Lou Cameron

Tässä vähän vaivaa se, etten kirjoittanut paljon mitään Longarmista - sarjahan on varmasti tärkein 1970-luvulla aloitetuista seksipitoisista länkkäreistä ja se ilmestyy edelleen, olisiko sarjassa jo jotain 350 eri osaa? Kirjoittajana on toiminut mm. James Reasoner. No, omalla nimellään Cameron ei ole kovin maineikas kirjoittaja.

Toinen tidbit, joka tästä jäi pois, oli, että Cameron oli alun perin kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä, joka työskenteli mm. Kuvitetuissa klassikoissa. Tässä on sivu, jossa on pari näytettä - ylempi näyttäisi olevan versio Richard Hughesin romaanista Hirmumyrsky Jamaikalla (tai jotain sinnepäin, en jaksa tarkistaa). Tässä pari kantta, joista yksi on Cameronin tekemä, ja täällä Paul Gravett mainitsee Cameronin pari kertaa, kutsuen häntä "sarjakuvien John Wayneksi"; miksi, sitä en tiedä. Tällaiset kytkökset ovat minusta aina loputtoman kiehtovia, en ihan tarkkaan osaa selittää miksi.

Lou Cameron (s. 1924) tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana. Toimittuaan 1950-luvulla kuvittajana ja sarjakuvapiirtäjänä hän alkoi kirjoittaa vuonna 1960 sotakirjoja kioskipokkareina. Ensimmäisen lännenkirjansa Cameron julkaisi 1975 — kirjan Doc Travis pääosassa on, kuten arvata saattaa, Doc Travis. Travis seikkaili toisessakin kirjassa; Travis-tarinoiden sanotaan olevan humoristisia ja hauskoja. Cameron on julkaissut lännentarinoita myös yhteissalanimillä Tabor Evans ja Ramsey Thorne. Edellisellä nimellä Cameron kirjoitti Longarm-nimistä pornolännensarjaa. Cameron sai Western Writers of American jakaman Spur-palkinnon 1977.
Hämärän poluilla (1974) kertoo Frank Barca -nimisestä poliisista, jota ammutaan hänen vartioidessaan pidätettyä mafiapomoa. Luoti jää Barcan päähän ja hän päättää käyttää jäljellä olevan elinaikansa ampujan löytämiseen. Kirja on sekoitus mafiatarinaa ja tarinaa yksinäisestä poliisista, joka etsii rikolliset ohjeista ja säännöistä välittämättä. Barca on Honda-moottoripyörää ajava sankari, mutta hän ei ole yhtä väkivaltainen tai neuroottinen kuin vaikkapa Likainen Harry. Kirjan pelastaa paremmalle puolelle se, että se on lopultakin ennen kaikkea poliisiromaani. Barcan pakonomaista etsintää viitoittavat perinteiset todistajien kuulustelut ja rikollisten rutiininomaiset pidätykset. Toimintakohtauksia on vähemmän kuin luulisi ja näin ne ovat painokkaampia kuin jos niitä tarjoiltaisiin jatkuvalla tahdilla.
Matka kohti kadotusta (1981) kärsii samanlaisesta hajanaisuudesta. Kirja on puoleen väliin asti tiiviisti ja sujuvasti kerrottu tarina terroristeista, jotka varastavat kobolttia laboratoriosta ja kätkevät sen urheiluauton jäähdyttäjään. Auto varastetaan ja nopeasti tappavaa säteilyä levittävä auto käy Meksikossa asti saastuttamassa ihmisiä. Kirjassa on paikoitellen realistisen poliisiromaanin otetta, paikoitellen se muistuttaa polveilevine juonineen katastrofielokuvaa. Loppua kohden Cameronin kärsivällisyys pettää ja mukaan tulee tökeröitä seksikohtauksia.
Cameronin varhaistuotannon sotaromaaneista on suomennettu yksi. Punainen ympyrä (1961) on rento ja rakenteeltaan löysähkö jermutarina miehistä, jotka kuljettavat kuorma-autoilla ruokaa ja ammuksia rintamalle. Autoihin on maalattu punainen ympyrä — siitä kirjan nimi. Cameronilla on hyvä ote sodan arkipäiväisiin absurdiuksiin, ja toimintakohtauksia tärkeämmiksi nousevat pieni ja surullinen rakkaustarina ja sotilaiden päätön remuaminen naisten, salakuljettajien ja taitamattomien upseerien kanssa.
Cameronilta on suomennettu ainakin yksi novelli. ”Paholainen heittää bumerangia” kertoo australialaisen aboriginaalin ja valkoisen metsästäjän välisestä kaksin-kamppailusta.

Rikosromaanit:

Hämärän poluilla. Manhattan 146. Suom. M. Hossa. Vaasa: Vaasa 1978. Alun perin Barca. Berkley 1974.
Matka kohti kadotusta. Thriller 3. Suom. Antti Marttinen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin The Hot Car. Avon 1981.
Sotaromaani:
Punainen ympyrä. Voitto 29. Suom. Matti Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1965. Alun perin The Big Red Ball. Fawcett 1961.

Novelli:
Paholainen heittää bumerangia, Mies 16/1959.

Alan Caillou

Alan Caillou eli Alan Lyle-Smythe kuoli vuoden 2006 lokakuussa, melkein tarkalleen noin vuosi sitten. Tässä monipuolisen ja seikkailullisen Cailloun imdb-sivu ja tässä bibliografia, joka on melko varmasti puutteellinen. Tässä vielä Varietyssa ollut nekrologi.

Alan Cailloun eli Alan Lyle-Smythen (s. 1914) elämä on ollut hyvin vaiherikasta. Hän aloitti Englannissa näyttelijänä 1920-luvun lopussa, mutta liittyi Palestiinan poliisivoimiin 1930-luvulla. Toisen maailmansodan alkaessa hän liittyi Englannin armeijaan ja toimi sen tiedustelupalvelun alaisuudessa Libyassa, Tunisiassa ja Jugoslaviassa, jossa hän organisoi toimintaa partisaanien kanssa. Sodan jälkeen Lyle-Smythe toimi poliisipäällikkönä Etiopiassa ja aluelääkärinä Somaliassa. Lyle-Smythe myös perusti Afrikassa ollessaan teatteriseurueen. 1950-luvulla hän siirtyi Kanadaan, jossa hän työskenteli televisiolle, ja vuosikymmenen lopulla hän siirtyi Hollywoodiin, jossa hän sekä teki käsikirjoituksia että näytteli elokuvissa ja televisiossa.
Samoihin aikoihin Lyle-Smythe alkoi kirjoittaa kirjoja nimellä Alan Caillou. Kirjailijanimi oli yksi Lyle-Smythen sodanaikaisista salanimistä. Caillou julkaisi pari kirjaa jo 1950-luvulla, näistä ensimmäiset vielä Englannissa asuessaan. Mike Benasquel oli Cailloun ensimmäisten kirjojen sankari, joka erosi hänen myöhemmistä sankareistaan siinä, ettei hän vapaaehtoi-sesti etsinyt vaaroja ja ongelmia. Cailloun muista vakiohahmoista tunnetuin on eversti Paul Tobin, joka esiintyi seitsemässä kirjassa. Cabot Cain -niminen freelance-vakooja esiintyi viidessä kirjassa, joista ensimmäinen ilmestyi 1969.
Cailloulta on suomennettu muutama kirja. Kiinnostavimpia niistä ovat Cabot Cain -kirjat. Teoksessa Vaikene tai kuole (1969) Cain joutuu Macaossa tappoyrityksen kohteeksi, kun hän on menossa tapaamaan suurta hyväntekijäliikemiestä Markle Hydea, joka haluaa Cainin löytävän kadonneen tyttärensä. Tästä on tullut narkomaani. Kirjassa on jatkuvasti toimintaa, mutta yllättävän vähän sadismia tai väkivaltaan liittyvää erotiikkaa. Kirjassa on vanhanaikaisen seikkailun viehätystä, ja Cabot Cain on yllättävän sympaattinen päähenkilö, sivistynyt, laajasti asioita tunteva mies eikä monien muiden samanlaisten kirjojen tapaan tunteeton seksi- ja tappokone.
Tobin, pienen palkkasoturiarmeijan ylläpitäjä, esiintyy kirjassa Yllätys erämaassa (1971), jonka idea on mainio ja jopa hivenen surrealistinen: arabit raahaavat sukellusvenettä pitkin Syyrian aavikkoja suuntanaan Kuollut meri. Kirja on enemmänkin vanhanaikainen seikkailuromaani kuin vakoilukirja ja välillä se muistuttaakin enemmän Karl Mayta kuin Ian Flemingia. Öljysheikkien juonitteluja kuvaavissa kohtauksissa eksotiikka korostuu. Caillou kuvaa pätevän tuntuisesti Lähi-itää ja sen historiaa, tapoja ja ihmisiä eikä useinkaan syyllisty tympeään rasismiin. Juonen kuljetus ei kuitenkaan ole kirjan parasta antia, vaan Caillou hyppelehtii episodista toiseen. Kovin jännittäväksi kirjaa ei voi sanoa.
Caillou esiintyi 1950-luvun lopulta alkaen pienissä elokuvarooleissa. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli Jules Verne -filmatisointi Matka maan keskipisteeseen (1959). Caillou esiintyi myös toisessa Verne-elokuvassa Viisi viikkoa ilmalaivassa (1962) ja koko perheen elokuvassa Clarence, the Cross-Eyed Lion (1965), jonka hän oli myös kirjoittanut. Andrew McLaglenin seikkailuelokuvissa Tulikenttien miehet (1969) ja Rancho River (1966) Cailloulla oli pienet roolit; edellisessä hän näytteli John Waynen, jälkimmäisessä James Stewartin kanssa. Cailloulla on rooli myös Woody Allenin elokuvassa Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä mutta et ole kehdannut kysyä (1972) ja Disney-elokuvassa Riemukupla Monte Carlossa (1977). 1980-luvulla Caillou esiintyi Albert Pyunin miekka ja magia -elokuvassa Julma miekka; hänen viimeinen elokuvansa on vuoden 1984 tulevaisuuden kuvaus Ice Pirates.
Caillou kirjoitti itse elokuvat Hämähäkkien hyökkäys (1977, ohjaus John Bud Cardos), Agenttien sota (1975, ohjaus Laszlo Benedek), Village of the Giants (1965, ohjaus Bert I. Gordon) ja Vietnam- ja moottoripyöräelokuvia yhdistävän Häviäjät (1970; elokuva nähtiin Suomessa vasta 1986), jossa hän myös esiintyi. Phil Karlsonin toimintaelokuva Malaijan tiikeri (1963) perustuu Cailloun kirjaan. [Ks. kuva.] Twentieth Century Crime and Mystery Writers väittää, että Caillou on ohjannut lisäksi elokuvat The Star of India ja The Good Life, jotka ovat ilmeisesti dokumentteja.
Caillou esiintyi myös televisiossa, jossa hänen tärkein roolinsa oli varmaankin Quark-nimisen sarjan The Head. Sarjassa Richard Benjamin esitti ulkoavaruuden roskakuskia, ja sen on sanottu olevan satiiri muista science fiction -elokuvista. Caillou näytteli myös Suomessakin nähdyssä kilpa-autosarjassa Viimeinen kierros. Caillou teki myös käsikirjoituksia sellaisiin tv-sarjoihin kuin Kuuden miljoonan dollarin mies ja The Man from U.N.C.L.E.

Romaanit:

Kohti kuolemaa. Manhattan 89. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1971. Alun perin Assault on Kolchak. Avon 1969. (Cabot Cain)
Kuolettava erehdys. Manhattan 93. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin Assault on Loveless. Avon 1969. (Cabot Cain)
Vaikene tai kuole. Manhattan 86. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1971. Alun perin Assault on Ming. Avon 1970. (Cabot Cain)
Yllätys erämaassa. Agentti-sarja 56. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Dead Sea Submarine. Pinnacle 1971. (Mitch Tobin)

John K. Butler

Aivan älyttömän hyvä kirjailija ja tyystin unohdettu - paitsi että 90-luvun lopulla ilmestyi hyvä kokoelma Steve Midnight -tarinoita.

John K. Butler (1908—1964) esiintyy kuuluisassa kuvassa Raymond Chandlerin kanssa. Kuva, joka on otettu Black Mask -lehden avustajien yhteisillä illallisilla, löytyy esimerkiksi Frank MacShanen Chandler-elämäkerrasta. Samassa kuvassa ovat myös Dashiell Hammett, W. T. Ballard ja Horace McCoy. Butler tunnetaan kirjailijana kuitenkin huonosti, vaikka suomennettujen ja nyttemmin myös kirjan kansiin koottujen tarinoiden perusteella hänet on unohdettu täysin syyttä. [Butler on eturivissä toinen vasemmalta.]
Butler aloitti kirjailijanuransa nurinkurisesti: hän työskenteli ensiksi Hollywoodissa käsikirjoituskonsulttina ja siirtyi sen jälkeen pulp-lehtien pariin. Tämän jälkeen hän palasi Hollywoodiin ja hylkäsi pulp-maailman kokonaan, mikä on sääli, sillä Butler ei saanut koskaan Hollywoodissa kykyjensä veroisia työtehtäviä.
Butler myi ensimmäiset novellinsa 1935 ja julkaisi sekä Black Maskissa että Dime Detectivessä. Jälkimmäisessä lehdessä esiintyivät hahmoista niin Rex Lonergan kuin Tricky Enright. Butler kirjoitti lisäksi myös Detective Fiction Weeklyyn ja Double Detectiveen.
Butlerin novellit ovat parhaimmillaan voimakkaita ja vauhdikkaita seikkailukertomuksia, joista selvästi näkyvät Butlerin kertojanlahjat. Kerronta äityy varsinkin toimintakohtauksissa vimmaisuuteen. Hyvä esimerkki Butlerin lahjoista on pitkähkö "Naurava Buddha", jonka monimutkainen juoni venäläisine ruhtinattarineen ja kiinalaisine palvelijoineen pysyy hyvin koossa.
Butlerin suomennettujen novellien vakiosankari oli jo mainittu Rex Lonergan, joka pistää rikollisia lujalla kädellä kuriin. Lonergan esiintyi ensimmäisen kerran novellissa "Friscon hullut koirat". Lonergan on juuri pantu viralta kahdeksi kuukaudeksi, mutta tuttu nainen vetää hänet mukaansa ratkaisemaan suurta pankkiryöstöä: rikolliset ovat tappaneet naisen koiran, joka oli hoidossa rikollisten majapaikkana pitämässä kennelissä. Butlerin kerronta on erinomaista ja eläinten hautausmaalla tapahtuvassa loppuselvittelyssä, jossa Lonergan ajaa rikolliset toisiaan vastaan, on mainiota groteskiutta. Lonergan ratkaisee nopeasti mutkikkaan arvoituksen novellissa "Matka-arkun arvoitus", jossa miehen balsamoitu ruumis heitetään junasta ulos ja murhan kohde yritetään lavastaa murhaajaksi. Lonergan on äreä ja tehokas etsivä ja novellissa on yritystä, mutta murhajuoni on aivan liian kimurantti toimiakseen. Lonergan pitää vauhdikkaan puheen uskonnon avulla toimivia huijareita vastaan. Lonerganin lisäksi Butlerin toinen vakiohahmo oli Black Maskissa esiintynyt puhelinyhtiölle työskentelevä kovanaama Rod Case.
"Elävä ruumis" (1937) on sekin hyvin vauhdikas ja väkivaltainen novelli, mutta sitä heikentää novellin lyhyys, joka pakottaa oikomaan juonta. Lukijan on välillä vaikea tietää, mistä on kyse. Kidutuskohtaus, jossa rotat syövät miehen rintaa, on järkyttävä. Kahteen otteeseen suomeksi julkaistu "Rikollisen kunniasana" on realistisempi, ja siinä Butlerin kerronta on niukkaa ja äärimmäisen kovaksikeitettyä. Novelli alkaa ytimekkäästi: "He vangitsivat minut eräässä kapakassa Keskuskadulla, missä olin juomassa olutta Pedro Lopez -nimisen meksikolaisen kanssa. Kaikki tapahtui nopeasti. Tunsin aseen painautuvan kylkeeni, ja suurikokoinen poliisi sanoi ankarasti: — Älkää yhtään vastustelko, tulkaa vain nöyrästi mukanani." Butlerin novelleja heikentää huomattavasti rasismi, joka kohdistuu eritoten kiinalaisiin.
Butlerin tärkein vakiohahmo oli niin nokkelasti kuin epäuskottavasti nimetty Steve Midnight, mutta hänestä kertovia novelleja ei liene suomennettu. Alun perin vuosina 1940—1942 Dime Detective -lehdessä ilmestyneistä Midnight-novelleista koottiin vuonna 1998 kirja At the Stroke of Midnight. Midnight-novellit ovat erinomaisia ja niiden unohtumista on syytä ihmetellä. Niissä Butlerin kerronta oli täydellistynyt, ja voi epäillä, että ne antoivat esimerkiksi Chandlerille ideoita ja vaikutteita. Butlerin tilanne- ja maisemakuvaukset ovat nasevia ja dialogi tarkkanäköistä ja iskevää.
Butler toimi käsikirjoittajana halpoja B-filmejä tehtailleessa Republicissa vuosina 1943—58. Kaikkiaan hän käsikirjoitti 43 elokuvaa. Tunnetuimpia Butlerin käsikirjoittamia elokuvia lienevät muutamat Roy Rogers -lännenmusikaalit. Parhaina Rogers-leffoina pidetyt My Pal Trigger (1946, ohjaus Frank McDonald) ja Utah (1945, ohjaus John English) ovat Butlerin työtä. Butler kirjoitti myös pari kauhuleffaa. John Englishin ohjaamaa kauhuelokuvaa The Phantom Speaks (1945) pidetään paremmanpuoleisena, kun taas Lesley Selanderin Vampire’s Ghost -elokuvaa (1945) ei yleensä pidetä juuri minään, vaikka sen toinen käsikirjoittaja oli mm. Rio Bravosta, Syvästä unesta ja Imperiumin vastaiskusta tuttu Leigh Brackett.
Rikoselokuvia Butlerilla luonnollisesti on useita, mutta niistä yksikään ei ole mikään alan klassikko. Joitain on nähty Suomessa, kuten R. G. Springsteenin Alamaailman hurjat (1955) ja Franklin Andreonin Terroria keskiyöllä (1958). George Blairin San Fransiscon kaduilta (1949) on Butler-tuntija John Woolleyn mukaan kiinnostava, koska siinä toistuvat Butlerin novelleista tutut teemat. Elokuva Vaikene tai kuole (1955) puolestaan sijoittuu uutismaailmaan.
Kiinnostavan nimisiä rikoselokuvia ovat Springsteenin ohjaamat When Gangland Strikes (1956) ja Secret Service Investigator (1948). Harry Kellerin The Blonde Bandit (1949) on mainitsemisen arvoinen ainakin sen takia, että Keller ohjasi Wellesin Pahan kosketukseen muutaman lisäkohtauksen, jotka elokuvan viimeisimmästä versiosta on jätetty pois. Keller ohjasi Butlerin käsikirjoituksesta myös elokuvan Tarnished (1950).
B-elokuvien leipälaji oli kuitenkin lännenelokuva, ja Butlerkin teki monta alan käsikirjoitusta. Osa on nähty Suomessa. Joseph Kanen Urhoollisten legioona (1948) on ratsuväkielokuva. Franklin Andreonin Lännen henkipatot (1957) ja R. G. Springsteenin Kova mies Arizonassa (1952) ovat tyypillisiä B-luokan lännenelokuvia, joiden vakiokesto oli 70 minuuttia ja joissa hyvät ja pahat pystyi selkeästi erottamaan toisistaan. Todhunterin eli W. T. Ballardin alkuperäistarinaan perustui William Witneyn Koston merkki (1954). Vuonna 1958 tuotteliaan B-ohjaajan Jodie Copelanin tekemä Kuolemansola jäi Butlerin viimeiseksi elokuvakäsikirjoitukseksi.

Novellit:
Alamaailman varjoissa teoksessa Seikkailujen urhoja. Kanerva: Lahti 1947.
Elävä ruumis, Isku 15/1937 ja Seikkailujen Maailma 9/1940. Myös nimellä Naisen haamu, Seikkailujen Maailma 7/1961. Alun perin The Walking Dead, Dime Detective, helmikuu 1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Rex Lonergan)
Friscon hullut koirat, Seikkailujen Maailma 5/1937. (Rex Lonergan)
Gangsteriliigan loppu, Seikkailukertomuksia 1—3/1939. (Rex Lonergan)
Matka-arkun salaisuus, Seikkailujen Maailma 5/1938. (Rex Lonergan)
Naurava buddha, Seikkailujen Maailma 8/1942. (Rex Lonergan)
Rikollisen kunniasana, Isku 47/1936. Myös Seikkailujen Maailma 6/1940.

Thomson Burtis

Thomson Burtis erikoistui lentotarinoihin ja julkaisi 1930-luvulla monia lentoaiheisia kirjoja. Vuonna 1932 ilmestynyt Flying Blood on rikoskirja; siinä ryöstetään ravirata ja paikalta paetaan lentokoneella. Burtis kirjoitti jonkin verran myös Black Maskiin.
Burtisilta on suomennettu yksi romaani, jonka on julkaissut pieni Taru jo vuonna 1931. Romaanissa Ilmojen sankari (1928?) nuori Russ Farrell (suomennoksessa Farrel) valmistuu lentoupseeriksi ja työskentelee tämän jälkeen rajavartiolentäjänä. Hän taistelee salakuljettajia vastaan, pelastaa ihmisiä hurrikaanin tuhoamasta kaupungista ja lopussa hän pelastaa kaivoksen anarkistikiihottajilta. Kirjan yleissävy on reipas ja naiivi.
Burtisilta on suomennettu lisäksi pari novellia, jotka eivät ole ollenkaan niin kirkasotsaisia kuin Russ Farrell -romaani. ”Kovia poikia” kuuluu pulp-kirjallisuuden alalajiin, jossa kerrotaan koelentäjien maailmasta. Alalaji kulminoitui sittemmin Tom Wolfen romaaniin, joka tunnetaan myös Philip Kaufmanin elokuvana Valiojoukko (1983). Burtisin novelli on aika kaukana Wolfen ja Kaufmanin yhteiskuntaa ja historiaa valottavista projekteista, mutta on sinänsä sujuva kertomus kahdesta rämäpäästä, jotka melkein tahallaan ajavat uusia syöksypommikoneita romuksi. ”Slim näkee tähtiä” -tarinassa salaperäinen mies ajautuu lentolaivueen hoiviin; paljastuu, että mies on sekaantunut salakuljetukseen, mutta haluaa auttaa poliisia löytämään rikollisjengin. Tässäkin novellissa Burtisin kerronta on sujuvaa ja ote rento.
Burtisin novelleista ja kirjoista on tehty pari elokuvaa ja hän itse toimi skenaristina. Tuntemattoman Harry Joe Brownin ohjaama Madison Square Garden (1932) ja Albert S. Rogellin John Wayne -lännenelokuva Oklahoman musta kulta (1943) perustuvat Burtisin alkuperäistarinoihin ja Lewis R. Fosterin lentoseikkailuelokuva Etelämeren merirosvot (1951) puolestaan perustuu Burtisin romaaniin. James Floodin rikoselokuva Undercover Man (1932) on Burtisin käsikirjoittama.

Romaani:
Ilmojen sankari Russ Farrellin seikkailuja. Taru: Helsinki 1931. Alun perin ilmeisesti Russ Farrell, Airman. Doubleday 1928.
Novellit:
Kovia poikia, Seikkailujen Maailma 7/1949.
Slim näkee tähtiä, Seikkailujen Maailma 2/1950.

Arthur J. Burks

Arthur Burks on sen verran legendaarinen, että hänestä löytyy netistä matskua hyvin: tässä, tässä ja tässä. Pulp-kautensa jälkeen hän kirjoitti itseterapeuttista hömppää. Hän myös keksi ns. telescreenin.

Yhdysvaltain armeijan kantaupseerilla Arthur J. Burksilla (1898—1974) on hallussaan kirjoittamisen epävirallinen maailmanennätys: hän kirjoitti aktiiviuransa aikana jokaisen viikon jokaisena päivänä vähintään 18 000 sanaa eli noin sata liuskaa tekstiä. Burksin sanotaan olleen niin nopea kirjoittaja, että hän pystyi aloittamaan tarinan kirjoittamisen vaikka keskellä juhlia. Lisäksi hänen sanotaan kirjoittaneen usein heti edellisen tarinan lopetuksen perään uuden aloituksen.
Rikosromaaneja Burks ei kirjoittanut, mutta novelleja — rikos, lännentarina, kauhu — hän tehtaili. Hänen vakituisia julkaisijoitaan olivat mm. All Detective Magazine, Clues, jossa esiintyivät sokeutunut entinen nyrkkeilijä Eddie Kelly ja Chinatowniin sijoitettu poliisi Dorus Noel, Crack Detective, Horror Stories ja Thrilling Mystery. Burksilla on myös science fiction -romaaneja — tunnetuin lienee The Great Mirror (1942, kirjana 1952), jossa buddhalaiset munkit ja marsilaiset ottavat mittaa toisistaan. [Kirja julkaistiin Englannissa, Gerald Swanin julkaisemana halpana pokkarina. - jn]
Burksilta on suomennettu muutama novelli. Osa on kauhua, osa rikostarinoita. "Kauhujen tuoli" on tehokas ja jopa visionäärinen kertomus Arthur J. Burks -nimisestä kirjailijasta, joka tutustuu sähkötuoliteloituksiin. Omalla nimellä esiintyminen tuo novelliin oudon etäännyttävän vaikutelman. Novellissa on Amos Sewellin alkuperäiskuvitus.
Hiukan samanlainen tarina on "Kutsu ruumishuoneelle", jossa kirjailija — tällä kertaa nimeltään Whitney — pääsee tutustumaan ruumishuoneeseen. Ruumishuoneen työntekijä puhuu sekavia arvoituksellisista "munista" ja "mustista muurahaisista", mikä sinänsä riittäisi tekemään kenestä tahansa epäluuloisen, mutta sitten mies kertoo, että hänen oma tyttärensä tuotiin eräänä päivänä ruumishuoneelle. Kirjailija alkaa murtua.
"Mustan kivitaulun arvoitus" kertoo maalaislääkäristä, joka löytää seitsemän miljoonaa vuotta vanhoja dinosauruksen munia sekä yhtä vanhan miehen fossiilin. Fossiili näyttää kasvavan itsestään. Kauhukertomuksena alkava tarina saa lopussa luonnollisen selityksen. Pienimuotoinen "Kirkko viidakossa" kertoo Amazonin viidakkoihin sukeltavasta retkikunnasta ja sen muista eksyvästä jäsenestä, joka näkee yöllä omituisia näkyjä. Tunnelmallisessa novellissa on ilmeisesti Weird Talesin groteskin vakiokuvittajan Lee Brown Coyen kuvitus. "Musta kuolema" on maanviljelysaiheista kauhua ja muistuttaa hyvin monia Salaiset kansiot -televisiosarjassa sittemmin nähtyjä tapauksia: pellon alta nousee elävää kudosta syövää noennäköistä ainetta. Tiiviisti kerrottu novelli on parhaita suomennettuja Burksin tarinoita.
Näitä selvemmin rikosaihetta edustaa "Lapsenryöstäjien kintereillä", jossa Dale Cleve -niminen poliisi on vannonut löytävänsä vaimonsa tappajat ja tyttärensä kidnappaajat. Cleve on tunteeton ja peloton jättiläinen, joka selvittää kidnappaukset ilman FBI:n apua ja turvautumatta tavallisiin kommervenkkeihin. Cleven kosto on hirmuinen: hän suorastaan nauttii syytäessään luoteja kidnappaajiin. Novelli on äärimmäisen kovaksikeitetty ja sellaisena erittäin sujuva, mutta lopussa sentimentaalisuus saa voiton. Cleve on jonkinlainen esikuva Harry Callahanille ja muille suoraselkäisille poliiseille, jotka vähät välittävät auktoriteeteista.
Lyhyt "Vakuutushuijarit" kertoo poliisista, joka selvittää novellin nimen mukaisesti vakuutushuijauksia. Lopussa on jälleen kerran ironinen yllätys, mutta novelli loppuu liian lyhyeen. "Vapisevassa sankarissa" passipoliisi selvittää rikoksen, vaikka häntä pelottaakin koko ajan.

Rikosnovellit:
Kauhujen tuoli, Seikkailujen Maailma 2/1938.
Kutsu ruumishuoneeseen, Seikkailujen Maailma 3/1951.
Lapsenryöstäjän kintereillä, Seikkailujen Maailma 3/1953.
Vakuutushuijarit, Seikkailujen Maailma 5/1951. Julkaistu nimellä A. Y. Burks.
Vapiseva sankari, Apu 23/1951. Julkaistu nimellä Arthur J. Burke.

Kauhunovellit:
Kirkko viidakossa, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 12/1960. Alun perin Church in the Jungles, Weird Tales, syyskuu 1951. Ilmeisesti Lee Brown Coyen kuvitus.
Musta kuolema, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 11/1958.
Mustan kivitaulun arvoitus, Seikkailujen Maailma 3/1950.

Manhunt

Väitin Robert Blochin bibliografian kohdalla, että hänen novellinsa "Yön kauhuja" (RikosPalat 1/1987) olisi ainoa suomeksi ilmestynyt tarina, joka olisi julkaistu alun perin legendaarisessa Manhunt-lehdessä. Tämä on harhaluulo ja minun piti korjata se jo aiemmin, mutta menköön nyt: Gil Brewerin "Kuutamo" on (kylläkin vain ilmeisesti) alun perin ilmestynyt juuri Manhuntissa. Lisäksi Richard Demingin (josta en ole vielä postittanut tänne hakusanaa) "Valintatilanne" ilmestyi Manhuntissa vuonna 1954 nimellä "The Choice"; suomeksi se tuli vuonna 1983 Josh Pachterin toimittamassa antologiassa Top Crime.

Edwin Burkholder

Edwin Vernon Burkholder kirjoitti 1930-luvulta alkaen mm. The Avengeriin, Doc Savageen, Prison Stories -lehteen, The Shadow Magazineen ja The Whispereriin. Burkholder erikoistui kirjoittamaan täytemateriaaleja yksittäisiin sankareihin keskittyneisiin lehtiin; hänen salanimensä oli George Allan Moffatt, jolla nimellä hän julkaisi mm. The Skipperissä ja Nick Carter Magazinessa.
Burkholderilta on julkaistu muutama tosiseikkailu. "Läpimurto kukkulalle" kertoo toisen maailmansodan melskeistä tyypilliseen tapaan: pieni urhea joukko sitkeitä sotilaita voittaa suuren armeijan. [Myönnän, että tässä "tositarina" on harhaanjohtava termi, koska kyse on usein keksityistä jutuista, mutta en tiedä, mikä mukaan se olisi, koska kyse ei suoranaisesti ole novellista, vaan sävy on dokumentaarinen. - jn]

Tositarinat:
Henki hengestä, sanoi Bill Gentry, Apu 3/1955.
Läpimurto kukkulalle, Nyrkki 1/1962.
Surman saartamina, Apu 17/1955.

PS. Nettisivu kertoo näin Burkholderin "tositarinoiden" paikkaansapitävyydestä:

In 1955, Edwin V. Burkholder, an old-time writer who specialized in stories about the West, published an article in Argosy Magazine, which not only denounced Wyatt Earp as a coward and a murderer but manufactured evidence to prove it. Here was fakery in its most blatant form, designed to be as outrageous as possible. Writing under the pseudonyms "George Carleton Mays" and "J. S. Qualey," Burkholder also filled the pages of the new popular Western magazine, Real West with sensational claims about Wyatt Earp's villainy, and even manufactured fake letters to the editor from supposed "old-timers."

George Bruce

George Bruce (1898—1974) julkaisi 1930-luvulla kaksi romaania, teokset Too Tough To Die (1936) ja Claim of the Fleshless Corpse (1937). Hän toimi myös käsikirjoittajana Hollywoodissa 1930-luvulta 1950-luvulle ja osallistui monen lännen- ja rikoselokuvan tekoon. Kuuluisin — tai ainakin paras — hänen käsikirjoittamistaan rikoselokuvista on Phil Karlsonin ohjaama kovapintainen Kansas City Confidential eli Neljän naamion salaisuus (1952). James Whalen Alexandre Dumas -filmatisointi Rautanaamio (1939) on sekin huomionarvoinen Bruce-työ: synkeä, sadistinen, mutta jatkuvasti vauhdikkaasti eteenpäin kulkeva miekkailuelokuva, jossa on paljon ohjaaja Whalelta peräisin olevia homoseksuaalisia piirteitä. Bruce ohjasi myös yhden elokuvan itse, vuonna 1955 tehdyn lännenelokuvan Fury in Paradise. Brucen viimeinen elokuvatyö oli käsikirjoitus halpatuotanto-ohjaaja Edward L. Cahnin Kaunottareen ja hirviöön (1962).
Bruce oli lentotarinoihin erikoistuneiden pulp-lehtien tunnetuimpia kirjoittajia Robert Hoganin rinnalla; Brucella oli jopa oma lehti, George Bruce’s Contact. Hän kirjoitti lisäksi mm. Air Trails- ja Battle Birds -nimisiin lentosotalehtiin.
Bruce kirjoitti myös rikosnovelleja. Black Aces -lehdessä esiintyi poliisietsivä Nick Rongetti ja Thrilling Detectivessä seikkaili yksityisetsivä Red Lacey. Brucen kuuluisin dekkariluomus on kuitenkin Tiedonantotoimisto eli Information, Incorporated, josta kertovat novellit ilmestyivät Detective Tales -lehdessä 1930-luvun lopulla. Tiedonantotoimisto on nimestään huolimatta etsivätoimisto.
Ilmeisesti sarjan ensimmäinen novelli, suomenkieliseltä nimeltään yksinkertaisesti "Tiedonantotoimisto", on aivan liian lyhyt ollakseen kiinnostava: mysteeri selvitetään turhan nopeasti. Lisäksi tarina on rasistinen: itämainen taikuri Yoga Yomoda (jonka nimelle novellissa naureskellaan) hypnotisoi naisia antamaan hänelle rahansa. Novellissa on Amos Sewellin kuvitus. "Kuiskaavan kauhun tapaus" on vähintäänkin yhtä rasistinen — siinä Yogo-niminen musta mies tekee hypnoosimurhia. Tarinoiden rikollisilla on siis melkein samat nimet.
Kolmas suomennos, "Murhattu kapakkatanssijatar", on pätevä, joskin vähän sekava juttu poliitikkojen likaisesta pelistä: tuoreen senaattorin poika lavastetaan murhaajaksi ja senaattori-isää kiristetään. Ivy Lane (nimestään huolimatta mies) on Tiedonantotoimisto-novellien varsinainen sankari, hänen partnerinaan on Senator Greer, suomennoksissa senaattori Greer. Ajatusleikkinä voi miettiä, viittaavatko Tiedonantotoimisto-tarinoiden päähenkilöiden nimet ja olemukset jotenkin feminiiniseen päin — onko Rautanaamion homoseksuaalisuus sittenkään kaikki James Whalelta peräisin?
Erilainen novelli on "Kohtalon ivaa", joka on nimensä mukaisesti tyypillinen ironisen lopun varaan rakentuva kertomus. Siinä vanha itarana pidetty nainen pelkää henkensä puolesta kahdesta syystä: hän uskoo, että hänen luuloteltu omaisuuten-sa tullaan varastamaan ja ettei hänen omaisuutensa riitä pysymiseen hengissä. "Vetistä rakkautta" on puolestaan humoristinen rakkausnovelli.

Rikosnovellit:
Kohtalon ivaa, Seikkailujen Maailma 8/1949.
Tiedonantotoimisto, Seikkailujen Maailma 1/1937.
Tiedonantotoimisto: Kuiskaavan kauhun tapaus, Isku 51/1936.
Tiedonantotoimisto: Murhattu kapakkatanssijatar, Seikkailujen Maailma 1/1939.

Romanttiset novellit:
Vetistä rakkautta, Apu 30/1949.

Howard Browne

Howard Browne (1908—1999) aloitti uransa mm. Conflict-, Mammoth Detective- ja Mammoth Mystery -lehtien päätoimittajana 1940—50-luvulla. Browne toimitti myös Fantastic- ja Amazing Stories -nimisiä science fiction -lehtiä, vaikka omien sanojensa mukaan hän inhosi science fictionia.
Tarina kertoo, että Browne osti Mickey Spillanelta tieteisnovellin, mutta se oli niin huono, että Browne kirjoitti sen uudestaan. Tarina julkaistiin kuitenkin Spillanen nimellä, jolloin tämä soitti toimitukseen ja haukkui Brownea kirjoitustaidottomaksi typerykseksi, kunnes Browne sai kerrottua kirjoittaneensa John Evansin nimellä dekkareita. Tällöin Spillane sanoi: "Sinäkö kirjoitit ne kirjat?" ja pyysi käytöstään anteeksi.
John Evans -nimen Browne nappasi Chandlerin romaanista Nainen järvessä (1944). Tällä nimellä hän julkaisi 1946 ensimmäisen rikoskirjansa Halo in Blood, jonka päähenkilö on chicagolainen yksityisetsivä Paul Pine. Pine-kirjoja ilmestyi 1940—50-luvulla yhteensä neljä. Ne olivat omana aikanaan edistyksellisiä ja jopa kiisteltyjä, kun yhdessä teoksista kuvataan lesbosuhdetta. 1980-luvulla Browne palasi Pinen pariin yhdessä romaanissa. Brownen ensimmäinen romaani oli Warrior of the Dawn (1943), mutta se on Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja muistuttava seikkailuromaani kivikauden ihmisestä. [Olen kirjoittanut Brownen Warrior of the Dawnista ja sen jatko-osasta, jonka nimeä en nyt saa päähäni, Pulp-lehdessä 1/2005. Anekdootti kertoo, että kun Browne lähetti kirjan Burroughsille, tämä vastasi sen olevan paras kirja, minkä hän on ikinä kirjoittanut! - jn]
Browne lakkasi julkaisemasta romaaneja 1960-luvulla ja alkoi kirjoittaa 1970-luvulla käsikirjoituksia sellaisiin tv-sarjoihin kuin 77 Sunset Strip, Mission: Impossible, Simon and Simon, Destry ja Virginian. Brownen viimeiseksi teokseksi jäi kehuttu puolidokumentaarinen Pork City (1988).
Brownelta on valitettavasti suomennettu vain yksi romaani, hänen omalla nimellään alun perinkin ilmestynyt Paul Pine -kirja Kaksinkertainen erehdys (1957). Kirja muistuttaa hyvin paljon Brownen ihailemaa Raymond Chandleria lankeamatta kuitenkaan plagiointiin tai tyhjään toistamiseen. Paul Pine on Marlowen kaltainen yksinäinen ja apea yksityisetsivä, jolle letkauttelu ja auktoriteettien vastustaminen tyhjänpäiväisellä leuanlouskutuksella on ainoa mahdollisuus säilyttää henkilökohtainen koskemattomuus ja omanarvontunto. Kirjassa Pinea pyydetään selvittämään kiristysjuttu, johon liittyvät Chicagon lähellä olevan pikkukaupungin raharikkaat ja näiden ahdistuneet tai typerät jälkeläiset sekä Pinen tuntema yksityisetsivä ja tämän vaimo. Pettymyksen ja elämänväsymyksen määrä on kirjassa huikea, mutta se on nimenomaan dekkarina jännittävää luettavaa. On sääli, ettei Pine-kirjoja ole suomennettu enempää. Jonkun kustantajan olisi syytä korjata puute välittömästi.
Roger Cormanin gangsterielokuva Chicagon verilöyly (1967) on Howard Brownen käsikirjoittama. Elokuvasta samana vuonna tehdyn romaaniversion on kuitenkin kirjoittanut Boris O’Hara — kuka lie — ja se on suomennettukin, virnistelevä Jason Robards kannessa Al Caponena. [Olen epäillyt, että Boris O'Hara - joka ei julkaissut koskaan toista kirjaa - olisi Howard Browne salanimellä - ainakin nimissä on samat alkukirjaimet, H ja B. - jn] Pari muutakin rikoselokuvaa Browne käsikirjoitti, Cormanin New World -yhtiön tuottaman ja Steve Carverin ohjaaman, kammottavaksi sanotun Caponen (1975), jossa Ben Gazzara esittää gangsteripäällikköä, sekä Joseph Pevneyn Portrait of a Mobsterin (1961), jota pidetään kelvollisena Dutch Schultz -elokuvana.

Romaani:
Kaksinkertainen erehdys. Manhattan 30. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin The Taste of Ashes. Simon and Schuster 1957.

Fredric Brown

Fredric Brown (1906—1972; ks. myös tämä) on yksi amerikkalaisen rikoskirjallisuuden erikoisimmista kirjailijoista. Hänen ensimmäinen romaaninsa on The Fabulous Clipjoint vuodelta 1947 ja siinä esiintyvät Brownin ainoat vakiohahmot, amatöörietsivät Ed ja Am Hunter. Brownin tavaramerkki, nyrjähtänyt logiikka tavanomaisen jännitystarinan rajoissa, on jo tässä kirjassa puhjennut täyteen kukoistukseen. Sittemmin mm. Täältä ikuisuuteen (eli The Far Cry, 1951) ja Syntipukin yö (1951) ovat aikamoisia mielipuolisen kerronnan harjoitelmia. Kummatkin koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta varsinkin jälkimmäisessä Brownilla on hyvä valtti hihassaan: Lewis Carrollin Liisa-kirjat, joiden logiikkaa Syntipukin yö toistaa ja jopa kommentoi. Brownilta on suomennettu myös tieteisfarssi Marsilaiset, menkää kotiin! (1955). [Sekä rikosromaanien puolelta Äänetön huuto (The Screaming Mimi, 1949) ja Umpikujassa (The Deep End, 1952), kiitos Book Studion ja kääntäjä Tapani Baggen.]
Brownin romaaneja on kioski- tai vastaavina kirjoina suomennettu neljä kappaletta. Ne ovat kaikki erinomaisia, ja jokaisessa Brown leikittelee tai jopa hulluttelee logiikalla ja kääntää sen päälaelleen. Usein hän onnistuu kuitenkin kertomaan koskettavia tarinoita. Tällainen on Miksi murhaan? (1956), jonka Brown kertoo viiden eri henkilön kautta. Kokeilu onnistuu erinomaisesti ja romaani on kikkailusta huolimatta sujuva. Brown ei edes yritä luoda jännitystä, vaan hän haluaa pikemminkin luoda kuvan maailmasta, joka on muuttunut niin pahaksi, että murhaajat yrittävät saada toimilleen hyväksyttävää motiivia väittämällä tappavansa kurjuuteen vajonneita ihmisiä säälistä. Brown tekee hienovaraisia viittauksia toisen maailmansodan kauheuksiin, mutta ei osoittele. Samalla kirja on poliisiromaanityyppinen tarina — tosin poliisit seuraavat koko ajan väärää johtolankaa. Kuitenkin juuri sen seuraaminen tekee kirjasta niin kiinnostavan, koska Brown pystyy sen avulla laajentamaan tavanomaisen rikostarinan koko vuosisadan historiaan.
Tyystin erilainen on Rahaa ja tivolityttöjä (1953), joka on ajalle tyypillinen kertomus pankkiryöstöstä ja sen saaliin epätoivoisesta ja verisestäkin tavoittelusta. Saalis on piilotettu jonnekin kiertävän tivolin sekamelskan keskelle. Brown vaihtelee tässäkin kirjassa taitavasti näkökulmaa, vaikkakaan ei niin kokeellisella tavalla kuin Miksi murhaan? -teoksessa. Juonen kiemurat ovat kuitenkin niin maukkaita, että Rahaa ja tivolityttöjä tavoittaa usein alkuperäisen nimensä Madball lupaileman sävyn. Kuvaillessaan alkoholisteja ja jälkeenjääneitä Brown on kuitenkin hyvin hellävarainen ja jopa lämminhenkinen — ei ole vaikea huomata, kenen puolella Brownin sympatiat ovat, vaikka kukaan henkilöistä ei olekaan ns. hyvä. Kiinnostavaa on se, että päähenkilö, juoppo "melkein psykologi" puhuu eräässä kohtauksessa Lewis Carrollista ja Liisasta ihmemaassa.
Brown kirjoitti 1940-luvulta alkaen novelleja mm. All Fiction Detective Stories-, Detective Story Magazine-, Five Detective Novels-, Manhunt-, Mystery Book Magazine- ja Verdict -lehtiin. Brownin lehtinovelleja on suomennettu aika monta. "Sokea vihollinen" (1950?) kertoo miehestä, joka kostaa sokeut-tajalleen yksityisetsivän avulla. Loppuyllätys on nokkela, mutta epätoden-näköinen. "Hyv’ yötä, ritari" (1949) kertoo ovelan tarinan näyttelijästä, joka ansaitsee elantonsa kiristämällä erästä kirjailijaa ja tuottajaa, mutta saa kovan kohtalon. "Joka tulella leikkii" on yllättävän kovaksikeitetty tarina, jossa pieni vakuutusasiamies joutuu myyntikeikalla keskelle kidnappausdraamaa. Mies toimii kuin paraskin kovaotteinen sankari.
"Takkuisessa koirassa" mies tekee murron ja hämää talon rähjäistä vahtikoiraa lihanpalalla. Lopetus on vähän ennalta arvattava, mutta kylläkin hauska. Mainiossa "Kauhunhetkiä"-tarinassa herttainen mummo pelastaa lapsenlapsensa joutumasta poliisien kynsiin tai tulemasta tapetuksi. "Olet paholainen, Kathy!" kertoo orkesterinjohtajasta, joka on menettänyt muistinsa ja jolle kaikki vakuuttavat, että hän yritti murhata omistushaluisen vaimonsa. Totuus paljastuu kammottavassa lopussa. "Neiti Valonarassa" nuori nainen pakoilee nähtävästi sekä lakia että kaikkia muita ihmisiä. Novelli on Brownin tarinaksi melko tavanomainen.
Brownilta on suomennettu myös scifi- ja fantasianovelleja. "Kuolemattomat" kertoo pienikokoisesta oliorodusta, joka yrittää päästä ensiksi Maahan ja sitten sieltä pois, kun he huomaavat Maan ihmisten haluavan tuhota heidät. Novellin sankari tekee uhrauksen auttaakseen olioita. "Karhunpalvelus", "Hirmuista" ja "Hävytöntä" ovat lyhyitä fantasiajuttuja, joissa Brown luo epätodellisen maailman niin lyhyillä ja varmoilla vedoilla, että häntä on helppo pitää mestarillisena. Tarinoissa on myös huumoria — esimerkiksi "Hirmuista"-novellissa Brown tarjoaa hyvän selityksen Tiibetin lumimiehille. Erittäin hieno on "Viimeinen juna", jossa juopon miehen yritys poistua junalla kaupungista on koko epäonnistuneen elämän vertauskuva.
Brownia on yllättäen filmattu aika vähän. Irving Reis ohjasi vuonna 1946 Brownin novellista "Madman’s Holiday" elokuvan Crack-Up, jota pidetään hyvänä, mutta tuntemattomana film noirina. Äänetön huuto -romaanin siirsi valkokankaalle Gerd Oswald vuonna 1957, suomeksi nimellä Kuutamomurha. Marsilaiset menkää kotiin! -teoksestakin on tehty elokuva, mutta vasta 1990-luvulla — kammottavan huonoksi sanottu tekele ei varmaankaan tee oikeutta Brownin kirjalle.

Rikosromaanit:
Hänen nimensä oli kuolema. Suom. Risto Kalliomaa. Nide: Hämeenlinna 1956. Alun perin His Name Was Death. Dutton 1954.
Kohtalokas koputus. Otavan taskuromaanit 24. Suom. Tapio Hiisivaara. Otava: Helsinki 1961. 2. painos: Rautaiset kirjat 18. Otava: Helsinki 1974. Alun perin Knock Three-One-Two. Dutton 1959.
Miksi murhaan? Suom. Risto Kalliomaa. Nide: Hämeenlinna 1958. Julkaistu lyhennettynä nimellä Ihmismetsästys. Rikos 5. Suom. K. O. Harri (Kari Lindgren). Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Alun perin The Lenient Beast. Dutton 1956.
Rahaa ja tivolityttöjä. Suom. Sirkka Carlson. Nide: Hämeenlinna 1956. Alun perin Madball. Dell 1953.

Rikosnovellit:
Hyv’ yötä, ritari, RikosPalat 1/1987. Alun perin Last Curtain, New Detective, heinäkuu 1949.
Isoäidin syntymäpäivä, Apu 35/1961. Julkaistu nimellä Frederick Brown.
Joka tulella leikkii, RikosPalat 2/1987.
Kauhunhetkiä, RikosPalat 4/1988.
Neiti Valonarka, Apu 16/1958.
Olet paholainen, Kathy! Apu 15/1958.
Sokea vihollinen, Seikkailujen Maailma 10/1954. Alun perin ilmeisesti The Blind Lead, Detective Tales, kesäkuu 1950.
Takkuinen koira, RikosPalat 2/1988.

Tieteis- ja fantasianovellit:
Hirmuista, Mies 11/1960. (Alun perin Abominable, 1960.)
Hävytöntä, Mies 12/1960. (Nasty, 1959.)
Kamppailu, Valitut Palat 5/1983. (Arena, 1944. Huom! Tieto on epävarma, Valittujen Palojen tietoa ei ole tarkistettu!)
Karhunpalvelus, Mies 11/1960. (Bear Possibility, 1960.)
Kuolemattomat, Mies 1/1961. Julkaistu nimellä Frederik Brown. (The Undying Ones, 1950.)
Viimeinen juna, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 12/1958. (The Last Train, Weird Tales 1950.)

Bob Bristow

Valitettavasti netistä ei näytä löytyvän Bristowin kahden pokkarin kansikuvaa.

Bob Bristow kirjoitti Dellille kirjat Marked! (1961) ja Sin Street (1959) ja julkaisi siinä sivussa muutamia novelleja. Bristow julkaisi mm. Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinessa ja Manhuntissa; häneltä on suomennettu kaksi novellia. "Joka toiselle kuoppaa kaivaa" on osittain ennalta arvattava tarina miehestä, joka on valmis tappamaan setänsä saadakseen tämän omaisuuden ja sedän kauniin vaimon. "Sankarin palkinto" on enemmän jännitys- kuin rikosnovelli: elämänsä turhaksi kokeva sotilas menee purkamaan atomipommia, joka ei räjähtänyt kokeessa.

Novellit:
Joka toiselle kuoppaa kaivaa, Apu 33/1958.
Sankarin palkinto, Apu 19/1959.

Grover Brinkman

Grover Brinkman (1903—1999) aloitti uransa julkaisemalla Weird Talesissa yhden novellin jo vuonna 1925. Hän julkaisi siitä lähtien satunnaisesti rikosnovelleja mm. Dime Detectivessa, Dime Mysteryssa, Detective Storyssa ja Super-Detectivessä. 1950-luvulla hän erikoistui eroottis- tai jo-pa pornografissävytteisiin rikostarinoihin, joissa ihmiskuvauksen määrä oli hyvin vähäinen. Riitti, kun ihmiset olivat riittävän pahoja ja ilkeitä tehdäkseen väärin toista kohtaan. Brinkman julkaisi noin 25 novellia mm. Keyholessa, Off Beatissa ja Pursuitissa. Brinkmanin varsinainen ammatti oli valokuvaaja ja hän toimi ilmeisesti lehtikuvaajana. Brinkman julkaisi vuonna 1976 lännenromaanin Night of the Blood Moon. [Pulpografiassa väitän, että tämä on valokuvateos - sekoitin teoksen ilmeisesti esim. kirjaan Grover Brinkman's Southern Illinois, 1973. - jn]
Brinkmanilta on suomennettu neljä pokkaria, joissa seikkailee puoli-intiaani, yksityisetsivä Colt Youngblood. Allen Hubinin antaman tiedon mukaan Contemporary Authors -hakuteos ilmoittaa, että Brinkman julkaisi neljä romaania Skandinaviassa. Kirjoja ei kuitenkaan löydy Kungliga Bibliotekin luetteloista eikä Iwan Hedman-Moreliuksen ruotsalaisen rikoskirjallisuuden bibliografiasta. Youngblood-kirjat on ilmeisesti julkaistu ainoastaan Suomessa; näin ne kuuluvat samaan sarjaan Bruce Cassidayn ja Robert Sidney Bowenin teosten kanssa kirjoina, joita niiden tekijät eivät pystyneet myymään kotimaassaan. [Tsekkaus Abebooksissa kertoo, että joku Brinkmanin dekkareista on julkaistu Saksassa nimellä Mord ist Vertrauenssache. - jn]
Youngblood-kirjat eivät ole kovin hyviä. Ne on kirjoitettu hiukan välinpitämättömästi, ja tarinoissa on jäljellä ainoastaan aivan välttämättömin — sekä muutama eroottiseksi tarkoitettu kohtaus. Juonet ovat tavanomaisia eivätkä juurikaan jännittäviä. Youngblood on epäkiinnostava hahmo, vaikka Brinkman on tehnyt hänestä puoliksi navajo- ja puoliksi arikari-intiaanin. Hirmumyrskyssä Youngblood on Mississipin suistoilla kuvaavan filmiryhmän turvallisuusmies. Hehkuvassa madonnassa, joka sijoittuu aikaan Hirmumyrskyn tapahtumien jälkeen, Youngblood suojelee kahden sisaruksen maatilaa valloittajilta. Toinen sisaruksista on näyttelijä ja kummatkin ovat erityisen hyvännäköisiä. Youngblood liikkuu muutenkin hyvännäköisten naisten kanssa. Se, että Youngblood toimii Hollywoodissa henkivartijana, panee uumoilemaan, että Brinkman teki samaa. Hirmumyrskyssä annetaan kohtalaisen realistiselta tuntuva kuvaus elokuvan tekemisestä ja filmiryhmän keskinäisistä suhteista.

Romaanit:
Hehkuva madonna. Puuma 56. Suom. Heikki Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Sultry Madonna.
Hirmumyrsky. Puuma 64. Suom. Heikki Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Chubasco!
Punainen kynttilänjalka. Puuma 61. Suom. Ritva Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Image-Buster.
Ukkoslinnut. Puuma 70. Suom. Aila Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Thunderbird.

Gil Brewer

Gil Brewer on ylivoimaisesti yksi parhaita amerikkalaisia rikospokkaristeja, jonka elämä oli turhauttavaa ponnistelua suosittujen pokkarien ja suuren kunnianhimon ja alati pahenevan alkoholismin ja lääkkeiden väärinkäytön välillä. Brewerin kulttimaine on Pulpografian ilmestymisen jälkeen (eli siis vuoden 2000 jälkeen) vain kasvanut ja uusintapainoksia on aivan viime vuosina tullut useita sekä Hard Case Crimelta että Stark House Pressiltä. Jälkimmäiseltä on tullut jopa aiemmin julkaisematon käsikirjoitus. Vieressä Hard Casen julkaiseman The Vengeful Virginin kansi, jota kustantamon Charles Ardai on pitänyt heidän hienoimpana kantenaan. Se on parempi kuin alkuperäinen, harvinaista kyllä.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Brewereistä, mutta nyt luettuna näytän suhtautuneen Pulpografiassa joihinkin hiukan nihkeästi. Aina ei voi tietää, paljonko suomennos on aiheuttanut hallaa kirjalle. Olen jutellut David Wilsonin kanssa, joka on mm. toimittanut Stark House Pressin julkaiseman A Devil for O'Shaughnessy - kirjan ja hän sanoi ykskantaan katsottuaan suomalaisten Brewerien listaa, että kaikki parhaat on jätetty kääntämättä. Tämä koskee ainakin kirjaa The Red Scarf, jonka ovat monet nykyiset noir-kirjailijat, kuten suuri suosikkini Jason Starr, nostaneet omaksi suosikikseen. Se oli Brewerin kirjoista harvoja kovakantisena ilmestyneitä. Suomeksi on ilmestynyt myös lukuisia Brewerin 60-luvulla kirjoittamia seksikirjoja, jotka eivät varmastikaan edusta kirjailijaa parhaimmillaan.

Breweristä on monta hyvää linkkiä netissä. Tässä perikunnan pitämä sivu; olen käsittänyt, että perikunta olisi hyvinkin suostuvainen siihen, että kirjoja ryhdyttäisiin uudestaan julkaisemaan suomeksi - kuka vain lähtisi tämmöiseen bisnekseen? Tässä Bill Pronzinin erinomainen essee Breweristä ja tämän tuotannosta; tekstin lopussa on Steve Lewisin perusteellinen Brewer-bibliografia.

Gil Brewer (1922-1983) on sodanjälkeisen pokkarimarkkinoille tarkoitetun rikoskirjallisuuden klassikkoja. Hänen tuotantonsa on laaja ja suuri osa hänen romaaneistaan on vähintään kohtalaisia ja osa niistä jopa erinomaisia. Brewerin ura alkoi 1950-luvun alussa, jolloin hän alkoi kirjoittaa sekä romaaneja, että novelleja, joita hän kirjoitti sellaisiin julkaisuihin kuin Manhunt, Accused ja Mike Shayne Mystery Magazine. Vuosina 1955—56 hän julkaisi parikymmentä novellia salanimillä Eric Fitzgerald ja Bailey Morgan. Twentieth Century Crime and Mystery Writersin antama tieto, jonka mukaan Brewer olisi kirjoittanut novelleja pulp-lehtiin jo 20-luvun lopulla, on virheellinen, muuten Brewerin ura olisi alkanut jo hänen ollessaan seitsemän vanha! [20-luvulla pulp-lehtiin kirjoittanut Gil Brewer oli pokkaristi-Brewerin isä, ja Brewer halusi tulla kirjailijaksi jo pienenä, kun hän oli katsellut isänsä työskentelyä. - jn]
Breweria on suomennettu paljon, yhteensä 13 romaania ja muutama novelli. Hänen parhaina pidettyjä kirjojaan, The Killer Is Loose (1954), The Three-Way Split (1960) ja The Red Scarf (1958; poikkeuksellisesti kovakantinen) ei valitettavasti ole suomennettu. Ensimmäisen on sanottu muistuttavan paranoian kuvauksessaan Jim Thompsonia ja keskimmäisen Hemingwayn Kirjavaa satamaa. The Red Scarf -kirjaa Bill Pronzini pitää Brewerin parhaana teoksena. Brewerin parhaat kirjat olivat yleensä Fawcettin Gold Medal -linjalle tehtyjä teoksia. Ensimmäisestä teoksestaan — 13 French Street (1950) — alkaen Brewer oli suosittu ja jotkut hänen teoksensa myivät miljoonia kappaleita.
Onni ei kuitenkaan suosinut Breweriä. Hän käytti pitkään alkoholia ja pillereitä ja jäi lopulta niihin koukkuun. 1960-luvun alussa Brewerin asiat alkoivat mennä pieleen eikä hän pystynyt enää tuottamaan nopeasti laadukasta tekstiä. Hän sai jonkin verran hoitoa, mutta putosi kioskikirjallisuuden alimmalle tasolle — hän kirjoitti mm. muutaman seksiromaanin, tv-sarjojen romaaniversioita ja israelilaisen sotilaan Harry Arvayn kirjoittamaksi väitettyjä kertomuksia Israelin ja arabien välisestä sodasta. Brewer oli myös vähällä saada hommia Mack Bolanin kirjoittajana, mutta Don Pendleton hylkäsi Brewerin tekemän luonnoksen. 1970-luvun loppuun mennessä tämänkään tasoisia töitä ei enää riittänyt, ja Brewer melkein lopetti kirjoittamisen. Hän teki vielä satunnaisia novelleja miestenlehtiin, yritti kirjoittaa homo- ja lesboaiheista jännäriä Harlequinille ja jopa vakavaa, omaelämäkerrallista romaania (työnimenä Anarcosis), mutta ei saanut valmista aikaan. Brewer kuoli alkoholimyrkytykseen.
Brewer käsittelee useimmissa kirjoissaan paranoian ja epätoivottujen identiteettien ongelmia. Hänen teoksissaan nähdään usein unia murhista ja muista rikoksista, henkilöt pelkäävät tehneensä rikoksia, vaikka eivät todellisuudessa ole. Brewer kirjoittaa usein myös viattomasta ihmisestä, jota pidetään syyllisenä rikokseen. Brewerin teemat ovatkin paljolti samoja kuin film noirissa samaan aikaan.
Näin unta murhasta (1952) kertoo taiteilijasta, joka käy psykiatrilla, koska näkee unia veljensä murhaamisesta. Nyt sinun on kuoltava (1956) kertoo poliisista, jota epäillään murhasta. Poliisi on juuri tekemässä syrjähyppyä eikä uskalla tulla esiin. Alkaa hurja takaa-ajo, jossa päähenkilö yrittää olla virkaveljiään edellä. Jännittävää kirjaa heikentää huomattavasti sen lopetus. Kuumassa, kauniissa ja kiihkeässä (1963) miehen avioliitto on mennä pilalle, kun hänen nuoruuden rakastettunsa yhtäkkiä soittaa hänelle. Ongelmia herättää se, että tytön piti olla kuollut.
Brewer on parhaimmillaan, kun hänen juoniinsa ei liity mitään mysteeriä. Tyttö hurjana (1957) kertoo puolirikollisesta miehestä, joka joutuu kidnappaamaan rikkaan miehen himokkaan tyttären, jonka aikomuksena on kiristää isältä rahaa. Juttuun sotkeutuvat myös väkivaltainen ja ahne yksityisetsivä ja miehen stripparityttöystävä. Lyhyessä kirjassa on julmuutta, ja se kelpaisi pienibudjettisen väkivaltaelokuvan pohjaksi vielä 2000-luvullakin. Brewerin toinen romaani Paholainen on nainen (1951) kertoo miehestä, jonka ravintolalla ei mene hyvin. Mies rakastuu naiseen, jolle miehen rahat eivät riitä. Tuloksena on Brewerille tyypillinen petoksen ja väkivallan kierre. Romaani perustuu Brewerin aiemmin kirjoittamaan ja suomennettuun novelliin ”Naisen kosto”.
Brewerin kirjoissa voi helposti nähdä naisvihaa, mutta sitä voi myös käsitellä lajityypille ominaisena kerronnallisena elementtinä. Brewerin ahneet naishahmot ovat kuitenkin uskottavia, koska heidän kauttaan kirjoissa voi nähdä myös yhteiskuntakriittisiä aineksia. Tyttö hurjana -kirjan isä on uskonut, että rahalla voi kasvattaa kunnon ihmisiä, mutta tuloksena on silti väkivaltaa. Hiukan erilainen naishenkilö on kirjassa Kullan tähden (1953), jossa Mississipin suistoissa elävä mies tietää suuren rahakätkön sijaintipaikan ja saa tämän takia monta ihmistä kimppuunsa. Kirjassa on kaksi naista, joista toinen yrittää saada päähenkilöä takaisin itselleen ja toinen yrittää käyttää miestä hyväkseen saadakseen rahat. Siltä ainakin näyttää: loppuratkaisussa selviää, että nainen sittenkin halusi vain kostaa miehensä kuoleman. Rahat eivät häntä kiinnosta. Kirjassa on kiinnostava lähtökohta, mutta Brewer ei saa siihen riittävää potkua. Hubert Cornfieldin Kirottu suo (1957) perustuu Kullan tähden -romaaniin; huonoksi sanotussa elokuvassa rahoista kiinnostunutta vankikarkuria esittää Jack Elam.
Brewer toimi haamukirjoittajana kahdessa Al Conroyn nimissä julkaistussa Soldato-kirjassa, jotka kuuluvat 70-luvun alun kostajakirjallisuuden lajityyppiin. Brewerin kirjoittamaksi tiedetyt kirjat ovat Pakene jos voit ja Sinut on jo tuomittu (molemmat 1973). Näitä kirjoja tehdessään hän ei todellakaan ollut enää vedossa.
Brewerilta on suomennettu muutama novelli, kuten jo mainittu ”Naisen kosto”. ”Verivelka” on lyhyt novelli, jossa kuvataan rautatieläisten elämää. Päähenkilö on tapaturmaisesti aiheuttanut erään miehen isän kuoleman ja joutuu lunastamaan muiden kunnioituksen. Kyseessä ei ole varsinainen rikosnovelli. ”Kuutamo” (1955?) on ajalle tyypillinen juttu, jossa mustasukkainen aviomies vie vaimoaan vikittelevän miehen ajelulle ja hukuttaa tämän. Mitä tapahtuu, kun mies tulee kotiin ja löytää toisen miehen vaatekaapista? Lopetus on hurja.
John Jakesin kirjoittama ja William Ardin nimellä ilmestynyt Ilves-sarjan kirja Omaan ansaan ei ole Gil Brewerin tekemä, vaikka hänen nimensä onkin teoksen nimilehdellä.

Romaanit:

Alastomat ja kuumaveriset. Lepohetki 26. Suom. Tarja Lehto. UK-lehdet: Tampere 1968. Alun perin The Tease. Banner 1967.
Et ole vaimoni. Lepohetki 15. Suom. Päivi Haukinen. Sarjakustannus: Tampere 1965. Alun perin Play It Hard. Monarch 1964.
Huuto yössä. Suom. Risto Kalliomaa. Nide: Tampere 1959. Toinen laitos Nyt sinun on kuoltava. Ilves-sarja 77. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin And the Girl Screamed. Fawcett 1956.
Kiihkeä naaras. Hai 25. Suom. Ulla-Maija Kankaanpää. UK-lehdet: Tampere 1968. Alun perin The Hungry One. Fawcett 1966.
Kullan tähden. Tiikeri 21. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Tammisaari 1958. Alun perin Hell’s Our Destination. Fawcett 1953.
Kuoleman leikkitoveri. Ilves 58. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin So Rich, So Dead. Fawcett 1951.
Kuuma, kaunis ja kiihkeä. Lepohetki 11. Suom. Päivi Haukinen. Sarjakustannus: Tampere 1965. Alun perin Memory of Passion. Lancer 1963.
Näin unta murhasta. Ilves 84. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1968. Alun perin Flight to Darkness. Fawcett 1952.
Paholainen on nainen. Ilves 60. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Satan Is a Woman. Fawcett 1951.
Painajaisuni. Ilves-sarja 82. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1968. Alun perin The Angry Dream. Bouregy 1957.
Tyttö hurjana. Suom. Risto Kalliomaa. Nide: Tampere 1959. Alun perin Little Tramp. Fawcett 1957.
Älä jätä jälkiä. Ilves-sarja 86. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1968. Alun perin Wild. Fawcett 1958.

Nimellä Al Conroy:

Pakene jos voit. Manhattan 148. Suom. Matti Hossa. Vaasa: Vaasa 1978. Alun perin Murder Mission! Lancer 1973. (Johnny Morini)
Sinut on jo tuomittu. Manhattan 126. Suom. Matti Hossa. Vaasa: Vaasa 1976. Alun perin Strangle Hold! Lancer 1973. (Johnny Morini)

Novellit:

Kuutamo, Salapoliisilukemisto 5/1958. Alun perin ilmeisesti Moonshine, Manhunt, maaliskuu 1955.
Naisen kosto, Seikkailujen Maailma 11/1954.
Verivelka, Seikkailujen Maailma 12/1954.

Viimeinen isku, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 3/1981.

Joe Haldeman

Joe Haldeman esiintyy Jyväskylässä FinnConissa tänä viikonloppuna; tässä kirjoittamani esittely Haldemanista BTJ:n julkaisemaan kirjaan Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 2 (toim. Vesa Sisättö ja Toni Jerrman):

Joe Haldeman
Yhdysvallat
s. 1943

Joe Haldemanilla on taattu sija amerikkalaisen science fiction historiassa: hän vei romaanissaan Loputon sota Vietnamin sodan traumat suoraan tulevaisuuteen ja avaruuteen.

Joseph William Haldeman oli Vietnamissa vuosina 1967-1969, ja hän sai Purppurasydän-kunniamerkin osoittamastaan urheudesta. Haldemanin esikoisromaani kertoikin Vietnamin sodasta ilman science fiction etäännyttävää vaikutusta. War Year ilmestyi 1972 ja se on jäänyt pieneksi klassikoksi suurilukuiseen amerikkalaisen Vietnam-kirjallisuuteen. Kirjan ensimmäinen painos oli jossain määrin sensuroitu ja sen alkuperäinen versio julkaistiin pokkarina 1978.
Loputon sota, joka ilmestyi kirjana 1974, taas teki scifi-piireissä suuren vaikutuksen. Se oli yksi ensimmäisiä tieteisromaaneja, joka käsitteli Vietnamin sotaa. Aiemmin ilmestyneet romaanit, kuten Ursula LeGuinin Maailma, vihreä metsä (1972), olivat käsitelleet sotaa metaforisesti ja kuvausta etäännyttäen, mutta Haldemanin kuvauksista ei voinut erehtyä, vaikka kirjassa käydään sotaa tauruslaisia vastaan kaukaisessa avaruudessa. Kirjassa on mukana monia sittemmin Vietnam-kuvausten kliseksi tullutta kuvastoa, kuten kotimaahan palaavan sotilaan vieraantuminen yhteiskunnasta ja omista läheisistään.
Loputon sota myös kommentoi scifin perinnettä kritisoidessaan selvästi Robert A. Heinleinin Starship Troopers –romaania, joka sekin kertoo ulkoavaruuden vihollisia vastaan käytävästä sodasta, mutta selvästi militaristisemmin sävyin. Haldemanin kirjaa lukiessa ei voi välttyä tajuamasta, että sota on turha.
Tauruslaisia vastaan käytävän sodan syyt jäävät samalla tavalla peittoon kuin ne varmasti jäivät Vietnamissakin sotineille amerikkalaisille. Tapahtumien absurdia tuntua lisää se, että sotaa käydään koukkaamalla satojen valovuosien päähän mustien aukkojen lävitse. Sotilaiden aika hidastuu, mutta jatkuu sellaisenaan Maassa. Maan näkökulmasta sotilaat ovat siis olleet rintamalla satoja vuosia. Taistelut kuitenkin jatkuvat aina vain, ja sodan lopulta päättyessä veteraaneille on jo perustettu planeettoja, joilla he voivat elää elämäänsä tavalla, johon he ehtivät tottua ennen sotaan lähtöään. Kirjan päähenkilö William Mandella on sodan pitkäikäisimpiä veteraaneja, joka ehtii monen sadan vuoden aikana osallistua vain kolmeen taisteluun. Häntä juhlitaan sankarina, vaikka omasta mielestään hän vain pysyi hengissä.
Vietnam-kirjaksi Loputtoman sodan huomaa monista järjettömistä ja pelkoa levittävistä taistelukohtauksista, joissa sodan perusteista tietämättömät ja oudoissa ympäristöissä toimivat sotilaat ovat olosuhteiden armoilla. Tauruslaisiin ei saada minkäänlaista kontaktia – kukaan ei tunnu edes yrittävän. Rauhanneuvotteluista ei ainakaan kirjassa puhuta. Näkemys Vietnamin – tai ehkä mistä tahansa – sodasta on Haldemanin kirjassa raju.
Loputon sota on paikoin myös aika kovaa tieteellistä scifiä, mikä voi uuvuttaa sellaiseen tottumattoman lukijan. Tarpeellisilta kohtaukset, joissa esimerkiksi taistelupukujen toimintaa selitetään, eivät aina tunnu. Kirjan suomennos ei aina ole kovin toimiva eikä tavoita Haldemanin toteavaa sävyä parhaalla mahdollisella tavalla.
Sekä Hugon että Nebulan voittanut Loputon sota ilmestyi alun perin novelleina Astounding Science Fictionissa vuosina 1972-1974, ja romaani oli näiden pohjalta osittain uudelleen kirjoitettu kooste. Haldeman teki kirjansa näytelmänkin vuonna 1983, ja sarjakuva siitä tehtiin 1991, piirtäjänä Marvano.
Haldeman oli ollut fandomissa jo ennen Vietnamin komennustaan ja hänen ensimmäinen novellinsa oli ollut Galaxy-lehdessä 1969 julkaistu ”Out of Phase”. Hänen uransa keskeytyi sodan ajaksi. Sodan jälkeen hän opiskeli yliopistossa, mutta jättäytyi pois ryhtyäkseen täysipäiväiseksi kirjailijaksi.
Jatkuvan sodan jälkeen Haldeman teki kaksi muuta Yhdysvaltain lähihistoriaa ja nykyisyyttä haastavasti kuvannutta kirjaa, Mindbridgen (1976) ja tähtienvälisestä vakoilusta kertovan All My Sins Remembered –kirjan (1977). Jälkimmäinen teos vie ajatuksen vakoojien naamioitumisesta ja peitehenkilöllisyyksistä johdonmukaiseen päätepisteeseen: päähenkilö Otto McGavin ottaa ”ylleen” peitehenkilönsä ruumiin ja muistin. Löyhästi toisiinsa liittyvistä novelleista koottu kirja on kiinnostava kommentti kolonialismista ja valkoisen enemmistön roolista kolmannen maailman maissa.
Mindbridge taas paljastaa Haldemanin kiinnostukseen amerikkalaisen kirjallisuuden modernistiseen klassikkoon John Dos Passosiin. Kirja on Dos Passosin tunnetuimpien teosten tapaan kollaasiromaani ja suuri osa siitä on kerrottu tieteellisten raporttien, päiväkirjojen ja keskustelunpätkien avulla. Kirjan juoni – etäiseltä planeetalta löytyy telepatiaa hallitsevia olentoja – on melko tavallinen, mutta Haldemanin käsittely tekee siitä erityisen kiinnostavan. Mindbridgeen liittyy kiinnostava pala pokkarihistoriaa: siitä maksettu 100 000 dollarin ennakko on ollut suurin summa, mitä tieteisromaanin pokkarioikeuksista on maksettu.
Loputon sota on saanut pari jatko-osaa, jotka kaikki tosin ilmestyivät pitkän ajan päästä: Forever Peace tuli 1997 ja Forever Free 1999. Näistä vain jälkimmäinen on suoraa jatkoa alkuperäiselle kirjalle ja sen pääosassa on William Mandella, joka pyrkii organisoimaan sodan käyneitä veteraaneja. Forever Peace sijoittuu samaan sotaan, joka vain jatkuu jatkumistaan, mutta päähenkilönä on Julian Class –niminen lääkäri.
Haldeman on jatkanut Vietnam-teeman käsittelyä myös melko tuoreessa mainstream-romaanissa 1968: A Novel, jonka kirjoittamisen hän aloitti jo vuonna 1974, mutta katsoi sitten olleensa tuolloin liian lähellä tapahtumia, jotta voisi kirjoittaa niistä objektiivisesti. Kirja koostuu kahdesta eri tapahtumaketjusta – ensimmäisessä Spider-nimellä tunnettu mies joutuu Vietnamiin ja kokee siellä fyysisiä ja psyykkisiä traumoja, toisessa seurataan Spiderin entisen tyttöystävän kokemuksia vastakulttuurin parissa. Kertomuksiin limittyy Haldemanin aikakautta kommentoiva esseistinen teksti. 1968 kertoo Mindbridgen tavoin John Dos Passosin tuotannon vaikutuksesta Haldemaniin, sillä tämäkin on Mindbridgen tavoin kollaasimainen romaani, jossa testataan Dos Passosin teoriaa siitä, että kansakunnan historia näkyy yksilöiden tasolla. Vuonna 1993 ilmestynyt Vietnam and Other Alien Worlds sisältää novelleja ja runoja, mutta myös Vietnamin sotaa ja sen vaikutusta käsitteleviä esseitä.
Kriitikot eivät ole pitäneet Haldemanin muuta tuotantoa yhtä hyvänä. Worlds-sarjaa (1981-1992) on sanottu kiinnostavaksi, mutta ei aina kovin onnistuneeksi. Kolmesta romaanista muodostuvassa sarjassa ydintuhon jälkeisen maailman ihmiset elävät keinotekoisesti muokatuissa eri sivilisaatioita muistuttavissa asutuksissa. Sarjassa on Haldemanille poikkeuksellisesti naispäähenkilö. Vuonna 1990 ilmestynyttä The Hemingway Hoax –romaania on kuvattu kekseliääksi – siinä päähenkilö astuu Hemingwayn kaapuun ja kuolee monta kuolemaa erilaisissa vaihtoehtoisissa maailmoissa. 1989 julkaistu Buying Time käsittelee kuolemattomuuden ongelmaa, Tool of the Trade (1987) taas on enemmänkin vakoiluaiheinen teknotrilleri, jossa amerikkalainen psykologian professori kehittää telepaattisia voimia ja saa sekä CIA:n että KGB:n peräänsä.
Näiden lisäksi Haldeman kirjoitti 1970-luvulla scifi-sarjaa Attaria salanimellä William Graham sekä pari Star Trek –sarjan kirjaa.
Haldemanilta on Loputtoman sodan lisäksi suomennettu muutama novelli antologioissa ja lehdissä. Tuorein on Portti-lehdessä käännetty ”Sokeutensa kullakin” (1994), joka on tyyliltään parodinen, mutta hiukan pitkäveteinen kertomus lapsinerosta, joka saa aikaan evoluutiohyppäyksen ja sokeudesta tulee normi. Vietnamin sotaan liittyy ”Sotamies Jakobin yksityinen sota” (1974), joka on ovela ja tyylillisesti hämäävä juttu salaperäisestä ja aina hymyilevästä kersantista. Muutkin sotilaat paljastuvat aivan joksikin muuksi kuin luulisi. ”Minä Newtonista” (1970) taas on lyhyt humoreski tiedemiehestä, jolle ilmestyy pieni paholainen. Kauhua novelli ei ole, vaikka antologian nimi Kauhujen kirja antaa muuta olettaa. ”Veriveljet” (1979) taas on fantasianovelli, joka sijoittuu Turvapaikka-nimiseen eri kirjoittajien jakamaan yhteiseen maailmaan. Vampyyrikokoelmassa Ei vain verestä käännetty ”Poikkeama ajassa” on tytärtään hyväksikäyttävästä isästä kertova runo.
Muutama vuosi sitten kuollut Jack C. Haldeman oli Joe Haldemanin veli.

Suomennettu teos
Loputon sota (The Forever War, 1974). Suom. Veikko Rekunen. GALAXY Scifi 2. Book Studio 1990. Suomennetut novellit

Minä Newtonista (I of Newton, 1970). Teoksessa Martin H. Greenberg (toim.): Kauhujen kirja 8. Book Studio 1996. Novellin suomentanut Kari Salminen.Sokeutensa kullakin (None So Blind, 1994), Portti 3/1995. Suom. Matti Rosvall.
Sotamies Jakobin yksityinen sota (The Private War of Jacob, 1974). Aikakone 2/v3. Suom. Veikko Rekunen.
Veriveljet (Blood Brothers, 1979). Teoksessa Robert Asprin (toim.): Varkaiden maailma. Suom. Leena Peltonen. TK-kustannus 1992.

Suomennettu runo

Poikkeama ajassa (Time Lapse, 1989). Teoksessa Ellen Datlow: Ei vain verestä. Suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä. Jalava 1990.

Suomentamattomat teokset

Worlds
Worlds, 1981
Worlds: A Timescape Book, 1982
Worlds Apart, 1983
Worlds Enough and Time, 1992

Star Trek
Planet of Judgement, 1977
World Without End, 1979

Forever War
Forever Peace, 1997
Forever Free, 1999

Attar
Attar's Revenge, 1975 (nimellä Robert Graham)
War of Nerves, 1975 (nimellä Robert Graham)

Muut tieteisromaanit

Mindbridge, 1976
All My Sins Remembered, 1977
There Is No Darkness, 1983 (yhdessä Jack C. Haldemanin kanssa)
Tool of the Trade, 1987
The Long Habit of Living, 1989
Buying Time, 1989
The Hemingway Hoax, 1990
The Coming, 2000
Guardian, 2002

Novellikokoelmat

Infinite Dreams, 1978
Dealing in Futures, 1985
More Than Sum of Its Parts, 1991
Vietnam and Other Alien Worlds, 1993
None So Blind, 1996
Saul's Death and Other Poems, 1997

Muut romaanit

War Year, 1972
1968: A Novel, 1995

Harry Etelä -kirjan esipuhe

Eilen tätä tänne postittaessani unohdin tyystin sanoa, että tämmöinen kirja tosiaan tulee ulos, ensi syksynä, Turun kirjamessujen yhteydessä, kustantaja Pelipeitto (tai tarkemmin sanoen Turbator, joka on Pelipeiton, öö, alanimike.)

Harry Etelän kaikki kauhut

Harry Etelä on taatusti ollut poikkeuksellinen kirjailija suomalaisessa kirjallisuudessa. Kauhukirjallisuutta julkaistiin 1920-1940-luvulle yllättävän paljon eri lukemistolehdissä ja monet kirjoittajat, kuten raumalainen Unto Koskela ja kirjallisuutemme realistinen klassikko Toivo Pekkanen, tehtailivat kauhutarinoita lukuisiin lehtiin. Mika Waltari oli aloittanut kirjailijanuransa Edgar Allan Poen jalanjäljillä huippuharvinaisessa kirjassaan Kuolleen silmät (1926). Perinne katkesi toisen maailmansodan jälkeen, mutta vielä 1950-luvulla esimerkiksi Paavo Fossi kirjoitti lukemistolehtiin vahvoja pohjalaisesta perinteestä ammentavia kauhujuttuja.
Harry Etelä päihittää heidät kuitenkin kaikki tarinoillaan ihmissyönnistä ja ruumiita rakastavista talonmiehistä. Etelän jutuissa maailma on nyrjähtänyt vahvasti paikoiltaan eikä turvautuminen kristinuskon symboleihin, kuten ristiin, tunnu loppujen lopuksi auttavan, vaikka hirviöt välillä katoavatkin. Etelän tarinat muistuttavat toisinaan amerikkalaista kauhuklassikkoa H. P. Lovecraftia siinä, että mustat voimat nousevat aina uudestaan ja uudestaan ja aina löytyy joku uusi meedio, jonka kautta tuontakaiset maailmat ja hirviöt pyrkivät tähän maailmaan. Etelä olisi voinut luoda uran pulp-kauhukirjailijana Yhdysvalloissa.
Pulp-lehdissä Etelän tarinat ilmestyivätkin. Seikkailujen Maailma oli lahtelaisen Kanervan kirjapainon pitkäikäinen julkaisu, joka aina vuodesta 1937 alkaen julkaisi paljon amerikkalaista seikkailukirjallisuutta ja sotki varmasti monen tuolloisen lukijan pään paneutumalla myös niin sanottuun shudder-kirjallisuuteen, amerikkalaisen kauhukirjallisuuden pahamaineisimpaan äpärälapseen, joka kukoisti lyhyen aikaa 1930-luvun loppupuolella ennen kuin sensuuri iski rajuihin lehtiin ja niiden kansikuvituksiin, joissa herkuteltiin sadistisella erotiikalla.
Etelän tarinat olisivat löytäneet hyvän kodin amerikkalaisista shudder-lehdistä, joita olivat esimerkiksi Terror Tales ja Horror Stories. Näissä lehdissä nähtiin hulluja tiedemiehiä, järjettömiä hirviöitä, himokkaita saatananpalvojia ja ruoskaa heiluttavia tappajagorilloja. Lehtien päätoimittaja Rogers Terrill määritteli linjaa sanomalla: "Horror on sitä, mitä tyttö tuntee, kun hän turvallisen välimatkan päästä katselee saatanallisia riittejä, terror on sitä, mitä sama tyttö tuntee, kun hän tietää olevansa seuraava." Etelän novellit panostavat usein vahvasti terrorin puolelle, ja onkin syytä olettaa, että Etelä luki innokkaasti Seikkailujen Maailmasta juuri näitä shudder-tarinoita.
Etelä oli muutenkin kauhukulttuurin erinomainen tuntija maassa, jossa lukuisat kauhuelokuvan klassikot olivat pitkään pannassa. Englantia osaavana Etelä pystyi kirjoittamaan asiantuntevan artikkelin kauhuelokuvista Kinolehteen 1950-luvulla, kun sellaisia klassikkoelokuvia kuin Frankensteinin hirviö (1931) oli jälleen kerran kielletty.
Kaiken tämän jälkeen onkin kiinnostava tietää, että Harry Etelä oli oikeasti Aimo Viherluoto, monien rakastettujen iskelmien sanoittaja ja veljensä Pentti Viherluodon työtoveri. Tunnetuimpia Etelän kynästä lähteneitä lauluja lienee kaikkien tuntema "Puhelinlangat laulaa", josta Katri Helena teki oman versionsa 1964. Aiemmin veljekset olivat tehneet toisenlaista yhteistyötä: monipuolinen Pentti, joka oli tehnyt myös sarjakuvia, kuvitti Aimon kauhutarinat tunnelmallisilla kuvillaan.
Tässä kirjassa julkaistaan uudestaan koko Etelän kauhunovellituotanto, alkaen aina vuonna 1937 ilmestyneestä "Haamun kutsusta" vuonna 1940 julkaistuun tarinaan "Surmanloukku". Siinä Etelä pani halvalla omaa ammattiaan - tai ehkä harrastustaan. "Surmanloukkua" ei pidä ohittaa helppona palana - tarinan viimeiset sanat antavat ymmärtää, että maailmassa todella kamppailevat valkoiset ja mustat voimat ja ihmisen tulee aina olla varuillaan.
Tarinat on kuvitettu Pentti Viherluodon alkuperäisillä kuvituksilla. Kaikkiin tarinoihin Pentti ei ollut tehnyt kuvaa, jolloin kuvaa ei ole tässäkään kirjassa.
Pidemmän esittelyn Harry Etelästä tähän kirjaan on kirjoittanut turkulaista iskelmä- ja elokuvamaailmaa tunteva Tapani Maskula. Toivotan hytiseviä lukuhetkiä!

(Ja vielä sisällysluettelo:

Kauhujen salakammio ja muita kauhunovelleja

Sisällysluettelo
Juri Nummelin: Harry Etelän kaikki kauhut
Tapani Maskula: Harry Etelän elämä ja teot
Harry Etelä:
Joelta nousee sumua, Seikkailujen Maailma 5/1939.
Kauhun kahleissa, Seikkailujen Maailma 4/1939.
Kauhujen salakammio, Seikkailujen Maailma 6/1939.
Haamun kutsu, Isku 52/1937 (ilmestynyt salanimellä Timo Haukkala)
Mustaa verta, Seikkailujen Maailma 11/1939.
Kaamea salaisuus. Seikkailujen Maailma 3/1939 (ilmestynyt anonyymina)
Surmanloukku, Seikkailujen Maailma 7/1940.)

Russell Branch

Russell Branch kirjoitti muun muassa Weird Talesiin, Dime Detectiveen ja Suspenseen 1940—50-luvulla. Branchin suomennetut novellit antavat olettaa, että kyseessä on ali-arvostettu ja löytämistään odottava kirjailija.
”Väärentämätön murha” on tunnelmallinen ja taitava novelli vankilasta päässeestä tyhjäntoimittajasta, jonka kaunis nainen tempaisee keskelle omituisia tapahtumia. Miehen pitäisi tehdä puutarhatöitä, mutta niitä ei ole tarpeeksi. Lisäksi naisen aviomiehen autonkuljettaja kanniskelee mukanaan asetta. Lopetus tulee — jälleen kerran — liian nopeasti eikä sen onnellisuus vaikuta kovin perustellulta. [Nyt tulee mieleen, että suomennos voi olla lyhennetty.]
Huonompi on ”Jalaton mies”, jossa Al Waring saa erikoisen tehtävän: hänen täytyisi järjestää onnettomuudessa jalkansa menettäneen liikemiehen kuolema ja mies itse on valmis maksamaan hommasta 5 000 dollaria. Mies kuitenkin kuolee ennen kuin Waring on päättänyt, ottaako hän homman. Kyseessä on tietenkin huijaus, mutta huijarien kohtaloksi koituu se, että Waring ei ole oikeasti yksityisetsivä, vaan ainoastaan erilaisia palveluja tarjoavan yhtiön (ainoa) työntekijä. Novelli on hauska ja jossain määrin parodinenkin, mutta kovin omaperäinen se ei ole.
”Menneisyys herää kuolleista” -novellista on vaikea sanoa, onko se Russell Branchin kirjoittama — Seikkailujen Maailma julkaisi sen nimellä I. Branch. Se on joka tapauksessa mainio juttu, jossa yksityisetsivä Frank Laird joutuu seuraamaan maitomiestä — tämä kuulemma saa jostain ylimääräisiä summia rahaa. Tulonlähde selviää, mutta matkan varrella tulleiden murhien tekijä onkin vähän visaisempi. Arvoituksellinen loppu jää kummittelemaan mieleen. Novellissa on hauska yksityiskohta: Laird suosittelee jollekulle parempaa yksityisetsivää, esimerkiksi ”Ray Schindleriä” (vertaa Ray Chandler!).

Novellit:
Jalaton mies, Seikkailujen Maailma 10/1955.
Menneisyys herää kuolleista, Seikkailujen Maailma 8/1956. Nimellä I. Branch.
Väärentämätön murha, Seikkailujen Maailma 12/1949.

Benton Braden

Ei lisättävää. Nopean tsekkauksen perusteella Braden ei juuri saanut nimeään pulp-lehtien kansiin, joten en sellaista rupea sen kummemmin metsästämäänkään.

Benton Braden
Benton Braden kirjoitti Thrilling Detectiveen 1930-luvulla Mr. Finis-nimisestä sankarista, joka oli todellisuudessa John Kent, joka taisteli rikollisia vastaan. Finis-novelleja ilmestyi seitsemän vuosina 1936—1938.
Bradenilta on suomennettu yksi novelli. ”Hammas hampaasta” -tarinassa pikkuilmoituksia tarkkaileva poliisi ottaa selvää, mitä piilee ilmoituksessa, jossa tarvitaan isokokoista miestä. Poliisilta tarkastetaan hampaat ja hänet halutaan taiteilijan malliksi. Kun mallintyön pitäisi alkaa, poliisilta kajautetaan taju kankaalle. Loppuratkaisu töksähtää.

Novelli:
Hammas hampaasta, Seikkailujen Maailma 2/1951.

Robert Sidney Bowen

Vasta jälkeenpäin, monta vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen älysin ihmetellä, miten Robert Sidney Bowen muka pystyi olemaan lentäjäsankari ensimmäisessä maailmansodassa, kun hän oli syntynyt vasta vuonna 1900. Minulle sanottiin, että monet, varsinkin vapaaehtoiset sotilaat ilmoittivat ikänsä vuosia ylemmäksi päästäkseen mukaan sotaan. Ja olivathan monet Pancho Villan joukoissa sotineet teini-ikäisiä, 13-15-vuotiaita.

Robert Sidney Bowen (1900—1977) oli ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässä ja monipuolinen pulp-kirjoittaja, jonka ura alkoi 1930-luvulla. Hän kirjoitti kauhua ja dekkareita, mutta ennen kaikkea sota- ja lentotarinoita, mm. Dusty Ayres and his Battle Birds -lehteen (1934—1935), jossa lähitulevaisuuden lentosankarit taistelivat Aasian ja Euroopan valloittanutta Tulisilmää, Maailman Hallitsijaa vastaan. Bowen kirjoitti myös lentoalan tietokirjoja. Rikostarinoita hän kirjoitti Detective Talesiin ja Popular Detectiveen, joka ilmestyi 1930-luvulta 1950-luvulle. Myöhemmin 1950-luvulla Bowen kirjoitti mm. Crime and Justice -lehteen. Näiden lisäksi hän kirjoitti urheilulehtiin sekä teki nuorten urheilukirjoja.
Bowen kirjoitti kuitenkin vain kaksi varsinaista rikosromaania, Make Mine Murder -teoksen (1946) ja suomennetun kirjan Timanttisormus morsiamelle (1947). Niiden pääosassa on newyorkilainen yksityis-etsivä Gerry Barnes, joka seurustelee vakituisesti ja on Timanttisormus morsiamelle -kirjassa menossa naimisiin. Valitettavasti tämä onkin kirjan melkein ainoa mielenkiintoinen ominaisuus: kirja on melko naiivi yrittäessään tavoitella samantyyppistä huumoria kuin Hammett käytti Varjomiehessä (1932). Kirjassa Barnes selvittää seurapiirikokkareilla tapaamansa ranskalaisen vastarintamiehen René de Foen murhaa, joka on tapahtunut hänen omassa toimistossaan. Juttuun liittyvät saksalaisten sotilaiden sota-aikana varastamat timantit.
Simo Sjöblomin bibliografian mukaan Robert Wallacen nimellä julkaistussa Richard Curtis Van Loan- eli Naamiomies-sarjassa on yksi Bowenin kirjoittama osa, Petomurhat. Se on alun perin ilmestynyt vuonna 1937 The Phantom Detective -lehdessä. John DeWaltin bibliografia pulp-lehtien uudelleenjulkaisuista arvelee kirjaa kuitenkin melko tuntemattoman George A. MacDonaldin kirjoittamaksi. Petomurhat on sarjan tyypillinen osa, vauhdikas, sujuva ja epäuskottava kertomus rikkaiden seikkailijoiden verisistä murhista. Naamiomies joutuu ongelmaa selvittäessään niin gangsterien käsiin kuin hitsaamaan metallioven auki tulitikkujen ja kaasupullojen avulla. Lisäksi hän törmää tuon tuosta järjettömästi silvottuihin ruumiisiin.
Bowenilta on suomennettu muutama rikosnovelli. ”Kaksoispeli” sijoittuu Bowenin hyvin tuntemaan lentokonemaailmaan ja esittelee sankarinaan Kip Laceyn, jonkinlaisen lentoyhtiön etsivän. ”Kaksoispeli” on suljetun huoneen — lentokoneen tavaratila — arvoitus, mutta kovin pedanttinen selvittelijä Kip Lacey ei ole. Suomennos välittää kuvan rennosta kerronnasta. Hiukan heikompi, lähinnä lyhyen keston ja välinpitämättömän juonen ansiosta, on ”Lentävä ruumisarkku”, jossa Lacey törmää tunnetun miljonäärin nä-köiseen ruumiiseen lentokoneen tavara-tilassa.
Novellissa ”Matkalippu kuolemaan” Lacey selvittää kidnappauksesta etsityn rikollisen murhan. Murha tapahtuu niin korkealla, että ihmiset väkisin nukahtavat — paitsi murhaaja. Ilman kirjoittajan nimeä julkaistussa tarinassa ”Kiristäjä ilmalaivassa” Lacey tapaa elokuvatähden ja tämän poikaystävän, jotka pakoilevat lentokoneessa kiristäjää ja skandaalijournalistia, joka löytyy koneen tavaratilasta kuolleena. ”Matkalippu kuolemaan” ja ”Kiristäjä ilmalaivassa” ovat sujuvia perusnovelleja. Hauskin Kip Lacey -tarina on ”Toinen laukaus”, jossa filmitähti ammutaan kesken lentokoneessa kuvattavan kohtauksen. Bowen huvittelee elokuvaihmisten nimillä: elokuvan ohjaaja on Stromholm ja apulaisohjaaja Krantz kuin muistumina Hollywoodin eurooppalaisista emigranttivahvistuksista. Hassua on myös se, että poliisipäällikön nimi on Jack Warner.
Erilainen on poikkeuksellisen lyhyt — vain reilut kaksi sivua! —”Korkein oikeus”, jossa mies selviää oikeudenkäynnistä vain paljastaakseen vaimolleen, että hän todella murhasi vaimon rakastajan. Ironinen loppuyllätys ei valitettavasti ole kovin kummoinen.
Bowenin kirjoittamista lentosotakirjoista on suomennettu neljä toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa kirjaa. Ne ovat ilmeisesti samanlaisia tapauksia kuin esimerkiksi Bruce Cassidayn Vain viisi tuntia: kirjoja ei ole julkaistu muualla kuin Suomessa. Kirjojen päähenkilö on nuori amerikkalainen Eddie Nash, joka sarjan ensimmäisen teoksen, Taivas palaa -kirjan alussa kertoo juuri lopettaneensa opiskelut Oxfordissa. Nash-kirjat ovat naiiveja: niiden sankarit ovat puhtoisia, he heittävät viatonta herjaa keskenään ja Spitfirellä lentävä Nash kasvaa sekä lentäjänä että sankarina sarjan aikana. Tämänlaisia sotakirjoja ei enää Vietnamin sodan jälkeen voinut kirjoittaa, eikä olekaan ihme, ettei Bowen enää 1960-luvun loppupuolella saanut Nash-kirjoja julkaistua Yhdysvalloissa. Taivas palaa -kirjassa ja Ilmataistelussa Nash osallistuu Englannin puolustukseen, Vierain siivin -teoksessa hän joutuu kumppaneineen kommandotehtävään Ranskaan ja Aavehaukoissa hän lentää Afrikassa.

Rikosromaani:
Timanttisormus morsiamelle. Tiikeri 14. Kotkan Kustannus: Helsinki 1957. Alun perin Murder Gets Around. Crown 1947.

Nimellä Robert Wallace:
Petojen kuningas. Naamiomies 3. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alkuperäisteos: The Beast-King Murders. The Phantom Detective, heinäkuu 1937. Taskukirjalaitos: Regency 1965.

Sotaromaanit:
Aavehaukat. Voitto 50. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Phantom Hawks.
Ilmataistelu. Voitto 44. Suom. J. Lampinen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Screaming Sky.
Taivas palaa. Voitto 42. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Blaze of Dawn.
Vierain siivin. Voitto 54. Suom. R. Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Wings of Chaos.

Rikosnovellit:
Kaksoispeli, Seikkailujen Maailma 5/1950.
Kiristäjä ilmalaivassa, Isku 34/1936. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä.
Korkein oikeus, Seikkailujen Maailma 11/1949.
Lentävä ruumisarkku, Seikkailujen Maailma 2/1949.
Matkalippu kuolemaan, Seikkailujen Maailma 12/1953.Toinen laukaus, Isku 6/1937.

William G. Bogart

William G. Bogart (1903—1977) oli tyypillinen 1930—1940-luvun pulp-kirjoittaja, joka teki melkein mitä vain. Lista lehdistä, joihin hän kirjoitti, on kuvaava: Doc Savage, Clues (johon hän kirjoitti Nick Carter -tarinoita), Double Action Detective, Feds, Mammoth Detective, Mammoth Mystery, The Skipper (jonka sankareita olivat Cap Fury ja hänen miehistönsä) ja The Whisperer. The Shadow Magazineen Bogart kirjoitti salanimellä Grant Lane juttuja Sheridan Doomesta ja Danny Garrettista, jotka olivat alun perin Steve Fisherin sankareita.
Bogart julkaisi 1940-luvulla myös kuusi rikosromaania, joista neljässä seikkaili Johnny Saxon. Romaaneja on sanottu keskinkertaisiksi, mutta kiinnostavaa on, että Saxon on yksityisetsiväksi rupeava pulp-senttari ja romaaneissa on paljon pulp-maailman kuvausta.
Ainoa Bogartilta suomennettu tarina "Muistojen yö" on vaatimaton noin kuusi sivua pitkä täytenovelli, jossa naisreportteri tunkeutuu yhdessä yksityisetsivän kanssa murhaajaksi epäillyn miehen luokse reportaasia tehdäkseen. Sekavassa ja yllätyksiä tarjoilevassa novellissa muistettavinta on harvinainen sinämuotoinen kerronta — yleensä eurooppalaisessa taidekirjallisuudessa käytetty tehokeino jää tässä kuitenkin perustelemattomaksi, koska kyseessä on naisreportterin sairaalaan joutuneelle etsivälle kirjoittama kirje. Ei kai hän laittaisi kirjeeseen kaikkea, mitä heille yhdessä on tapahtunut!

Novelli:
Muistojen yö, Seikkailujen Maailma 6/1953. Julkaistu nimellä G. Bogart.

Lawrence Block

Tämän hakusanan kirjoittamiseen liittyy yksi henkilökohtaiseen elämääni liittyvä samaan aikaan kipeä ja ilahduttava muisto, mutta en kerro sitä täällä enkä ainakaan nyt. Riittänee kun sanon, että sattuneesta syystä naputtelin sen kauheata vauhtia eräänä lauantaiaamupäivänä vuonna 2000. Siksi siihen tuli virheitä. Blockin ensimmäinen omalla nimellä julkaistu rikoskirja ei suinkaan ollut The Girl with the Long Green Heart (1965), vaan Mona, joka tuli jo vuonna 1961 (Fawcett Gold Medal -pokkarina). Lisäksi samana vuonna ilmestyi Markham-tv-sarjan romaaniversio The Case of the Pornographic Photos (Belmontin julkaisemana eli huomattavasti vähäisemmältä pokkaritalolta). James Reasoner arvioi jälkimmäisen kirjan täällä.

Viime vuosina on paljon julkaistu Blockin eri salanimillä julkaistuja pokkareita hänen omalla nimellään, pääosin Hard Case Crimen julkaisemana. Mona on julkaistu uudestaan Blockin alkuperäisellä nimellä Grifter's Game ja, hm, toinen kirja on julkaistu nimellä Lucky at Cards. Lisäksi kohta tulee A Diet of Treacle. Hieno kansi on myös tässä. Lisäksi pieni Subterranean Press on julkaissut uudestaan seksipokkarina ilmestyneen Cinderella Simsin. Näistä kyllä löytyisi tiedot siitä, missä ja millä nimellä ne on alun perin julkaistu, mutta nyt juuri (23:14) ajatus on kohtuuton. Simsin alkuperäinen pokkarinimi taisi olla $20. (Se olikin $20 Lust, ja Bill Crider arvioi kirjan täällä.) James Reasoner on arvioinut mainittuja kirjoja: Grifter's Game ja Lucky at Cards.

Vielä jotain: en ole ollut kauhean innostunut lukemistani Scudder-romaaneista, mutta Evan Tanner -kirjoista olen pitänyt, ne ovat hauskoja ja rentoja. Uskoisin, että pitäisin vanhemmista Blockeista vielä enemmän. Pakko kostaa -kirja on aivan varmasti parempi kuin mitä tässä sanon, mutta en ole koskaan ollut mikään kostokirjojen ystävä. Koko kuvio on minusta outo - toisaalta minun tai perheeni kimppuuni ei ole koskaan hyökätty väkivaltaisesti. Blockilta on suomennettu enemmänkin novelleja 1990- ja 2000-luvuilla Book Studion antologioissa, mutta niistä minulla ei ole listaa. Jos sellaisen jostain saan tempaistua, postitan sen tänne. (Jostain syystä muuten pidän mieluummin nyt tätä blogia kuin Pulpettia. Haitanneeko tuo tosin mitään?)

Vielä sen verran, että on aivan käsittämätöntä, että ilman Book Studiota Blockin julkaiseminen Suomessa olisi jäänyt yhteen Vaasa Oy:n julkaisemaan puolivillaiseen pokkariin. Mikä suomalaisia kustannustoimittajia oikein vaivaa?

Lawrence Block

Lawrence Block (s. 1938) aloitti rikoskirjailijan uransa samalla tavalla kuin Donald Westlake ja muutama muu: tehtailemalla seksipokkareita 1960-luvulla. Block oli saanut vuonna 1957 yhden novellin julkaistua Manhuntissa, mutta varsinaisesti hänen uransa alkoi 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa salanimillä julkaistuilla seksikirjoilla. Block ei ole julkisesti myöntänyt tehneensä kuin yhden tällaisen kirjan — William Ardin aloittaman Babe in the Woodsin (1961), jonka Block viimeisteli Ardin kuoltua syöpään. Seksipokkarit olivat kuitenkin siitä kiitollinen kirjoittamisen ala, että jos väliin vain änkesi muutaman seksikohtauksen, saattoi kirjassa muuten tehdä mitä tahansa. Blockin mukaan ne olivat hyvä tapa opetella kirjailijanuraa. Maksettu rakastaja –niminen pornokirja (1960) on suomennettu salanimellä Sheldon Lord, jota nimeä Blockin tiedetään käyttäneen. Samaa salanimeä käytti myös Donald Westlake.
Ensimmäinen varsinainen rikoskirja, jonka Block teki, oli The Girl with the Long Green Heart (1965), jonka jälkeen hän loi ensimmäisen sarjahahmonsa, Evan Tannerin. Tämä on freelance-vakooja, jonka aivojen unikeskus on tuhoutunut. Suomentamattomat Tanner-kirjat ovat parodisia ja yllättävän hauskoja aikansa vakoilukirjoja. Seuraavat Blochin kehittämät sarjahahmot olivat Chip Harrison ja Leo Haig, joista kertovat kirjat olivat Nero Wolfe -pastisseja.
Tämän jälkeen Block loi kaksi kuuluisinta hahmoaan, joista toinen on Bernie Rhodenbarr, murtovaras, joka samalla pyörittää kirjakauppaa ja ratkaisee rikoksia. Asetelma on lukemieni kirjojen perusteella epäuskottava, mutta monet pitävät Bernie-kirjojen rennosta otteesta. Yksityisetsivä Matt Scudder on Blockin kovaksikeitetyin vakiohahmo. Hänen seikkailunsa alkoivat muutamalla kioskikirjalla 1970-luvun puolessa välissä, mutta sittemmin Scudder-kirjoista tuli kovakantisia. Hänestä on tullut yksi luetuimpia yksityisetsiviä nykykirjallisuudessa. Samalla kirjoista on hävinnyt melkein tyystin kovaksikeitetty asenne ja tyyli ja Tannerin yksityiselämä ongelmineen on noussut esille.
Blockilta on suomennettu yksi kirja kioskipokkarina. Pakko kostaa (1967) on ajalleen tyypillinen kostotarina: Nuoripari todistaa häämatkallaan hämäräperäisen liikemiehen murhan. Jostain syystä murhaajat päättävät jättää heidät henkiin, mutta raiskaavat naisen. Lähtötilanne on epäuskottava, mutta jatko on sitä vielä enemmän: nuoripari lähtee tappajien perään New Yorkiin epämääräisten puheiden perusteella, löytää miehet ja tappaa heidät. Block tekee kuitenkin parhaansa, ja parhaimmillaan kirjan niukka tyyli luo tehokasta, joskin tavanomaista kuvaa henkisesti tyhjästä maailmasta ja pahasta suurkaupungista. Lopun selvittelyt ovat jännittäviä, vaikka Block uhraa kostotematiikalle vain muutaman tyypillisen repliikin. Kirjan suurin heikkous on kuitenkin se, että päähenkilöt eivät tule lukijalle kovin läheisiksi eikä heidän kohtaloistaan kiinnostu.
Blockilta on suomennettu myös kourallinen novelleja. "Hullussa ammatissa" kaksi menestyvää ammattimurhaajaa juttelee niitä näitä; loppu on ironinen, mutta ennakoitavissa. "Tenniskaverit" on muunnelma Muukalaisia junassa -tarinasta; lopetukseltaan tarina on erilainen kuin Highsmithillä ja Hitchcockilla. "Kaikki on käytävä läpi" kertoo entisestä sheriffistä, jonka kaupungin nokkamies kutsuu luokseen, koska hänen lapsensa on kidnapattu. Kovaksikeitetyn novellin lopetus on vähän turhankin yllättävä, mutta tehokas.
Blockia on hänen suosioonsa nähden filmattu vähän ja tulokset ovat olleet vaatimattomia. Hal Ashbyn 8 miljoonaa tapaa kuolla (1987) perustuu samannimiseen Matt Scudder -kirjaan; jotkut pitävät elokuvaa surkeana, jotkut taas vähintäänkin kiinnostavana. Kiinnostavina ei juuri kukaan pidä Elliott Silversteinin Suomessa näkemätöntä Nightmare Honeymoonia (1973; elokuva perustuu siis Pakko kostaa -kirjaan, mitä en alun perin maininnut - jn) eikä Hugh Wilsonin Murtovarasta (1987), jossa Bernie Rhodenbarrista on tehty Bernice ja häntä esittää Whoopi Goldberg!

Romaani:
Pakko kostaa. Manhattan 112. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin Deadly Honeymoon. Macmillan 1967.

Novellit:
Ackermanien keräilijä, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 1. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981. Julkaistu myös teoksessa Hitchcock: Mestarin tusina. Suom. Kari Lindgren. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin Collecting Ackermans. Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, heinäkuu 1977.
Hullu ammatti, Alfred Hitchockin jännityskertomuksia 7. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982.
Kaikki on käytävä läpi, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 9. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982.
Klik! Alfred Hitchcockin valitut jännärit 3/1980.
Onko tämä hulluutta? Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 5. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.
Ryöstö valtatiellä, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981. Alun perin Nothing Short of Highway Robbery, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, maaliskuu 1977.
Tenniskaverit, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 3. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981. Alun perin Strangers oa a Handball Court, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, tammikuu 1977.