on weljeni, wastasi ääni. Tutentti heitti tämängin pois ja sai kolmannen kouriinsa. Ääni tiuskaa jälle pahalla tawalla: anna olla mies! se on minun, ja rupesi luita kalistelemaan, niin kuin hän olisi liikkeelle lähtenyt. Olkon waikka saatanan, sanoi Tutentti, ja läksi juoksemaan kotia pää-kallon kanssa. Nyt mennään, Tutentti edellä, ja Toinen perässä, niin kuin paljon jalalla päästään. Tutentti ehti juuri kammariin toisten tykö, ennen kuin aawis hänen kiini sai, ja sanoi hengittäin: tuossa on kallo, wiskaten sen pöydälle, mutta männingäinen on myös kohta jäljessäni. Männingäinen tuli kiroten, ja jokainen tahtoi nauruun pakahtua, paitsi sitä, joka pää-kallon toi, joka kowasti hengitti, ja suuresti ihmetteli, siehen asti kuin hän asian seljityksen kuulla sai.

Hallusinatsioneja-kirjan sisällysluettelo:

Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista.

Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.

Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.

Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.01.1864 ja 31.01.1864.

K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.

Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.

Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).

Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.

Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.

Eräkirjan esipuhe

Huomenna torstaina 12.5. ilmestyy uusin kirjani, toimittamani erätarinoiden kokoelma Outoja jälkiä. Se on osa Turbatorin jo legendaariseksi muodostunutta m-sarjaa, johon olen koonnut useita vastaavia teoksia, viimeisimpänä sotanovellien ja -reportaasien (mielestäni erittäin onnistunut) antologia Tankki palaa! Onkin jotain omituista ja huvittavaa siinä, että olen tehnyt lähes peräperää sota- että eräkirjat, koska niiden myötä astun kirjallisuuden alueille, joita nuorempana intellektuellina halveksuin kaikkein eniten. Mitä seuraavaksi? Karjala-muisteluksia? Joku taisikin sanoa, että kokoan Samuli Paulaharjun julkaisemattomia tekstejä... kokoaisin koska tahansa, jos vain annettaisiin. Eräkirjani on koottu samaan tapaan kuin Tankki palaa! eli siinä on novellin yhteydessä myös kirjoittajan ja tämän tuotannon esittely. Tämä lisää teoksen käytettävyyttä ja informatiivisuutta ja lähentää sitä tietokirjaan, vaikka pääpaino onkin kaunokirjallisuudessa. 

Tässä eräkirjan esipuhe. Se on suppea eikä siinä varmasti kerrota kaikkea oleellista suomalaisesta eräkirjallisuudesta, mutta en usko, että kenelläkään on mitään pahaa sanottavaa tekstistä - toivoakseni ainakaan! (En onnistunut lataamaan Bloggeriin kirjan kansikuvaa, mutta se on joka tapauksessa jo täällä, toisessa blogissani.)

Eräkirjallisuuden pieni historia

Eräkirjallisuus on tärkeä osa suomalaisen kirjallisuuden historiaa, vaikka perusteellinen historiateos onkin vielä kirjoittamatta. Monet tutkijat ja harrastajat ajoittavat suomalaisen eräkirjallisuuden alun Runebergin Hirvenhiihtäjät-runoelmaan vuodelta 1832, joskin siinä metsästysaihe palvelee vain Runebergin taideteoreettisia tarkoituksia. Eräkuvaelmia on myös Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1870.
Varsinaista eräkirjallisuutta nämä eivät kuitenkaan ole, koska luonto- ja metsästyskohtaukset ovat vain osa laajempaa kokonaisuutta. Eräkirjallisuus, joka kuvaa metsästystä tai kalastusta yksinomaan metsästäjän näkökulmasta, syntyi vasta myöhemmin. Ensimmäisinä eräkirjoina on usein pidetty Onni Wetterhoffin (1835-1882) ja Herman Kauffmannin (1840-1908) teoksia. Wetterhoffin muistelmateos Från skog och sjö ilmestyi alkukielellä jo vuonna 1883; suomeksi se tuli nimellä Saloilta ja vesiltä vuonna 1887. Kauffmannin talvikalastuskuvauksia sisältävä muistelmateos Muntra minnen från mellersta Tavastland ilmestyi ruotsiksi vuonna 1902; se käännettiin suomeksi Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä vasta vuonna 1939.
Vuosisadan vaihteen molemmin puolin Juhani Aho kirjoitti kirjallisesti laadukkaita kalastustarinoita, jotka tunnetaan parhaiten lastuina. Aho oli innokas kalastaja, joka puhui harrastuksensa puolesta ja vaikutti sen leviämiseen. Myöhemmin 1900-luvulla eräkirjallisuus selkiytyi omaksi lajityypikseen. Yksi merkittävimpiä ensimmäisiä selkeästi nimenomaan eräkirjailijoita oli A. E. Järvinen, jonka esikoisteos Erämaan valo ilmestyi salanimellä Erkki Jauri vuonna 1925. Parisenkymmentä teosta kirjoittaneen Järvisen on nähty luoneen 1980-luvulle asti vaikuttaneen mielikuvan eräkirjallisuudesta. Myöhempien aikojen eräkirjailija Seppo Saraspää luonnehti "Järvis-kliseitä" seuraavasti: "Mies menee metsään, ampuu tuossa tuokiossa 'heinähäkillinen huurremetsoja', minkä jälkeen hän suree syvästi jalon eläimen kuolemaa. Timantit kimmeltävät hangella." Järvinen myös aiheutti sen, että suurin osa eräkirjallisuudesta sijoittuu Lappiin.
Sotaa edeltävän ajan tavanomaisista erätarinoista poikkesi monella tavalla Pentti Haanpää, omaehtoisen marxilaisesti maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmisen luontosuhdetta analysoinut oman tien kulkija. 1920- ja 1930-luvuilla ilmestyi paljon myös Wetterhoffin ja Kauffmannin jalanjäljissä kirjoitettua matka- ja kansatieteellistä kirjallisuutta, joka usein lasketaan eräaiheiseksi, kuten eräät Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin teokset. Merkittävä kirjailija oli myös Yrjö Kokko, joka loi suomalaisen luontokirjallisuuden erotukseksi eräkirjallisuuden metsästyskeskeisyydestä. Kokon merkittävimpiä luonnonsuojeluaiheisia teoksia ovat muun muassa Laulujoutsen (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954).
Sotien jälkeen ja eritoten 1950- ja 1960-luvulla eräkirjallisuus eriytyi vielä selkeämmin omaksi lajikseen. Monet tuolloin aloittaneet eräkirjailijat olivat kirjallisesti lahjakkaita ja eräkirjallisuus sai vaikutteita tuolloin pinnalla olleesta modernismista. Yksi moderneista eräkirjailijoista oli merkittävä humoristi Veikko Huovinen, jonka tuotannossa on paljon eräaiheita. Muita kirjallisesti merkittäviä 1950- ja 1960-luvulla aloittaneita eräkirjailijoita ovat muun muassa Teuvo Hahl-Marjokorpi, Annikki Kariniemi, Heikki Lounaja ja Veikko Rissanen. Monia Lappi- ja eräaiheisia kirjoja koonnut esseisti ja aforistikko Erno Paasilinna on syytä mainita laadukkaan erä- ja luontokirjallisuuden propagoijana, vaikka hän ei itse koskaan varsinaista eräkirjaa kirjoittanutkaan.
Samaan aikaan nousi esiin myös myöhemminkin näkynyt vastakkainasettelu toden ja keksityn välillä: lähes julkilausumaton sääntö on ollut, että hyvä erätarina perustuu aina kirjoittajansa autenttiseen kokemukseen. Fiktiiviset jutut ovat lähtökohtaisesti huonoja, koska ne ovat keksittyjä. Toisaalta erä- ja muu luontokirjallisuus on aina jäänyt tiukkojen luokittelujen ulkopuolelle, ja moni teos ja novelli edustaa sekä fiktiota että faktaa. Eräkirjallisuudessa novellin ja reportaasin tai romaanin ja muistelmateoksen rajat ovat häilyvät. Useat eräkirjoittajat ovatkin novelliensa ja romaaniensa lisäksi tehneet historiikkejä tai tietokirjoja (esim. Teuvo Hahl-Marjokorven Virkistyskalastuksen opas, 1966).
Kirjallinen eliitti ei ole juuri koskaan eräkirjallisuutta hyväksynyt kirjalliseen kaanoniin, vaan sitä on pidetty miesten viihteenä, kaavamaisiin ratkaisuihin pyrkivänä kirjallisuutena, jossa henkilöhahmojen kuvaus perustuu stereotypioihin. Erno Paasilinnan työ erä- ja luontokirjallisuuden puolesta jäi suurelta osin vailla vastakaikua. 1980-luvulla eräkirjallisuuteen tulikin uusia ääniä, jotka pyrkivät poispäin eräaiheiden ja luontokokemusten romantisoinnista ja lähestyivät satiiria. Salametsästyksestä vuonna 1979 tuomitun Unto Ekin kirjat (esim. Hirventappopaikka, 1984 ja Koiria, miehiä ja koppeloita, 1987) olivat taas jo lähes rienausta kertoessaan metsästäjien löyhästä moraalista, salakaadoista ja juopottelusta. Myös Seppo Saraspää kannattaa mainita humorististen erätarinoiden kirjoittajana, joka on aktiivisesti kapinoinut järvisläistä romanttista perinnettä vastaan. Petter Sairanen taas lähestyi Pentti Linkolaa yhteiskunnallisissa ja ekologisissa näkemyksissään romaaneissaan Sähköllä valaistu talo (1989) ja Tulen valopiiri (1995). Aura Koivisto toi 1990-luvulla feminististä kysymyksenasettelua eräkirjallisuuteen - naiset ovatkin olleet vähälukuisia suomalaisessa erä- ja luontokirjallisuudessa.
Eräkirjallisuuden menekki on vähentynyt menneiden vuosikymmenten kultakausista. Tähän on ollut osittain syynä se, että monet tärkeät vanhemman polven kirjoittajat ovat kuolleet tai muuten lopettaneet. Myös monet isommille kustantajille aiemmin töitä tehneet ovat vaihtaneet joko pienemmille kustantajille tai omakustanteisiin, jolloin kirjojen saatavuus ja näkyvyys ovat heikentyneet. Eräkirjojen kysyntä on vähentynyt myös divareissa, mutta toisaalta uudet harrastajapolvet ovat valmiita maksamaan hyviä hintoja myös uudemmista kirjoista - aiemmin eräkirjakeräily keskittyi vanhoihin teoksiin.
Toisaalta sellaiset nuoren polven kirjoittajat kuin esseisti Antti Nylén ovat arvostavasti puhuneet suomalaisesta luontokirjallisuudesta, mikä voi tuoda lajityypille uusia lukijoita.

***

Tärkeä julkaisukanava eräkirjallisuudelle ovat olleet lehdet, joissa on ilmestynyt paljon kotimaisten kirjailijoiden erätarinoita. Useat ovat ilmestyneet sittemmin kirjoittajiensa tarinakokoelmissa, mikä on ollut hyvä ratkaisu kirjailijoiden toimeentulon kannalta: jutuista on käytännössä maksettu kahdesti. Kaikkia lehtien sivuilla ilmestyneitä tarinoita ei ole kuitenkaan kerätty kirjojen kansien väliin.
Ensimmäiset erälehdet Suomessa ilmestyivät jo 1800-luvulla ruotsinkielisinä. Ensimmäisenä erälehtenä on pidetty Uljasta, joka ilmestyi vuosina 1886-1887. Siitä kehittyi myöhemmin Suomen Urheilulehti - 1800-luvun lopulla metsästystä ja kalastusta pidettiin urheilulajeina. Ensimmäisenä puhtaasti metsästysaiheisena lehtenä on pidetty Suomen Metsästyslehteä, joka ilmestyi vuosina 1906-1911.
Metsästys ja Kalastus on suomalaisten erälehtien klassikko. Se alkoi ilmestyä vuonna 1912 (näytenumero vuonna 1911). Lehti on julkaissut vuosien aikana lukuisia novelleja ja on varmasti kerännyt sivuilleen eniten lajin klassikkoja Juhani Ahosta alkaen. Paljon novelleja ilmestyi Metsästys ja Kalastus -lehden joulunumeroissa, joilla oli erillinen nimi, Erämiehen joulu.
Muita erälehtiä ovat olleet Erämies, jonka sen kustantaja Suomen metsästäjä- ja kalastajaliitto perusti 1946, ja Eränkävijä, joka perustettiin vuonna 1952 ja joka nykyisin ilmestyy Otavan kustantamana vuosikirjana. Vuosikirja on myös Kariston julkaisema Erämaailma, joka on ilmestynyt vuodesta 1975. Erä-lehti, joka on nykyään yksi Otavamedian julkaisuista, perustettiin vuonna 1977. Ase ja Erä taas on perustettu vuonna 1984, mutta siinä ei ole juuri koskaan julkaistu kaunokirjallisuutta. Eränovelleja on julkaistu myös kalastusaiheisissa Nyt Nappaa -vuosikirjoissa.
Erätarinoita ilmestyi paljon myös niin sanotuissa lukemistolehdissä, joissa oli joko novelleja muiden tekstien tai sarjakuvien ohessa tai pelkästään novelleja. Edellisiä olivat vaikkapa sodan jälkeen ilmestynyt Suomen Mies, jonka päätoimittaja oli myöhemmin tärkeä eräkirjailija Matti Karjalainen, ja pitkäikäinen Lukemista Kaikille, joka julkaisi novelleja mitä erilaisimmista aiheista. Lähes pelkästään novelleja julkaisi lahtelainen Seikkailujen Maailma. Usein tällaisia viihteellisempiä erätarinoita kirjoittivat kirjailijat, jotka eivät itse harrastaneet metsästystä, mikä on saattanut vähentää tekstien autenttisuutta.

***

Tämä kirja esittelee erätarinoita monelta eri kannalta. Työ oli haastavaa, koska erätarinoita on koottu useaan eri kirjaan - käytännössä kaikista tärkeimmistä erätarinoita julkaisseista lehdistä on koottu mittavat antologiat, viimeisimpänä Erämaailma-vuosikirjan kalastuskertomuksia vuonna 2010. Lisäksi esimerkiksi Erno Paasilinnan kokoamat kirjat esittelevät erä- ja Lappi-kirjallisuutta hyvin laajasti.
Siksi käsillä oleva kirja voi tuntua sekavalta, kun mukana on sekä historiallisesti kiinnostavia tarinoita, joilla ei ole kirjallisuutena ehkä paljonkaan annettavaa, että jo unohtumaan päässeitä eräkirjailijoita, joiden tuotanto on kirjallisesti arvokasta. Mukana on myös useita viihteellisiä kertomuksia, jotka ovat ilmestyneet menneen ajan lukemistolehdissä - yleensä erätarinakokoelmat on koottu pelkästään alan omista lehdistä. Tällaisia tarinoita tässä kirjassa ovat muun muassa Antero Aulamon, Jyrki Maunulan ja Seppo Tuiskun novellit, jotka ovat ilmestyneet lukemisen jälkeen pois heitettäväksi tarkoitetuissa viihdelehdissä.
Kaikki tekstit eivät myöskään ole varsinaisia kertomuksia. Juhani Aholta on mukana puhe, jonka hän on pitänyt urheilukalastusliiton perustavassa kokouksessa. Tämä siksi, että Ahon kalastusnovellit ovat monille tuttuja muista yhteyksistä ja hänen koko lastutuotantonsa on helposti saatavilla, mutta puhetta ei - ainakaan tietojeni mukaan - ole koskaan julkaistu uudestaan, vaikka se onkin kirjallisesti kiinnostava ja osoittaa Ahon taitavuuden kirjoittajana.
Kirjassa on mukana tarinoita, jotka eivät ole tiukasti ajatellen erätarinoita - mukana on Petsamoon sijoittuva sotakertomus, kullankaivuujuttu ja Lapin soille sijoittuva rikosnovelli -, mutta näitä yhdistää teemaan maisema, sekä näkyvä että henkinen. Kirjan päättää Juha-Pekka Koskisen metsästysseura-aiheinen kauhunovelli. Käsillä on lähes koko eräkirjallisuuden kirjo, johon mahtuu monenlaista - puuttumaan jäävät lapsille ja nuorille tarkoitetut seikkailut ja eräaiheinen lyriikka.
Kiitos avusta kirjan teossa kuuluu Vesa Sisätölle ja Matti Hollbergille. Tapana on ollut kiittää myös Tapani Baggea, ja niin nytkin. Kiitos myös kirjan tilanneelle kustantaja Harri Kumpulaiselle, jota ilman en olisi päässyt tutustumaan kiehtovaan kirjallisuuteen alueeseen. Kiitos myös kaikille kirjailijoiden perikunnille ja kustantajien edustajille.

Turussa lokakuussa 2010
Juri Nummelin


Edit: kotiin julkkareiden jälkeen tultuani huomasin, että esipuheesta oli jostain syystä pätkäistynyt pitkä pätkä tekstiä. En voi syyttää kuin itseäni: minähän kirjan taitoin. Asialle ei voi tehdä enää mitään, mutta oli miten oli, kyseinen puuttuva pätkä on ylläolevasta vahvennettu. Tämä on sääli, koska nyt näyttää siltä, että sanon Huovista tavanomaiseksi kirjailijaksi, ja lisäksi mahdollisimman epäselvässä lauseessa! 

A. S. Fleischman

Taas esimerkki kirjoista, jotka olisi pitänyt lukea alkukielellä: käännökset ovat melko varmasti lyhennettyjä ja kelvottomiakin. Ainakin Shanghain liekki kannattaa lukea Agentti-sarjan 70-luvun käännöksenä, vaikka se rumempi kirja onkin. Fleischmanin vanhojen dekkarien maine on ollut pienessä nousussa, kun pieni Stark House julkaisi niistä uusintapainoksia (tässä linkki), mutta valitettavasti hän kuoli maaliskuussa 2010. Valitan myös sitä, etten ole vieläkään saanut luetuksi Fleischmanin kehuttuja nuortenkirjoja. (Laitan näihin usein alkuperäisten kansien kuvia, vaikka kyse on suomennetuista kirjoista - kumpi on parempi tapa? Suomalaiset 50-80-lukujen kannet ovat usein aika mitäänsanomattomia, kun nämä vanhat - katsokaa nyt tuota! - ovat todella upeita. 

Albert Sidney Fleischman (1920-2010) toimi taikurina sekä vaudeville-esiintyjänä ja toimittajana Sandiegolaisissa lehdissä ennen kuin kirjoitti vuosina 1948—1963 yhdeksän rikosromaania, joista suurin osa ilmestyi Fawcettin kustantamana.
Fleischmanilta on suomennettu kaksi kirjaa, joista toinen kahdesti. Nimillä Shanghain liekki ja Merkityin kortein julkaistu The Shanghai Flame on alun perin ilmestynyt 1951. Tunnelmallisessa ja toiminnallisessa kirjassa amerikkalainen lehtimies etsii kommunistiseksi muuttuneesta Shanghaista entistä rakastettuaan ja sekaantuu samalla vakoilijoiden nimiä sisältävän mikrofilmin salakuljetukseen. Puolivälin tienoilla kirja jahkaa paikoillaan, mutta alun ja lopun toimintakohtaukset ovat hyviä. Lisäksi rakastavaisten kyyninen dialogi on herkullista. Katso taaksesi, tyttö (1952) kertoo maailmaa kiertävästä taikuri Bruce Flemishistä, joka sotkeutuu Macaossa oopiumin salakuljetukseen ja kiinalaisten kommunistien vakoiluun. Kirja kulkee rivakasti eteenpäin ja Fleischman on kohtalaisen taitava kehittelemään jännittäviä kohtauksia. Kiinnostavinta kahdessa kirjassa on kuitenkin se, että ne osoittavat vakoilukirjallisuuden seurailevan aikansa trendejä. Tässäkin tarina tavallisesta — tai ainakin melko tavallisesta — kansanmiehestä, joka joutuu rikoksen poluille, muistuttaa enemmän film noiria kuin vaikkapa seuraavan sukupolven James Bondia.
Rikos- ja lännenkirjailijan uransa jälkeen Fleischman siirtyi nuortenkirjallisuuden pariin ja alkoi käyttää nimeä Sid Fleischman. Tällä nimellä hän kirjoittaa edelleen, ja häneltä on suomennettu kolme nuortenromaania, joilla on hauskat nimet Hokkuspokkusperhe (1963), Haamu keskipäivän auringossa (1966) ja Kastanjakulkuri ja suuri veijari (1966). Fleischman on voittanut useita nuortenkirjapalkintoja. Hänen poikansa Paul Fleischman on niin ikään kirjoittanut nuortenkirjoja.
Fleischmanin kirjoista on tehty jonkin verran elokuvia, ja hän on myös työskennellyt käsikirjoittajana. Fleischmanin kirjoissa onkin usein hyvin elokuvallinen tuntu. Tärkein elokuvista, joissa hän on ollut mukana, on Sam Peckinpahin esikoinen Preerian laki (1962), joka perustuu Fleischmanin käsikirjoitukseen. Ennen kuin käsikirjoitus myytiin, Fleischman julkaisi tekstinsä kirjana Yellowleg. Muita Suomessa nähtyjä Fleischman-elokuvia ovat Disney-länkkäri Jämerät kullankaivajat (1967), William Wellmanin ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva Lafayetten laivue (1958) ja niin ikään Wellmanin ohjaama Kiinan vesillä (1955), jossa John Wayne ja Lauren Bacall pakenevat kiinalaisia kommunisteja. Wellman ja Fleischman tekivät yhteistyötä vielä jälkimmäisen käsikirjoittamassa elokuvassa Hyvästi, ystäväni (1956).
Fleischmanin vakoiluromaaniin Counterspy Express (1954) perustuu halpatuotanto-ohjaaja W. Lee Wilderin Spy in the Sky! (1958). Kiinnostavinta elokuvassa on todennäköisesti se, että kammottavan huonoksi sanottuja scifi- ja kauhufilmejä tehnyt W. Lee Wilder oli Billy Wilderin veli.

Romaanit:
Katso taaksesi, tyttö. Agentti 53. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1973. Alun perin Look Behind You, Lady. Fawcett 1952.
Shanghain liekki. Kultamitalikirja 2. Suom. Seppo Lahti. Mantereen kirja: Helsinki 1955. Toinen laitos: Merkityin kortein. Agentti 49. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin The Shanghai Flame. Fawcett 1951.

Steve Fisher

 Steve Fisherin (1912—1980) maine kirjailijana on peräisin lähinnä kaksi kertaa filmatusta romaanista I Wake Up Screaming (1941), mutta hänet kannattaa muistaa muistakin ansioistaan. Fisher oli yksi tuotteliaimpia pulp-kirjoittajia ja hänestä tuli yksi Hollywoodin käytetyimpiä skenaristeja. Fisher julkaisi reilusti toistakymmentä romaania ja novelleja sellaisissa lehdissä kuin Black Mask, Clues, Crime Busters, Thrilling Detective ja The Shadow Magazine, johon Fisher kirjoitti täytejuttuja Sheridan Doonesta ja Danny Garrettista. Fisherin ensimmäiset romaanit olivat Spend the Night (salanimellä Grant Lane) ja Satan’s Angel, jotka ilmestyivät 1935. Fisher kirjoitti muutakin ajanvietekirjallisuutta sellaisiin lehtiin kuin Esquire ja Cosmopolitan.
Fisherin romaaneissa ja novelleissa on sentimentaalisuutta ja yksinkertaisuutta, mutta hänen elokuvakäsikirjoituksensa ovat kompleksisempia. Fisherin idea oli mm. Nainen järvessä -elokuvan (1946) subjektiivisen kameran käyttö. Muita tärkeitä Fisherin käsikirjoittamia film noir -elokuvia ovat mm. Edwin L. Marinin Kohtaus sumussa (1945, yhdessä Frank Gruberin kanssa), John Cromwellin Kuumat paikat (1946), Harold Danielsin Roadblock (1951) ja Roger Cormanin Erään gangsterin elämä eli I, Mobster (1958). Dashiell Hammettin luomien Nick ja Nora Charlesin seikkailuista kertovaan elokuvasarjaan Fisher kirjoitti viimeisen eli Edward Buzzellin Pettävän varjon laulun (1947). I Wake Up Screaming -romaanin filmatisointeja ovat H. Bruce Humberstonen Silmukka kiristyy (1941) ja Harry Hornerin Vicki (1953; nähtiin Suomessa samalla nimellä kuin Humberstonen elokuva). Delmer Davesin napakka sukellusvene-elokuva Määränpäänä Tokio (1943) perustuu Fisherin alkuperäistarinaan ja on hänen itsensä käsikirjoittama. Fisher olikin toiminut 1920- ja 1930-luvuilla laivaston palveluksessa ja kirjoitti sodan aikana laivaston julkaisuihin. Fisher työskenteli 1970-luvulla myös televisiolle.
Fisheriltä on suomennettu muutama novelli. ”Vapauden hinnassa” mies pääsee vankilasta ja yrittää saada rahaa voidakseen tavata rakastettunsa. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan uusi rikos, jopa murha. Maireata loppuratkaisua lukuun ottamatta novellissa on hyvä toivoton tunnelma.
”Herrasmies ei kurista vaimoaan” -novellissa (1938) havaijilainen yksityisetsivä Kip I. Muldane eli Kim selvittää rikkaan miehen vaimon kuristamisen. Novelli on humoristinen, mutta ei kovin hauska. Jossain määrin parodinenkin se on, esimerkiksi Muldanen sihteerin avuja kuvaillaan liioitellusti. Kip Muldane ei ollut Fisherin tuotannossa ainoa havaijilainen dekkari — eri lehdissä esiintyi vuosina 1935-1937 Fisherin tarinoita Mark Turner -nimisestä poliisikomisariosta. Näistä on suomennettu yksi, ”Elävä ruumis” (1935), jossa Turner selvittää kahta outoa kuolemantapausta. Erikoinen novelli on ollut alun perin täytejuttu ja sen huomaa. (Muita Havaijille sijoittuvia yksityisetsivätarinoita ovat kirjoittaneet mm. William Campbell Gault, John Whiting, Jean Francis Webb ja Don Von Elsner.)
Fisherin suomennetuista tarinoista paras on ”Paljastava sävelmä”, jossa Fisher selvästi kuvailee omia pettymyksiään ja tunteitaan Hollywoodin unelmatehtaassa. Säveltäjä Johnny Connel on hädintuskin vapautettu vaimonsa murhasyytteestä, ja hän palaa studioille huomatakseen, että kukaan ei välitä. Oikea rikollinenkin paljastuu siinä sivussa, mutta se on sivuseikka — tärkeämpää on näyttää, miten Hollywood toimii valjastaessaan keskinkertaiset tekstinsuoltajat palvelukseensa ja tuhotessaan kenties taitavat, mutta sosiaalisilta kyvyiltään rajoittuneet taiteilijat. Jo pelkässä surullisuudessaan novelli nousee esiin Seikkailujen Maailman pulp-melskausten keskeltä.

Rikosnovellit:
Elävä ruumis, Isku 36/1936. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin The Blue Coffin, The Mysterious Wu Fang, marraskuu 1935.
Herrasmies ei kurista vaimoaan, Seikkailujen Maailma 7/1953. Alun perin No Gentleman Strangles His Wife, Black Mask, tammikuu 1938.
Paljastava sävelmä, Seikkailujen Maailma 4—5/1956 (kaksoisnumero).
Vapauden hinta, Seikkailujen Maailma 10/1950.

PS. Joitain Steve Fisherin kirjoja on julkaistu uudestaan, I Wake Up Screaming taisi tulla jo 80-luvulla Black Lizardilta, pulp-juttuihin keskittynyt reprint-kustantamo Ace of Ages on tehnyt kirjoja Fisherin lentojutuista (joita en yllä mainitse ollenkaan). On muistikuva, että Keith Alan Deutschin pyörittämä Black Mask olisi julkaissut jonkin Fisherin romaanin uudestaan, mutta en löydä siitä mainintaa. Ja miten saatoin unohtaa Hard Case Crimen tekemän No House Limitin (jota en tosin ole lukenut)?

Bruno Fischer

Paluu Pulpografian pariin.

Bruno Fischer (1908—1992) oli syntyjään saksalainen, mutta asui melkein koko ikänsä Yhdysvalloissa. Fischer julkaisi ensimmäisen romaaninsa So Much Blood jo 1939, mutta vasta 1944 julkaistu toinen romaani The Hornet’s Nest aloitti Fischerin romaanikirjailijan uran. Välivuosina hän kirjoitti Russell Gray -nimellä juttuja kaikkein villeimpiin pulp-lehtiin (kuten Terror Tales ja Dime Mystery) ja erikoistui mm. kertomuksiin yksityisetsivistä, joilla oli joku fyysinen vamma: he olivat joko kääpiöitä tai yksikätisiä, sokeita tai kuuroja. Gray-nimellä julkaistujen tarinoiden sankareita olivat Calvin Kaye, jolla ei ollut jalkoja, mutta joka oli kehittänyt niin vahvat käsilihakset että pystyi liikkumaan, ja Ben Bryn, jonka jalat olivat halvaantuneet. Fischer jatkoi novellien kirjoittamista vielä 1950-luvulla, jolloin hän julkaisi sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Mammoth Detective. Fischerin romaanit olivat lähinnä kioskipokkareita, vuodesta 1950 alkaen hänen kirjansa julkaisi pääasiassa Fawcett. Russell Gray -salanimeä Fischer käytti vielä 1950 julkaistessaan romaanin The Lustful Ape.
Fischerillä on myös toisenlainen tausta kirjoittajana: hän oli 1930-luvun puolivälissä USA:n sosialistipuoleen pää-äänenkannattajan Socialist Callin vastaava toimittaja. Fischer sokeutui myöhemmällä iällään, mutta otti silti osaa pulp-tapahtumiin.
Fischerin tunnetuin sankari on yksityisetsivä Ben Helm. Helm ei ole kovin kovaksikeitetty sankari, vaan enemmänkin myhäilevä rikosten selvittäjä. Hän ei myöskään ole kovin keskeinen henkilö kirjoissa. Helmin debyytti oli vuonna 1945 ilmestynyt The Dead Men Grin. Helm esiintyi romaanien lisäksi Dell Mystery Novels Magazinessa. Toinen Fischerin vakio-hahmoista oli Rick Train -niminen sankari, joka esiintyi kahdessa romaanissa, joista toinen oli edellä mainittu The Hornet’s Nest.
Ben Helm seikkailee kirjassa Autio talo (1951). Hän ei ole kirjassa päähenkilö, vaan ainoastaan sivuhenkilö ja esiintyy ensimmäisen kerran vasta puolen välin tienoilla. Aution talon päähenkilö on pikkukaupunkilaisen metallifirman työntekijä, joka huomaa sekaantuneensa autioksi jääneen talon kohtaloihin. Talon asukkaat, päähenkilön nuoruuden ystävä ja tämän vaimo, ovat kadonneet salaperäisesti. Vaimo kuitenkin löytyy kuolleena autiotalosta ja alkaa miehen ja tämän kadonneen rahasalkun etsintä. Helm astuu kuvaan mukaan, kun päähenkilön luullaan palkanneen tämän. Suomennos on ilmeisesti lyhennetty, mikä selittää juonen hyppelehtivyyden, mutta Fischer onnistuu luomaan kohtalaisen kiinnostavan kuvan pikkukaupungin juorujen ja kateuden täyttämästä elämästä. Fischerin pulp-aikojen perinnettä lienee kirjan konnagalleria, jossa on niin naispainijaa kuin typerää gangsterigorillaakin.
Kiinnostavampi on kuitenkin toinen suomennos, Henkensä edestä (1953), jossa Fischer selvästi tekee tiliä oman sosialistisen maailmankatsomuksensa ja ajan kommunisminvastaisuuden kanssa. Juoni on ajalle tyypillisesti epäuskottava: Rikas mies mukiloidaan puistossa ja häneltä viedään sekä rahat että vaatteet ja jätetään tilalle kerjäläisen rääsyt. Saadakseen puhelin- tai taksirahaa mies ajautuu tekemään epäilyttävän palveluksen nuorelle naiselle ja murtautuessaan huoneeseen hakemaan naisen haluaman kirjekuoren hän löytääkin ruumiin. Alkaa takaa-ajo, joka moneen otteeseen muistuttaa Frank Capran suosittua elokuvaa Tapahtuipa eräänä yönä (1933). Mies, joka ei eläissään ole nähnyt nälkää eikä ansainnut rahaa omalla työllään, oppii huomaamaan sekä työnteon arvokkuuden että maailman epäoikeudenmukaisuuden, kun köyhiltä riistetään viimeisetkin rahat. Kommunismi astuu kuvaan mukaan, kun päähenkilö huomaa, että nuoren naisen haluama kirjekuori sisältää kommunistilehtiä, joihin naisen sulhanen, oikeistolainen politikko, on kirjoittanut intomielisiä artikkeleita. Nyt miestä kiristetään nuoruuden hairahduksista. Kiristäjän murha paljastuu kuitenkin lopulta intohimorikokseksi — kovin poliittiseksi ei Socialist Call -lehdenkään entinen päätoimittaja voinut ruveta.
Fischeriltä on suomennettu romaanien lisäksi ainakin yksi novelli. ”Kilpajuoksu perinnöstä” perustuu ideaan sukulaisista, jotka eivät tunne kauan kadoksissa ollutta miestä — hiukan samannäköinen kaveri poimii perinnön haltuunsa. Fischer kirjoittaa lakonisesti, mutta tulos on laimeahko.

Rikosromaanit:
Autio talo. Tiikeri 20. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Helsinki 1958. Alun perin The Paper Circle. Dodd Mead 1951. Julkaistu myös nimellä Stripped for Murder. New American Library 1953.
Henkensä edestä. Tiikeri 16. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Helsinki 1957. Alun perin Run for Your Life. Fawcett 1953.

Novellit:
Kilpajuoksu perinnöstä, Seikkailujen Maailma 7/1951.

G. G. Fickling

G. G. Fickling -salanimen takana olivat Forest Ellison (1925—99) ja Gloria Gautraud Fickling. Edellinen toimi urheilutoimittajana ja jälkimmäinen Look-lehden muotitoimittajana. Ficklingien paikka rikoskirjallisuuden historiassa on taattu, koska he kehittivät yhden ensimmäisistä kovaksikeitetyistä naisetsivistä, Honey Westin.
Ficklingit olivat Richard S. Pratherin henkilökohtaisia tuttavia ja Pratherin vaikutus heidän kirjoissaan onkin huomattava. Honey West -kirjat ovat kuitenkin huonompia kuin Pratherin vastaavat. Ficklingit eivät selvästikään osaa kuljettaa tarinaa vaan takertuvat huonoihin vitseihin (ne ovat huonompia kuin Pratherilla!) ja juoni jää taka-alalle, jolloin kirjoista tulee jankuttavia.
Kiinnostavinta Honey West -kirjoissa on se, että Ficklingien pariskunta ei pysty kirjoittamaan ilman, että minäkertoja West kommentoi lukuisasti esiintyvien naisten ulkonäköä eli he kirjoittavat lajityypin miehisten vaatimusten mukaan. Tämä saa Westin vaikuttamaan usein lesbolta. Bill Pronzini herkutteleekin sillä, miten Honey West pystyy pitämään itsensä erossa miehistä, vaikka hänet kyllä joka kirjassa riisutaan alasti.
Honey Westistä tehtiin tv-sarja 1965—1966 ja sen pilottijakso esitettiin osana Burke’s Law -sarjaa. Batmanin ja James Bondin sekoitukseksi sanotussa sarjassa Honey Westiä esitti Anne Francis, jolla oli käytössään enemmän apuvälineitä kuin kirjoissa, esimerkiksi kyynelkaasukorvakorut ja huulipunamikrofoni. Sarjaa tehtiin vain yhden vuoden ajan. Ficklingien siihenastinen televisioura oli käsittänyt yhden näyttäytymisen Groucho Marxin isännöimässä tv-sarjassa You Bet Your Life. Honey West -elokuvaakin suunniteltiin 1990-luvun lopulla, mutta suunnitelmat kariutuivat.

Rikosromaanit:
Kuoleman silmät. Puuma 65. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Kiss for a Killer. Pyramid 1960.
Maailman kaunein murhaaja. Puuma 68. Suom. E. Lehtinen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Honey in the Flesh. Pyramid 1959.
Vedenpitävä juttu. Puuma 66. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Girl on the Prowl. Pyramid 1959.