D.L. Champion

Kirjailija, jonka arvo on silmissäni vain noussut Pulpografian ilmestymisen jälkeen. Muistan tuolloin kirjaa tehdessäni lukemani novellit hauskoina ja viihdyttävinä ja absurdismissaan omaperäisinä. En ole varma, mutta Championia saattaa olla mukana Otto Penzlerin uudessa kirjassa The Big Black Lizard Book of the Pulps, jossa on 1000 sivua alkuperäistä rikos-pulpia. Sen verran pitää vielä lisätä, että Champion kirjoitti myös pari pokkaria. Ainakin nämä löydän nopeasti: Run the Wild River (Lion 1952) ja The Sexual Psychopath (Lancer 1967). Edellinen käsittelee "wetback slaverya" El Pasossa - meksikolaiset aiheet olivat siis lähellä Championin sydäntä, syystä tai toisesta. Tosirikoslehtiä, joihin Champion kirjoitti, olivat muun muassa Master Detective Magazine ja True Detective.

D. L. Championin oikea nimi oli D’Arcy Lyndon Champion (?—1968); hän kirjoitti myös nimellä Jack D’Arcy. Hänen kuuluisin luomuksensa on Richard Curtis Van Loan eli The Phantom Detective. Suomeksi Phantom Detective tunnetaan Naamiomiehenä — 1930-luvulla kirjoitettuja pienoisromaaneja julkaistiin 1960-luvulla uudestaan ja Suomessa omana lehtenään. Yksikään niistä ei tosin ole Championin kirjoittama. Champion kirjoitti The Phantom Detectiven lisäksi mm. All-Story Detectiveen, Detective Talesiin ja Popular Detectiveen. Black Maskiin Champion kirjoitti yhteensä 26 novellia yksityisetsivä Rex Sacklerista — näitä novelleja pidetään erittäin hauskoina.
Championilta on suomennettu muutama novelli, joissa hän paljastuu aikamoiseksi irvileuaksi, joka ei ota lajityyppiä vakavasti. ”Etsivätoimisto Spooner ja kumppani” on suomennetuista novelleista selvimmin lajityyppiparodia; siinä Shelton Spooner -niminen yksityisetsivä on vastakohta kaikille seksikkäille ja väkivaltaisille sankareille. Hän ei ole koskaan laukaissut asetta ja pitää kaljunsa peittona huonosti paikoillaan pysyvää peruukkia. Tässä seikkailussa hän saa ensimmäistä kertaa käteensä aseen ja jopa laukaisee sen. Jännittävää on, että tässä parodiassa näkyvät aivan samat piirteet kuin sittemmin 1980—90-luvulla kirjoitetuissa pastissidekkareissa: sankarin osaamattomuus, ujous ja vaatimattomuus ja hänen yksityiselämään liittyvät ongelmansa.
”Kädenlyönti kuolemalle” esittelee Harry Grey -nimisen yksityisetsivän. Tämäkin novelli alkaa hyvin parodisesti kauppakasseja (patonkia ja salaattia) kuljettavine tyhmine gangstereineen ja sirkuksesta karkaavine kääpiöineen ja jättiläisnaisineen, mutta lopussa novellista tulee hieman tavanomaisempi. Champion osaa kuitenkin kehitellä kutkuttavia tilanteita ja aitoa huumoria kliseisistä käänteistä ja henkilöistä.
Parodinen on myös ”Kaksinaamaista peliä Meksikossa”, jossa seikkailevat keikarimainen meksikolainen yksityisetsivä Mariano Mercado ja tämän apuri, novellin minäkertoja Latham. Mercadon tekee erikoiseksi hänen tavaton keikarimaisuutensa — kertojalta loppuvat sanat Mercadon vaatteiden värejä kuvaillessa —, mutta myös hänen bakteerikammonsa. Novelli alkaa, kun Mercado kavahtaa näppylänaamaista miestä. Kun tämä myöhemmin ottaa Mercadon palvelukseensa, Mercado pirskottelee päälleen antiseptistä liuosta. Mercado on kuitenkin myös kova tappelemaan ja hyvä ampumaan, joten siitä puolesta ei ole pulaa. Vaikka novelli sijoittuu Meksikoon, paikallisväriä siinä ei ole paljoakaan, ja gangsteritkin tuodaan Chicagosta asti rettelöimään. Mercado-novellit ilmestyivät alun perin Dime Detectivessä vuosina 1944—48.
”Panoksena elämä” on Championin suomennetuista novelleista vähiten parodinen. Huumoria siinä on jonkin verran lähinnä siitä, että yksityisetsivä Dave Evans toimii nuoren Greg-pojan huoltajana ja yrittää jatkuvasti kieltää Gregia puuttumasta tutkimuksiinsa. Tässä novellissa Evansille — tai pikemminkin todisteet löytävälle Gregille — annetaan kuin lautasella todisteet siitä, että kuuluisa poliitikko on murhannut kirkon edustalta löytyneen miehen. Kohtuullisen kiinnostavassa novellissa on yllättävän selkeä juoni.
Champion kirjoitti myös tosirikosartikkeleita, joita hän alkoi kirjoittaa 1950-luvulla pulp-lehtien kuoltua. Pari on suomennettu. ”Murha alastoman nymfin vuoksi” kertoo erikoisen kolmiodraaman ranskalaiselta nudistileiriltä. Draaman yksi osapuoli on omituinen kirjailija, jonka mielestä murhaaminen on osa ihmisen seksuaalisuutta. ”Pimeän vuoristoseudun katteeton autuus” kertoo Yhdysvaltain takamaiden pienestä kylästä, jonka asukas älyää tilaavansa postimyynnistä tavaroita katteettomilla sekeillä. Villitys leviää koko kylään.
Championin novelleja on julkaistu joissain uudehkoissa antologioissa. Tosirikostarina ”Madame Murder” (1954) on kirjassa Murder Plus (1992) ja ”Footprints on a Brain” kirjassa Hard-boiled Detectives (1992).

Novellit:
Etsivätoimisto Spooner ja kumppani, Seikkailujen Maailma 6/1958.
Kaksinaamaista peliä Meksikossa, Seikkailujen Maailma 12/1956.
Kädenlyönti kuolemalle, Seikkailujen Maailma 9/1955.
Panoksena elämä, Seikkailujen Maailma 6/1954.
Artikkelit:
Murha alastoman nymfin vuoksi, Mies 12/1961.
Pimeän vuoristoseudun katteeton autuus, Apu 24/1954.

Pari lyhyttä

Whitman Chambers
Whitman Chambers (1896—1968) kirjoitti vuosina 1928—1959 noin 20 rikosromaania, joista kiinnostavimpia ovat pari yksityisetsiväkirjaa, joiden sankareina olivat Simon Lake ja Pierre O’Brien. Black Maskissa Chambers julkaisi vuonna 1936 yhden novellin.
Chambersilta on suomennettu yksi pitkä novelli tai pienoisromaani. Iskussa vuonna 1936 jatkokertomuksena julkaistu ”Kuolleet eivät jätä sormenjälkiä”, jossa yksityisetsivä Stanton Lake ja hänen apulaisensa Abe Bloom ratkaisevat merenrantahuvilalla tapahtuneen murhan. Novelli on puhelias eikä sen juoni ole kovin kiinnostava, mutta se on silti todennäköisesti ensimmäinen suomeksi saatu näyte kovaksikeitetystä rikoskirjallisuudesta.
Chambers toimi käsikirjoittajana ja hänen romaanejaan on filmattu. Kymmenestä Chambers-elokuvasta ainoa Suomessa nähty on Lewis R. Fosterin Naisansa (1949), jossa Dan Duryea esittää yksityisetsivää. Russell Birdwellin The Come On (1956), joka perustuu Chambersin romaaniin, kiellettiin Suomessa. Kiinnostavia voivat olla Chambersin käsikirjoittamat ja William C. Thomasin ohjaamat elokuvat Big Town After Dark ja I Cover Big Town (kummatkin 1947), joissa reportterit selvittävät rikoksia.

Jatkokertomus:
Kuolleet eivät jätä sormenjälkiä, Isku 2—13/1936.

John L. Chambliss
John L. Chamblissilla (1906-?) ei ole sanottavampaa mainetta pulp-kirjailijana. Hän kirjoitti mm. Detective Actioniin ja julkaisi Nick Carter -tarinoita Nick Carter Magazinessa, joka ilmestyi vuosina 1933—36. Lehti oli ensimmäinen yritys tehdä Nick Carterista sankari kovaksikeitetyn kirjallisuuden muottiin valettuna — tosin kovin kovaksikeitettyjä nämäkään Nick Carterit eivät olleet, mutta 1900-luvun alun herrasmiesseikkailijasta oli sentään päästy melkein kokonaan eroon. Yksi Chamblissin Nick Carter -tarina, ”Rendezvous with a Dead Man”, julkaistiin 1940-luvulla kirjana nimellä Murder on Skull Island.
Chamblissilta on suomennettu pari novellia. ”Murha golfradalla” esittelee nuoren syyttäjä Sid Harrisonin, joka selvittää sekä päättelyllä että nyrkeillä golfkentältä löytyneen nuoren naisen murhan. Novelli on pätevää perus-pulpia, joka pohjautuu sekä vanhaan että uuteen perinteeseen. Huonompi on sekava ”Sankari vastoin tahtoaan”, jossa naisia vihaava yksityisetsivä Val Slade saa tehtävän, jonka aikana hän oppii pitämään naisista.
Novellit:
Murha golfradalla, Seikkailujen Maailma 6/1951.
Sankari vastoin tahtoaan, Seikkailujen Maailma 1/1950.

Paul Chadwick

Paul Chadwickiltä on Pulpografian ilmestymisen jälkeen julkaistu kooste pulp-tarinoita. Tässä James Reasonerin arvio. Tässä listaa hänen pulp-tarinoistaan.

Paul Chadwick kirjoitti 1930-luvulta saakka mm. sellaisiin lehtiin kuin Five Detective Novels, Dragnet, Captain Hazzard ja Ace Mystery. Chadwick kehitteli myös Secret Agent X:n, josta kertovia novelleja julkaistiin 1960-luvulla pokkareina salanimellä Brant House. Chadwick kirjoitti kummallisuuksista kertovia kauhunsekaisia ns. shudder-tarinoita. Michael Grosz pitää häntä Cornell Woolrichin edeltäjänä juonien ja tunnelmien kehittäjänä. Chadwick kirjoitti myös Ten Detective Aces -lehteen poliisitarinoita, joiden pääosassa oli Wade Hammond. Hammond-novellit ilmestyivät vuosina 1931—36 ja niiden on sanottu olevan yhdistelmä Sam Spadea ja Spideria.
Chadwickilta on kuitenkin suomennettu vain yksi lännennovelli. ”Kukaan ei tiedä kohtaloaan” osoittaa Joseph Chadwickin tarinoiden tavoin sen, että lännenkirjallisuus on hyvin läheisessä suhteessa kovaksikeitettyyn rikoskirjallisuuteen. Novellissa yksinäinen cowboy törmää erä-maassa hätääntyneeseen naiseen, jolla on hallussaan postivaunuryöstössä kuolleen pankkiiri-isänsä rahat. Cowboy lupaa viedä rahat lähimmän kaupungin pankkiin, mutta päättää toisin — omantuntonsa hinnalla. Tapahtumat voisi sellaisenaan siirtää nykyaikaan, autojen aikakaudelle.
Chadwickiltä on suomennettu yksi rikosaiheinen artikkeli, ”Murhaava markiisitar”, joka kertoo 1600-luvun kuuluisasta naismyrkyttäjästä Marie d’Aubraysta.

Novelli:
Kukaan ei tiedä kohtaloaan, Seikkailujen Maailma 6/1958.
Artikkeli:
Murhaava markiisitar, Mies 1/1959. Julkaistu nimellä Paul Chadvik.

Joseph Chadwick

Ensiksi Pulpografian hakusana, sitten Kuudestilaukeavien. Postitan jälkimmäisen kirjan hakusanat varmaan joskus vuonna 2009.

Joseph Chadwick aloitti kirjailijanuransa 1940-luvun lopulla kirjoittamalla osia Masked Rider- ja Rio Kid -sarjoihin. Chadwickistä tuli maineeltaan vaatimaton, mutta ilmeisesti pätevä lännenkirjojen kirjoittaja.
Rikoskirjallisuuttakin Chadwick on tehnyt paljon. Hän julkaisi vuonna 1955 omalla nimellään rikosromaanin The Golden Frame, mutta tällä alalla hän on ollut tuotteliaampi sekä salanimellä John Conway (kuusi kirjaa 1950—60-luvulla) että nimellä John Creighton (kahdeksan kirjaa 1950—60-luvulla). Lisäksi Chadwick on käyttänyt ainakin salanimeä Jo Ann Creighton.
Chadwickiltä on suomennettu vakoiluromaani Toveri Kuolema (1968). Kyseessä on muuten tavanomainen vakoilukirja, mutta erikoista on se, että päähenkilö, CIA:n Mike Shannon sekä taistelee amerikkalaista äärioikeistolaista APS-järjestöä vastaan että yrittää KGB:n pyynnöstä varjella eteläamerikkalaisen kommunistivaltion päämiestä — KGB nimittäin tietää, että ASP yrittää murhata miehen diplomaattivierailulla. Teosta ei löydy ulkomaisista bibliografioista, ja onkin syytä olettaa tämänkin kirjan kohdalla, että se on julkaistu ainoastaan Suomessa.
Chadwickiltä on suomennettu yksi varsinainen rikosnovelli. Tarinassa ”Karavaani aavikolla” kaksi toisiaan vihaavaa jalokivivarasta pakenee poliiseja Saharassa. Mainiossa novellissa on yllättävä loppu.
Chadwickin lännenromaaneja on suomennettu neljä kappaletta ja näiden lisäksi on käännetty pari lännennovellia. 80-sivuinen pienoisromaani ”Karjatila” paljastaa sen, että osa lännenkirjallisuudesta on selvästi velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle: Steve Reese, Karjamiesten Suojelujärjestön Texasin aluepäällikkö etsii karjanajossa kadonnutta cowboyta. Samanlainen tapaus on ”Salakuljettajien saaliina”, jossa Ed Rocklin -niminen mies on palkattu selvittämään kiinalaisten työntekijöiden salakuljetusta Meksikon rajan tuntumassa. Novellissa toistuvat melkein sellaisenaan tyypilliset yksityisetsivätarinoiden tapahtumat: Rocklin kolkataan, hänet viedään seudun rikkaan maanomistajan puhutteluun ja hän rakastuu petolliselta vaikuttavaan naiseen. Chadwick ujuttaa kliseet sujuvasti lännenmaisemaan.
Chadwickin novelliin ”Phantom .45s Talk Loud” perustuu John K. Butlerin käsikirjoittama ja John Englishin ohjaama elokuva Rim of the Canyon (1949). Elokuva on kiinnostava, koska siinä Gene Autry esittää kerrankin jotakuta muuta kuin itseään: sheriffiä, joka on 30 000 dollarin arvoisen ryöstösaaliin perässä.

Rikosromaani:
Toveri kuolema. Puuma 67. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Spy Who Was Not With It. 1968.
Rikosnovelli:
Karavaani aavikolla, Seikkailujen Maailma 8/1959.
Lännenromaanit:
Kuolla rahasta. Sheriffi 84. Suom. Berndt Åström. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Alun perin Last Stand for Lawman. Ballantine 1973. Julkaistu nimellä Joseph L. Chadwick.
Sheriffin voitto. Montana 1. Suom. S. Laherma. Montana-kirjat: ilman painovuotta ja -paikkaa. Kustantajan nimi muuttui sittemmin Viihdekirjoiksi. Alun perin A Town to Tame. Fawcett 1958.
Teloitetun laakso. Montana 126. Suom. S. Salonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alun perin Hangman’s Valley. Lancer 1970.
Lännennovellit:
Karjatila, Seikkailujen Maailma 10—11/1958.
Salakuljettajien saaliina, Seikkailujen Maailma 11/1955.

Joseph Chadwickista ei tiedetä paljon mitään, mutta hän oli yksi tuotteliaimpia kioskikirjailijoita 40-luvulta 70-luvulle. Hän aloitti kirjailijanuransa 1940-luvun puolivälissä kirjoittamalla länkkäreitä pulp-lehtiin. Seuraavan vuosikymmenen loppupuolella Chadwick kirjoitti osia Masked Rider- ja Rio Kid -nimisiin sarjoihin lännen naamioiduista sankareista. Chadwick kirjoitti myös muutaman osan Jim Hatfieldista kertoviin seikkailuihin - näissä hän käytti suomenkielisistäkin pokkareista tunnettua yhteissalanimeä Jackson Cole. Näistä on suomennettu yksi, Aavikon noita (1953), mutta sankarin nimi on muutettu Walt Sladeksi.
Chadwick kirjoitti sittemmin paljon lännenpokkareita monilla salanimillä, sellaisilla kuin Jack Barton, John Callahan ja Jim Conroy. Lisäksi hän kirjoitti 1950- ja 60-luvuilla monia rikospokkareita. Vuonna 1955 Fawcett julkaisi Chadiwckin omalla nimellä kirjan The Golden Frame, mutta muut rikoskirjansa Chadwick julkaisi salanimillä John Conway (kuusi kirjaa Monarch-kustantamolle) ja John Creighton (kahdeksan kirjaa Acelle). Lisäksi Chadwick on käyttänyt salanimiä Jo Ann Creighton, Janet Conroy ja Elizabeth Grayson 1970-luvun alussa kirjoittamissaan naisten romanttisissa jännäreissä.
Chadwickiltä on suomennettu kolme hänen omalla nimellään kirjoittamaa lännenromaania ja yksi dekkari. Sheriffin voitto (1958) on sikäli tärkeä historiallisesti, että se oli ensimmäinen Montana-sarjan kirja. Tuolloin kustantajan nimikin oli vielä Montana-kirjat ja siitä tuli vasta myöhemmin Viihdekirjat, Suomen kenties suurin ja tärkein kioskikirjakustantamo. Sheriffin voitto muistuttaa paljon esimerkiksi Fred Zinnemannin klassikkoelokuvaa Sheriffi (1952) tai Delmer Davesin Armotonta asetta (1957), koska tässäkin päähenkilö, Texas Rangersista pikkukaupungin apulaissheriffiksi vaihtava Will Madigan on epävarma itsestään, osaamisestaan ja uskaltamisestaan. Alussa hänen kätensä vapisee, kun hänen pitää saada saluunan kaapannut känninen rikollinen kuriin. Chadwickin kirjassa Madiganista tulee lopuksi sankari, mutta Sheriffin voitto kuuluu silti kirjoihin, joita vastaan Howard Hawks nousi tehdessään Rio Bravon (1959), elokuvan, jossa sheriffi ei pelkää mitään. Kumpi on realistisempi näkemys, sen saa lukija tai katsoja itse päättää.
Melko myöhäinen Kuolla rahasta (1973) kertoo, että Chadwick osasi hommansa vielä vanhalla iälläkin. Kirjan alussa sheriffi Dan Logan erotetaan, koska hän ei halua puuttua kaupungin ilotalojen toimintaan. Salaperäinen nainen pestaa hänet ajamaan Meksikosta ison muulilauman Yhdysvaltain puolelle. Naiseen tuntuu liittyvän huijauksia ja murhia, mutta mies suostuu. Chadwick yhdistää romaanissa kovaksikeitetyn dekkarin piirteitä ja perinteistä lännentoimintaa. Loppupuolella kirjan intensiteetti vähenee, vaikka Chadwick tarjoileekin yllätyksiä.
Chadwickiltä on lisäksi suomennettu kaksi Jack Bartonin nimellä kirjoitettua lännenkirjaa. Ne ovat kummatkin 50-luvun puolivälistä ja edustavat aikansa synkähköä seikkailulajia. Sokeassa vihassa (1956) vankilasta palannut, syyttömänä tuomittu mies hoitaa yksinäistä postivaunuasemaa. Eräänä päivänä hänen menneisyytensä tulee hänen eteensä: mies, joka havitteli hänen vaimoaan, tulee postivaunuilla 30 000 dollaria mukanaan. Samaan aikaan asemalle saapuu roistoja havittelemaan miehen rahoja. Lisäksi intiaanit hyökkäävät asemalle kostamaan, kun yksi postivaunun matkustajista on ampunut pelästyksissään viattoman intiaanivanhuksen. Chadwick vaihtelee näkökulmaa sujuvasti ja jäntevästi ja kehittelee taitavasti jännitystä. Monet henkilöistä ovat yksiselitteisen pahoja, mutta Chadwick osaa myös tehdä heistä kiinnostavia ja lukija tuntee heitä kohtaan kiinnostusta tai jopa sympatiaa. Kirjan lopussa päähenkilöä huijannut Ben Drumgold on vain säälittävä vanha mies, joka on nyrjäyttänyt nilkkansa. Intiaaneja ei kirjassa paljon kuvata, heidät nähdään vain etäältä ja heitä ammutaan. Yksiselitteisen rasistiseksi kirjaa ei silti tule tuomita.
John Callahan –nimellä ilmestynyt Eläköön kosto (1967) kertoo köyhästä karjankasvattajasta, joka ajaa karjaansa halki rikkaiden maiden ja joutuu kahnauksiin maanomistajan kanssa. Juoni on melko tavanomainen, mutta Callahan/Chadwick kertoo tarinan sujuvasti. Lopussa karjankasvattaja kokoaa pientilalliset yhteen vastustamaan rikasta maanomistajaa.
Chadwickiltä on edellisten lisäksi suomennettu ainakin kaksi lännennovellia. 80-sivuinen pienoisromaani ”Karjatila” paljastaa sen, että osa lännenkirjallisuudesta on selvästi velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle: tarinassa Steve Reese, Karjamiesten Suojelujärjestön Texasin aluepäällikkö etsii karjanajossa kadonnutta cowboyta. Novelli on peräisin Range Riders Magazine –nimisestä pulp-lehdestä, joka ilmestyi vuosina 1938-1953. Sen päätarinoiden sankari oli juuri Steve Reese ja Karjamiesten Suojelujärjestö on alun perin Range Riders. Siihen kirjoittivat Chadwickin lisäksi monet muutkin ajan pulp-kirjailijat, kuten Walker A. Tompkins ja T.W. Ford.
Novellissa ”Salakuljettajien maalina” Ed Rocklin -niminen mies on palkattu selvittämään kiinalaisten työntekijöiden salakuljetusta Meksikon rajan tuntumassa. Novellissa toistuvat melkein sellaisenaan tyypilliset yksityisetsivätarinoiden tapahtumat: Rocklin kolkataan, hänet viedään seudun rikkaan maanomistajan puhutteluun ja hän rakastuu petolliselta vaikuttavaan naiseen. Chadwick ujuttaa kliseet taitavasti lännenmaisemaan.
Rikoskirjallisuuden puolelta Chadwickiltä on suomennettu vakoiluromaani Toveri Kuolema (1968), jossa CIA:n agentti Mike Shannon taistelee sekä äärioikeistolaista APS-järjestöä että yrittää varjella KGB:n pyynnöstä eteläamerikkalaisen kommunistivaltion päämiestä - KGB nimittäin tietää, että APS yrittää murhata miehen diplomaattivierailun aikana. Teosta ei löydy ulkomaisista bibliografioista, ja on mahdollista, että kirjaa ei ole julkaistu muualla kuin Pohjoismaissa. Koska sitä ei mainita ruotsalaisessakaan alan bibliografiassa, on mahdollista, että kirja on julkaistu ainoastaan Suomessa.
Chadwickilta on mahdollisesti suomennettu myös yksi seikkailunovelli. Mainio ”Hiekka-aavikon vaeltajat/Karavaani aavikolla”, joka kertoo kahdesta poliisia paossa olevasta, toisiaan vihaavasta jalokivivarkaasta, julkaistiin alun perin suomeksi jo 30-luvulla, jolloin Chadwick ei vielä ollut aloittanut uraansa. 50-luvulla novelli julkaistiin uudestaan, nyt Chadwickin nimellä. Asia ei ehkä ikinä selviä.
Chadwickin novelliin "Phantom .45s Talk Loud" perustuu toisen pulp-kirjoittajan John K. Butlerin käsikirjoittama ja John Englishin ohjaama Rim of the Canyon (1949), jossa Gene Autry esittää sheriffiä, joka on 30 000 dollarin arvoisen ryöstösaaliin perässä.

Lännenromaanit nimellä Joseph Chadwick:
Kuolla rahasta. Sheriffi 84. Suom. Berndt Åström. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Julkaistu nimellä Joseph L. Chadwick. Alun perin Last Stand for Lawman. Ballantine 1973.
Sheriffin voitto. Montana 1. Suom. S. Laherma. Montana-kirjat: ilman painovuotta ja -paikkaa. Alun perin A Town to Tame. Fawcett 1958. (Kustantajan nimi muuttui sittemmin Viihdekirjoiksi.)
Teloitetun laakso. Montana 126. Suom. S. Salonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alun perin Hangman's Valley. Lancer 1970.
Lännenromaanit nimellä Jack Barton:
Mies Brazosista. Suom. J.V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1968. Mustang 23.
Alun perin Trail of the Damned. Popular Library 1954.
Sokeata vihaa. Mustang 26. Suom. J.V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin Day of the .44. Popular Library 1956.
Lännenromaanit nimellä John Callahan:
Eläköön kosto. Montana 74. Suom. A. Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Ride for Vengeance. Ace 1967. Murha mielessä. Sheriffi 49. Suom. L. Lester. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Hackett's Feud. Ace 1966.Yksinäinen revolverimies. Sheriffi 114. Suom. M. Nopanen. Wennerberg: Malmö 1980. Alun perin Loner with a Gun. Ace 1973.
Lännenromaani nimellä Walt Slade:
Aavikon noita. Walt Slade 123. Suom. S. Laherma. Viihdekirjat: Espoo 1977. Alun perin Jackson Cole (Joseph Chadwick): Trail of the Desert Witch, Texas Rangers, huhtikuu 1953. Ei ilmestynyt kirjana.
Lännennovellit:
Karjatila, Seikkailujen Maailma 10-11/1958.
Salakuljettajien saaliina, Seikkailujen Maailma 11/1955.
Lännennovelli nimellä Jack Barton:
Hänen viimeinen taistelunsa, Lännensarja 1/1956.
Rikosromaani nimellä Joseph Chadwick:
Toveri kuolema. Puuma 67. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Spy Who Was Not With It. Alun perin 1968?
Seikkailunovelli:
Hiekka-aavikon vaeltajat, Isku 8/1936. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Julkaistu myös nimellä Joseph Chadwick: Karavaani aavikolla, Seikkailujen Maailma 8/1959. (Ei välttämättä Chadwickin kirjoittama.)

Hugh B. Caven haastattelu

Tämä haastattelu ilmestyi samassa Pulp-lehden numerossa kuin muutkin Cave-jutut. (Samassa numerossa ilmestyi myös Caven ultralyhyt novelli "Two Were Left"). Lehteä saa vielä, jos jotakuta kiinnostaa. Lehden pääkirjoituksessa mainitsin, että Cave vastasi kysymyksiin käytännössä jo kuolinvuoteeltaan, vain kuukautta ennen kuolemaansa.

Hugh Cave oli pulp-legenda
Kauhua, rikoksia, romantiikkaa, voodoota

“Kasvoin kodissa, joka oli täynnä kirjoja.”
Hugh B. Caven lapsuus oli vanhan polven kirjailijalle tyypillinen.
”Meillä oli paljon sellaisten kirjailijoiden teoksia kuin Kiplingin, Conradin, Stevensonin ja Poen. Äitini, joka oli syntynyt Intiassa, oli tuntenut Kiplingin.”
Kun kirjailija Hugh Walpolen mukaan nimetty Cave oli neljävuotias, hänen perheensä muutti Englannista Yhdysvaltoihin. Cavella oli kaksi isoveljeä, ja he asuivat Bostonissa, jossa Cave kävi myös koulunsa.
”Aloin kirjoittaa high schoolissa”, Cave kertoo. ”Myin runoja ja satunnaisia tarinoita eri lehdille, muun muassa sanomalehtiin.”
Caven ensimmäinen julkaistu teksti oli novelli ’Retribution’, joka ilmestyi sanomalehti The Boston Globessa. Cave oli saanut novellin julki, kun hän oli voittanut koulujen kirjoituskilpailun. Novellista ei maksettu mitään.
Ennen novellia saattoi ilmestyä jokin runo. ”Siitä on niin kauan aikaa, etten voi muistaa enää.”
’Retribution’ innosti Cavea kuitenkin niin paljon, että hän alkoi lähettää tarinoita pyhäkoululehteen. Niistä sai jo rahaa. Lehden toimittaja ilmoitti Cavelle, että hän ottaa vastaan kaiken mitä tämä kirjoittaa – mutta tämän tulisi hankkia kirjoituskone.
High schoolin jälkeen Cave pääsi pulp-lehtiin. Caven ensimmäinen pulp-novelli oli ’Island Ordeal’, joka ilmestyi Brief Stories –lehdessä vuonna 1929.
”Työskentelin tuolloin bostonilaisessa palvelukustantamossa ja lähettelin koko ajan tarinoita lehtiin.” Caven pääasiallinen työ kustantamossa oli yleensä amatöörimaisten käsikirjoitusten editoiminen.
Cave kirjoitti lopulta yli 800 novellia eri pulp-lehtiin. Myöhemmin 50-luvulta alkaen hän alkoi kirjoittaa ns. slick-lehtiin, kuten Saturday Evening postiin ja Good Housekeepingiin. Näihin Cave myi noin 350 novellia, joista pelkästään Saturday Evening Post julkaisi 46.
Caven tuotteliaisuus ei ole jäänyt vain novelleihin. Kirjoja hän julkaisi 51 ja käännöksiä on ilmestynyt liki 30 maassa.

Kauhu, kauhu

Cave tunnetaan nimenomaan kauhukirjailijana. Hänen tunnetuin yksittäinen kirjansa on kauhunovellien kokoelma Murgunstrumm, jonka julkaisi kirjailija Karl Wagnerin Carcosa–kustantamo 1970-luvun lopulla.
”Kirjoitin aluksi seikkailutarinoita, jotka sijoittuivat Afrikkaan ja Intiaan. Näihin minulla oli tuntumaa, koska vanhempani olivat asuneet kummallakin mantereella”, Cave muistelee.
Caven äiti oli syntynyt Intiassa Bombayn pormestarin tyttärenä ja muuttanut Etelä-Afrikkaan. Hän toimi buurisodan aikana sairaanhoitajana ja tutustui tällöin Caven isään.
”Kirjoitin myös joitain länkkäreitä ja paljon rikosjuttuja”, Cave muistelee. ”Kauhu kuitenkin vetosi minuun eniten ja kirjoitin paljon sellaisiin lehtiin kuin Horror Stories ja Terror Tales.”
Legendaariseen Weird Tales –lehteen Cave kirjoitti kymmenisen tarinaa 30-luvulla, mutta Caven tuottoisin julkaisukanava olivat varmaankin edellämainitut ns. shudder-lehdet. Horror Stories ja Terror Tales keskittyivät rajuihin ja usein aika absurdeihin juttuihin, joissa nuoria ja viattomia naisia uhattiin järjettömillä kuolintavoilla ja kidutuksilla. Idea tarinoissa oli yleensä se, että yliluonnollisilta vaikuttavat tapahtumat saivat rationaalisen selityksen.
Caven – ja muidenkin samaa genreä tapailleiden kirjoittajien – tarinoissa esiintyi ruoskaa heiluttavia saatananpalvojia ja sekopäisiä kääpiöitä, joita naisen ruumis villitsi. Yleisin lopetus tarinoille oli se, että käsittämättömät ilmestykset olivat osa suunnitelmaa huijata nuoren perijättären omaisuus.Dekkarit olivat toinen tuottoisa lajityyppi Cavelle. “Julkaisin pelkästään Detective Fiction Weeklyssä 63 tarinaa.”
Cave oli myös Black Maskin vakiokirjoittajia. Hän oli viimeisiä legendaarisen päätoimittaja Joseph Shawin värväämiä kirjoittajia. Cave kirjoitti Black Maskiin vajaa kymmenen novellia 30- ja 40-luvun vaihteessa. Caven kovaksikeitetyt rikosnovellit muistuttivat tyylillisesti usein Frederick Nebelin tarinoita.
Chandleriakin julkaissut Dime Detective –lehti oli sekin tärkeä julkaisukanava Cavelle. Lehden toimittaja Kenneth White soitti kerran Cavelle hätääntyneenä: kansikuva oli olemassa, mutta siihen ei ollut juttua. Kuvassa pahannäköinen roisto oli pistämässä leipuria omaan uuniinsa. White pyysi Cavea tekemään mahdollisimman nopeasti 30 000 sanan novellin, jossa kuvan tilanne olisi mukana. Kahden päivän päästä Cave toimitti novellin, jonka nimi oli ’This Is the Way We Bake Our Dead’.
Whitesta tuli Cavelle tärkeä ystävä. ”Ken oli hyvä toveri. Hän oli mukana kalastusreissuilla, joita teimme yhdessä ystäväni Larry Dunnin ja agenttini Lurton Blassingamen kanssa. Kävimme joka kevät ja syksy Uuden Englannin pohjoisosissa tai Kanadassa. Meillä oli tuttu reitti, Lake Huronilta Hudsonin lahdelle.”
Cave sijoitti kaksi romaaniaan samoihin maisemiin, Fishermen Fourin ja The Dawningin. Cavesta on ylipäätään sanottu, että hän oli luotettavimpia pulp-kirjailijoita. Hän pysytteli ilmoitetun sanamäärän rajoissa ja toimitti käsikirjoitukset ajoissa. Cave oli niin luotettava, että kun aloitettiin uusi lehti, Cavea pyydettiin kirjoittamaan siihen novelleja.
Joskus Caven nimikään ei auttanut. Strange Tales ei ilmestynyt muutamaa numeroa enempää, mutta Caven tunnetuin yksittäinen novelli ’Murgunstrumm’ ilmestyi juuri siinä.
Cave erikoistui myös ns. spicy-juttuihin, jotka olivat seksipokkarien esiaste pulp-lehdissä. Jutut olivat muuten tavallisia lajityyppitarinoita, mutta niissä piti olla tietty määrä seksiä. Sankarittarien piti päästä jossain vaiheessa eroon vaatteistaan. Cave käytti näissä tarinoissa usein tahallisen hölmöä salanimeä Justin Case.
Cave kertoi eräässä toisessa haastattelussa, että spicy-lehdet maksoivat yleensä enemmän kuin muut pulp-lehdet. Yleensä pulpit maksoivat sentin sanalta, mutta jotkut spicy-lehdet maksoivat viisikin senttiä.

Sota ja laatulehdet

Laatupaperille painettuihin slick-lehtiin Cave ujuttautui heti toisen maailmansodan jälkeen, kun hän oli toiminut sotakirjeenvaihtajana Tyynellä merellä. ”Tein vahvan sarjan Tyynelle merelle sijoittuvia sotajuttuja”, kirjailija toteaa.
Myös hänen sotaan sijoittuvat kirjansa, Long Were the Nights (1943), The Fightin’est Ship (1944) ja Wings Across the World (1945), olivat suosittuja. Ne olivat enemmän reportaasikirjoja kuin fiktiota.
Cave ei ollut ainoa slick-lehtiin siirtynyt pulp-kirjailija. ”Slick-lehtiin pääseminen oli napakymppi kenelle tahansa kirjoittajalle, koska ne maksoivat enemmän kuin pulp-lehdet”, Cave sanoo.
Esimerkiksi Cosmopolitan, joka vielä 50-luvulla julkaisi paljon novelleja, maksoi 40 senttiä sanalta, jolloin novellista saattoi saada 3000 dollarin palkkion.Slick-lehtiin Cave teki myös paljon enemmän naislukijoiden makuun olevia novelleja. ”Good Housekeeping –lehteen tein paljon romanttisia juttuja, mutta muille lehdille kirjoitin seikkailutarinoita.”
Tärkeä tarinoiden lähde oli Haiti, jossa Cave piti sokeriruokofarmia 50-luvulla. ”Kirjoitin paljon Länsi-Intiasta Saturday Evening Postiin.”
Parhaana saavutuksena urallaan Cave pitää 50 kirjaansa.
”Muutama novelli ansaitsee tulla nostetuksi esiin”, hän sanoo. ”Two Were Left on oma suosikkini. [Novelli on suomennettuna ohessa.] Se kertoo eskimo-pojasta, joka ajelehtii lautalla yhdessä koiransa kanssa.”
Caven toinen suosikkinovelli on ”The Mission”, joka ilmestyi Saturday Evening Postissa. ”Siinä Haitilla asuvan pienen tytön äiti kuolee ja tyttö kävelee Port-au-Princeen ja yrittää löytää taiteilijaisänsä, joka on ollut vain hänen äitinsä mielikuvituksen tuote. Lehden toimittajat sanoivat, että se oli suosituin novelli, jonka he olivat julkaisseet lehden perustamisen jälkeen!”

Voodoo tulee kuvaan

Haiti oli tuttu ympäristö Cavelle, koska hän asui siellä useita vuosia.
”Lääkärini kehottivat minua viemään poikani pois Uuden Englannin kylmistä talvista, ja tunsin englantilaisen papin, joka opetti englantia Port-au-Princessä Haitilla. Hän auttoi minua löytämään asunnon. Asuimme siellä neljän talven ajan 1940- ja 50-lukujen vaihteessa.”
Maa ja sen voodoo-uskonto kiehtoivat Cavea. Hän kirjoitti aiheesta kirjankin Haiti: High Road to Adventure, jota on pidetty yhtenä parhaista populaareista yleisesityksistä erikoisesta uskonnosta. ”Kulutin puhki neljä jeeppiä hakiessani materiaalia kirjaa varten”, Cave naurahtaa.
Cave ei missään vaiheessa lopettanut kirjoittamista, mutta pulp-maailmasta hän katosi melkein täysin. Haiti-kirjan jälkeen hän teki saarelle sijoittuvan romaanin The Cross on the Drum (1959), jossa valkoinen lähetystyöntekijä rakastuu voodoo-papin siskoon.
”Keskityin tässä vaiheessa enemmän romaaneihin ja jätin novellit kokonaan pois”, kirjailija kertoo.
Caven 60-luvulla julkaisemat romaanit olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi romanttisia pokkareita, jotka ilmestyivät vain Englannissa. Cave unohtui myös scifi- ja kauhuharrastajilta, ja hänet toi takaisin enemmän tai vähemmän kirjailija Karl Edward Wagnerin toimittama ja julkaisema kokoelma Murgunstrumm (1977), johon oli koottu Caven kauhu- ja fantasianovelleja 30-luvun pulp-lehdistä.
Hän alkoi tehdä uudestaan lajityyppikirjallisuutta ja kirjoittaa uusia novelleja lehtiin ja antologioihin. Vuonna 1979 hän kirjoitti uuden kauhuromaanin, The Legion of the Deadin, enemmän hän alkoi kirjoittaa 1990-luvulla. Useat hänen uusista romaaneistaan sijoittuivat Haitille. Lisäksi hänen vanhoja tarinoitaan alettiin julkaista uusina painoksina – hänen Black Maskin tarinansa ja useita muita dekkarikokoelmia on ilmestynyt omina kirjoinaan. Lisäksi hän on julkaissut pulp-kauden muistelmansa (Magazines I Remember, 1994) ja kootut runonsa (The Sacred Cave, 1992).
Kauhuromaaneja hän teki loppuun asti. Cave itse sanoi arvostavansa enemmän vanhanaikaista kauhua, joka perustuu enemmän vihjailulle. ”Nykykauhussa on liikaa gorea ja väkivaltaa.”
Cave sai 80-luvulta lähtien myös paljon fanien arvonantoa. ”Olen voittanut kolme elämäntyöpalkintoa ja minulle on myönnetty elävän legendan palkinto. Olen myös saanut Phoenix-palkinnon, joka myönnetään Yhdysvaltain eteläosien kirjoittajille”, Cave kertoo.
Cavelle myönnettiin vuonna 1991 Horror Writers of American elämäntyöpalkinto. Cave itse totesi, että hän sai sen takia, että kukaan muu ei ollut enää elossa.
Cave oli aktiivinen loppuun asti. 93-vuotiaan kirjailijan viimeiset sanat haastattelijalle kuuluivat: ”Vietän useita tunteja tietokoneen ääressä. Mitä muutakaan tekisin? Istuisin ja katsoisin telkkaria koko päivän?”

Hugh B. Cave

Hugh B. Cave kuoli vuonna 2005 ja aloin tutkia hänen tuotantoaan enemmän, koska kuulin jatkuvasti ulkomaisilla sähköpostilistoilla ja muilla kovia kehuja hänen tuotannostaan, vaikka Pulpografiaan löytämieni tekstien perusteella paljon kehuttavaa ei ollut. Olin lukenut myös jonkin ison pulp-antologian, johon otettu Caven novelli ei ollut häävi.

Tein Cavesta isomman jutun pienipainoksiseen Pulp-lehteen ja sain Baggen Tapanilta lainaan pari koostetta Caven rikosnovelleista ja tilasin netistä Caven kauhunovelleista kootun Murgunstrumm-kirjan. Tilasin myös Caven muita teoksia, pari vanhempaa romaania ja uudempia kauhujuttuja, ja tajusin vasta siinä vaiheessa, että Caven ura on monipuolisempi ja laadukkaampi kuin Pulpografian hakusanassa väitän.

Laitan jutun loppuun Pulp-lehdessä ilmestyneen laajemman artikkelin, jätän pois sen perässä olleen katsauksen vanhoihin Cave-suomennoksiin, mutta otan mukaan uudemmissa antologioissa olleet Cave-suomennokset. Tein myös Caven sähköpostilla tehty haastattelu, postitan sen ehkä erikseen.

Hugh B. Cave (s. 1910) oli erittäin tuottelias pulp-lehtien kirjoittaja, jonka tarinoita ilmestyi niin ”laadukkaissa” pulp-lehdissä kuten Black Maskissa ja Weird Talesissa ja sellaisissa toisen luokan lehdissä kuin Dime Mystery Book ja Horror Stories. Cave kirjoitti mitä tahansa kauhusta jännäreihin, science fictionista meritarinoihin. Parhaiten hänet muistetaan kauhukirjailijana, mutta myös ”tuhmien” (spicy) lehtien ahkerana avustajana. Häveliääseen pornografiaan keskittyneitä rikosjuttuja Cave kirjoitti hassulla salanimellä Justin Case. Cave palasi unohduksesta 1970-luvulla ja on edelleen aktiivinen kirjailija. Nykyisissä pulp-harrastajien piireissä hänen arvostuksensa on suurta.
Cavea on suomennettu vähän hänen tuotteliaisuuteensa nähden. ”Cordayn alibi” on tyypillinen loppuyllätykseen huipentuva tarina miehestä, joka murhaa vihaamansa pomon. ”Reportteri puuttuu asiaan” kertoo toimittajasta, joka selvittää monimutkaisen murhavyyhden, joka saa alkunsa, kun huippuarkkitehdin suunnitteleman talon ullakkoa ei saisi tutkia, vaikka talosta pitäisi tehdä juttu. ”Myrkkypullon arvoitus” on melko vaatimaton englantilaistyyppinen mysteeri. Jonathan Eldridgen kanssa kirjoitettu ”Haaksirikko” (1937) on kauhunovelli, jossa sähköttäjän haamu pelastaa uppoavan laivan. ”Toivoton Tony” on puolestaan lyhyt romanttinen humoreski. Näiden lisäksi Markku Sadelehto kelpuutti muutaman Caven vanhan novellin 1990-luvun alussa toimittamiinsa antologioihin.
Caven rikosnovelleista ”Ding Dong Belle” on julkaistu antologiassa Hard-boiled Detectives (1992). Black Maskissa ilmestyneistä Caven rikostarinoista ilmestyi vuonna 2000 kokoelma.

Rikosnovellit:
Cordayn alibi, Seikkailujen Maailma 1/1938.
Haaksirikko (yhdessä Jonathan Eldridgen kanssa). Seikkailujen Maailma 2/1938. Alun perin Derelict, Adventure, toukokuu 1937.
Myrkkypullon arvoitus, Seikkailujen Maailma 9/1951.
Reportteri puuttuu asiaan, Seikkailujen Maailma 5/1951.
Muut novellit:
Toivoton Tony, Apu 36/1958. Julkaistu nimellä Hugh A. Cave.

Caven romaaneista ja novelleista
Kauhusta dekkareihin ja Haitille

Hugh B. Cave oli niin monipuolinen kirjailija, että hänen tuotantonsa kokonaisesittely olisi lähestulkoon mahdotonta. Tässä pieni raapaisu.
Caven kauhukirjailijamaineen on niitannut 1977 ilmestynyt valikoima Murgunstrumm and Others. Sen julkaisi vanhan kauhukirjallisuuden keräilijä ja tutkija Karl Edward Wagner (joka Suomessakin tunnetaan yhden romaanin kirjoittajana). Tarina kertoo, että Wagner selaili jotain romanttista naistenlehteä ja huomasi Caven nimen kirjoittajien joukossa. Wagner kirjoitti lehteen ja kysyi, saisiko hän Caven yhteystiedot – hän halusi kysyä, oliko tämä sama kirjoittaja, jonka 30-luvun tarinoita hän ahmi vanhoista pulp-lehdistä. Wagner oli muiden lailla ihmetellyt, minne Cave oli kadonnut.
Cave vastasi olevansa sama kirjoittaja, ja Wagner sai idean julkaista itse valikoimansa koosteen Caven kauhunovelleja. Wagnerin pienkustantamo Carcosa Press julkaisi kirjan ja kirja voitti lukuisia alan palkintoja ja Cavekin palkittiin elämäntyöpalkinnolla.
Kirjan kuvitus ansaitsee erityismaininnan – Weird Tales –lehden legendaarinen Lee Brown Coye teki tarinoihin uuden, upean kuvituksen, jota ei enää kahlinnut 30-luvun häveliäisyys. Häveliäitä eivät olleet alkuperäisetkään kuvitukset, mutta näiden kuvien yksityiskohdissa Coye tulee melkein lähelle joitain japanilaisia kauhukuvituksia. Murgunstrummin julkaisi uudestaan 2004 amerikkalainen kauhu- ja fantasiakirjallisuuteen erikoistunut Wildside Press.
Murgunstrumm on vaikuttava näyttö Caven monipuolisuudesta. Siinä on melkein 500 isokokoista sivua eivätkä novellit ole millään tavalla heikkolaatuisia. Tasavahva kerronta leimaa kaikkia.
Kirjan aloittaa nimitarina, 70-sivuinen pienoisromaani, jonka nimihenkilö on kalannaamainen majatalonpitäjä. Synkeästä majatalosta taannoin paennut nuoripari on pantu mielisairaalaan. Tarinan alussa sulhanen pakenee keskellä yötä ja majoittuu uudestaan Murgunstrummin majataloon saadakseen selville salaisuuden ja todistaakseen, että hän ei ole hullu.
Tarina vaikuttaa paikoitellen hiukan kömpelöltä ja raskaalta, mutta Caven kehittämät kauhukuviot ovat kyllä vaikuttavia.
Erikoista kirjassa on se, että jotkut puolieroottiset (pornografiasta ei voi puhua tässä yhteydessä) spicy-lehtiin kirjoitetut tarinat tuntuvat modernimmeilta kuin ”vakavammat” kauhutarinat. Tästä on hyvä esimerkki Spicy Mystery Stories –lehdessä ilmestynyt ”The Whisperers” (1942), jossa nuori aviopari kunnostaa vanhaa, kirotuksi sanottua taloa. Eroottiset kohtaukset, jotka koostuvat kauniin morsiamen ruumienosien kuvailusta, ovat nolottavia, mutta tässä Cave on luopunut joskus hiukan maneerimaisiksi käyvistä atmosfäärin rakentamisista. Novelli on kevyt ja sellaisena erinomainen pieni kauhupala.
Caven tulevaan erikoisalaan, voodoohon viittaa jo ”The Isle of Dark Magic” (Weird Tales 1934), jossa outo nuori mies saapuu yksinäiselle Länsi-Intian saarelle ja ilmoittaa odottavansa morsiantaan saapuvaksi. Samassa novellissa vilahtaa myös H.P. Lovecraftin kehittämä Cthulhu-mytologia. Tämä oli Caven kahdesta Cthulhu-tarinasta ensimmäinen – toinen oli Weird Talesissa 1939 ilmestynyt ”The Death Watch”, joka sekin löytyy Murgunstrumm-kirjasta.
Kirjassa on myös välähdys Caven seikkailutarinoista. ”Boomerang” (Argosy 1939) on oiva kertomus maailmaa kiertävistä seikkailijoista ja elämää suuremmasta jäynästä.

Uudet kauhut odottavat

Caven uusi kauhuromaanien kausi alkoi jo 1979 romaanilla The Legion of the Dead, mutta enemmän hän tuotti kauhukirjoja 1990-luvulla. Lucifer’s Eye (1991) on hyvä esimerkki Caven ajan tuotannosta. Siinä kirjailija hyödyntää voodoon tuntemusta ja sijoittaa tarinan pienelle Länsi-Intian saarelle, jossa itsellään Luciferilla näyttää olevan kätensä pelissä: saarella tapahtuu järkyttäviä ja järjettömiä veritekoja. Niiden keskipisteeseen joutuu kahviplantaasin hoitaja Peter Sheldon, joka samalla joutuu tekemisiin plantaasin uuden omistajan, omapäisen Edith Craigin kanssa.
Lucifer’s Eye on paikoitellen tehokas kirja ja sen loppupuolen kidutuskohtauksissa on muistumia Caven 30-luvun shudder-kauden tuotannosta. Paikoitellen se on kuitenkin myös epäuskottava – miksi Lucifer aloittaisi maailmanvalloituksensa pieneltä merkityksettömältä saarelta – ja lisäksi pääparin romanssi on kuvattu liian säyseästi ja hiukan poikakirjamaisesti.
The Restless Dead (2003), joka jäi Caven viimeiseksi kokonaiseksi romaaniksi, on sekin voodoo-aiheinen, mutta sijoittuu ”turvallisesti” Amerikan maaperälle. Tässäkin epäuskottavuus vaivaa: ihmiset käyttäytyvät rationaalisesti vielä senkin jälkeen, kun he ovat saaneet tietää, että voodoo-menot ovat nostaneet maan pinnalle myllertämään dinosauruksia ja muita suunnattomia petoja. Dialogi muuttuu toisinaan kiusallisen banaaliksi.
Kummassakin kirjassa Cave käyttää uskonnollisia teemoja. Kristinusko ja Jumala paljastuvat ainoiksi varmoiksi tehokeinoiksi Paholaista ja muinaisia hirmuja vastaan. Sama konsti oli aikoinaan käytössä myös ”Murgunstrumm”-novellissa, jossa päähenkilöt pitävät vampyyrit loitolla ristien avulla. Saarnaamista kirjoissa ei kuitenkaan onneksi esiinny.

Dekkarit iskevät lujaa

Hugh Cave teki paljon myös dekkareita. Romaanikirjailijana hän keskittyi kauhuun ja mainstream-kirjoihin ja rikosjutut jäivät novelleihin. Erinomainen valikoima Long Live the Dead (2000) on hyvä johdatus sekä Caven dekkareihin että koko kovaksikeitettyyn lajityyppiin pulp-lehdissä.
Long Live the Dead koostuu legendaarisessa Black Mask –lehdessä julkaistuista novelleista, joita Cave teki lehteen kymmenen. Cave ei jää useinkaan paljon jälkeen tunnetummista saman lehden kirjoittajista, kuten vaikkapa juuri Raymond Chandlerista, jonka pulp-kauden novellit olivat vielä sormiharjoituksia tuleviin romaaneihin. Cave kehuskeli ansaitusti sillä, että hän oli ainoa kirjoittaja, jolta kaikki Black Maskin legendaariset toimittajat – Joseph Shaw, Fanny Ellsworth ja Ken White – ostivat tekstejä.
Caven valtti näissä novelleissa on tyylikkäästi harkittu lyhyt ja naseva kieli ja vielä nasevampi dialogi – nämä ovat tietysti lajityypin hyveitä laajemminkin.
Hyvä esimerkki asenteesta on jo ensimmäinen novelli, ”Too Many Women” vuodelta 1934, jonka pääosassa on kovapintainen rikosetsivä Bill Evans. Yhtä kovaa otetta on seuraavassakin novellissa ”Dead Dog” (1937), jossa seikkailee koiranystävä poliisi Pooch Hanley.
Muunkinlaisia dekkareita kirjassa on. Niminovelli (1938) on kertomus metsän perukoille vetäytyneestä entisestä taikurista, jonka kädet ovat onnettomuudessa tulleet hyödyttömiksi. ”Shadow” (1937) on pikkupala surkeasta entisestä nyrkkeilijästä, jota pidetään vainoharhaisena.
Caven kehittyessä kirjoittajana novellit tulivat pidemmiksi ja monimutkaisemmiksi. Tästä on hyvä esimerkki ”Lost – and Found” (1940), jossa rikkaan miehen toimeksiannosta toimiva Abel Kimm selvittää kadonneen tyttären arvoituksen. Toiminta on kovaa, kun Kimm suuntaa matkansa kohti Key Westin saaristoa Floridan eteläkärjessä. ”The Missing Mr. Lee” samalta vuodelta on kerrottu eri henkilöiden kertomuksista, jotka ovat keskenään ristiriitaisia. ”Front Page Frame-Up” (1941) on Cavelle harvinaisesti kerrottu yksikön ensimmäisessä. Pääosassa on useissa muissakin Caven novelleissa esiintynyt etsivä Jeff Cardin.
Long Live the Dead ei ole ainoa Cavelta julkaistu dekkarikokoelma. Dime Detectiven novelleja on koottu kirjaan Bottled in Blonde (2003), samoin kirja Death Stalks the Night (1999) kokoaa yhteen Caven rikosjuttuja. Lisäksi useita novelleja on julkaistu pieninä vihkoina, joissa on yhdestä kolmeen novellia. Suomessa tällaisia pieniä kirjasia ei yleensä arvosteta, mutta Yhdysvalloissa niissä on tuotu paljon julkisuuteen vanhoja tekstejä, joita ei muuten olisi ikinä julkaistu uduestaan.

Valtavirtarakkautta

Caven laajahko mainstream-romaanituotanto on yleensä kaukana hänen pulp-kautensa tunnelmista ja lajityypeistä. Kuvitteelliselle Länsi-Intian saarelle St. Josephille sijoittuva The Cross on the Drum (1958) on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja mukaansatempaava kertomus nuoresta papista, joka ottaa syrjäisen seurakunnan haltuunsa. Puritaaniselle 50-luvulle kutkuttavasti pappi ihastuu nuoreen paikalliseen naiseen. Soppaa ovat sekoittamassa myös paikallinen voodoo-mestari (eli houngan) sekä plantaasinomistajan niin kyllästynyt kuin kauniskin vaimo.
Cave käyttää hienosti hyväkseen ensikäden tietojaan ja kokemuksiaan voodoosta (tai vodunista, niin kuin hän itse kirjoittaa) ja kuvaukset vaikuttavat täysin uskottavilta. Kirja olisi aivan hyvin voitu suomentaa 50- ja 60-luvun vaihteessa Frank Yerbyn ja vastaavien kirjoittajien vanavedessä.

Caven uudemmista suomennoksista:

Caven kauhutarinoita on yhteensä käännetty neljä. ”Kawalon kirous” (1935) valikoitui Markku Sadelehton 1990-luvulla tekemään valikoimaan Outoja tarinoita 4. Se on kuumeinen shudder-koulukunnan tarina, jossa outo palvelija kiduttaa isäntäpariskuntaansa. Tarina ilmestyikin alun perin shudder-lehdistä tunnetuimmassa, Horror Storiesissa.
Jonathan Eldridgen kanssa kirjoitettu ”Haaksirikko” (1937) on kauhunovelli, jossa sähköttäjän haamu pelastaa uppoavan laivan. Tässä kauhutehot eivät säväytä niin kuin ”Kawalon kirouksessa”, koska tarina ilmestyi alun perin laatulehti Adventuressa, jossa ei ollut tilaa verisille sekopäisyyksille.
Suomeksi on saatu kaksi Caven ”uuden” kauden kauhunovellia. ”Odottavia naisia” (1975) on ihan kelvollinen kummitustarina, jossa on eroottinen pohjaväre. Aviopari tutustuu kauan tyhjänä olleeseen taloon ostoaikeissa ja huomaa, että talolla on salaisuus. ”Syvyyksien alta” (1979) on lyhyt, mutta tehokas juttu, jossa pieni saari jää veden alle. Saarella asuu nuori nainen, jonka yhdeksänvuotias on lapsi aiemmin kadonnut salaperäisesti. Loppuratkaisu on hiukan ennalta-arvattava, mutta säväyttävä.
Suomeksi on saatu kaksi Caven ”uuden” kauden kauhunovellia. ”Odottavia naisia” (1975) on ihan kelvollinen kummitustarina, jossa on eroottinen pohjaväre. Aviopari tutustuu kauan tyhjänä olleeseen taloon ostoaikeissa ja huomaa, että talolla on salaisuus. ”Syvyyksien alta” (1979) on lyhyt, mutta tehokas juttu, jossa pieni saari jää veden alle. Saarella asuu nuori nainen, jonka yhdeksänvuotias on lapsi aiemmin kadonnut salaperäisesti. Loppuratkaisu on hiukan ennalta-arvattava, mutta säväyttävä.

Kawalon kirous, teoksessa Markku Sadelehto (toim.): Outoja tarinoita 4. Jalava. Alun perin Imp of Satan, Horror Stories, lokakuu 1935.
Odottavia naisia, teoksessa Michele Slung: Värisyttävä kosketus. Alun perin Ladies in Waiting, Whispers, kesäkuu 1975 (kirjassa Whispers, Doubleday 1977).
Syvyyksien alta, teoksessa Markku Sadelehto (toim.): Outoja tarinoita 6. Jalava. Alun perin From the Lower Deep, teoksessa Whispers II, Doubleday 1979.

Bruce Cassiday

Bruce Cassiday oli kiinnostava tapaus. Kuten tuossa alempana selitän, kun rupesin tekemään Pulpografiaa, minulla ei ollut mitään tietoa tai käsitystä siitä, mikä hänen suomennetun kirjansa alkuperä oli. Kyselin asiasta parilla ulkomaisella sähköpostilistalla ja sain lopulta jonkun kautta Cassidayn postiosoitteen. Hän oli silloin melkein 80-vuotias.

Vastaus tuli aika nopeasti. Hra Cassiday oli todella otettu, että häntä näin muistettiin. Hän muisti tapauksen ja kävimme pientä kirjeenvaihtoa, joka jatkui kirjan ilmestymisen jälkeenkin - sovimme jopa, että saamme julkaista häneltä länkkärinovellin Ruudinsavu-lehdessä. Valinta ei valitettavasti osunut kovin hyvään novelliin - hakuammunnalla se menikin, kun vain kyselin Cassidayn pulp-novelleja sähköpostilistolla ja julkaisin sen jonka sain. Sain Cassidaylta jossain vaiheessa Gryphon Booksin julkaiseman pikkukirjasen None But the Vengeful, jossa oli hänen pulp-rikosnovellejaan 40-luvulta. Ihan menoisaa kamaa, mutta ei mitään kuolematonta. Joissain kirjeissään Cassiday muisteli pulp-aikojaan ja alan kollegoitaan.

Sitten häneltä ei enää tullut kirjettä enkä halunnut painostaa vanhaa miestä. Sitten kuulin hänen kuolleen.

Tekstissä on myös virhe tai pikemminkin puute. Cassidaylta on käännetty myös Flash Gordon -romaani Aika-ansa (1974). Minun on jo vuosia pitänyt kirjoittaa aiheesta artikkeli, mutta se on lykkääntynyt, koska en ole saanut luettua toista suomennettua Flash Gordon -pokkaria, Ron Goulartin kirjoittamaa Tuhoavaa ääntä (1974). Kirjat ilmestyivät jenkeissä salanimellä Con Steffanson, mutta täällä jostain tekijännimellä Alex Raymond, vaikka eihän alkuperäisellä sarjakuvanpiirtäjällä ollut mitään tekemistä romaanien kanssa!

Gordon-pokkareita ilmestyi jenkeissä yhteensä kuusi (julkaisijana iso pokkaritalo Avon), mutta nämä kaksi olivat ainoat, jotka ilmestyivät suomeksi - sarja oli ilmeisesti Vaasa Oy:n yritys kääntää jo manalle menevät pokkarisarjat uuteen kukoistukseen. Mutta Suomessahan ei pokkari-scifi ole ikinä menestynyt, syystä tai toisesta. Mietin usein, millainen Suomen kirjallinen skene olisi, jos täällä olisi ilmestynyt jo 1950-luvulla jokin pokkarisarja, jossa olisi julkaistu hyvää anglosaksista scifiä, Heinleinia, Clarkea, Asimovia ja muita vastaavia.

Bruce Cassiday (1920-2005) aloitti uransa toimimalla Popular Publicationsin ja Farrellin kustannustoimittajana 1940—50-luvulla. Hän siirtyi Argosy-lehteen, jonka fiktiosta vastaava toimittaja hän oli 1980-luvulle saakka. Cassidayn rikosromaanituotanto on ollut melko laajaa ja usein laadukastakin, vaikka suurin osa hänen teoksistaan on ilmestynyt kioskipokkareina. Vuosina 1956—57 Cassiday kirjoitti yksityisetsivistä Johnny Midas ja Cash Madigan. 1960-luvulla hän kirjoitti sellaisiin lehtiin kuin Intrigue (sarja salaisesta agentista Peter Baronista) ja Shock. Lisäksi hän kirjoitti nimellä Carson Bingham romaaniversion Eugene Lourien Gorgo-elokuvasta (1960) sekä Flash Gordoneita 1970-luvulla.

[Cassiday on kirjoittanut myös paljon yleistajuisia ja populaareja tietokirjoja monesta eri alasta - julkkiselämäkerroista aina ruohonleikkurioppaisiin asti! Hän on myös tehnyt joitain tietokirjoja rikos- ja tieteiskirjallisuudesta, kuten Roots of Detection (1983).]
Cassidaylta on kaksi suomennosta. Toinen on Vain viisi tuntia ja toinen on Nick Carter -kirja Huumeliigan johtaja (1973). Vain viisi tuntia on ongelmallinen tapaus: alkukielistä teosta The Heister ei löydy Allen Hubinin bibliografiasta eikä Simo Sjöblomin bibliografiassa mainita alkuperäistä ilmestymisvuotta.
Minulla oli mahdollisuus tarkistaa asia itseltään Bruce Cassidaylta, joka korkeasta iästään huolimatta muisti asian hyvin. The Heister oli jatko-osa teokselle The Floater (1960), joka oli poliisiromaani James A. Rippermanista. Teoksen julkaisi kovakantisena Abelard-Schuman, mutta se suostui maksamaan The Heisterista vain puolet siitä, mitä se oli maksanut aiemmasta teoksesta. Cassidayn agentti ei saanut myytyä kirjaa muille kustantajille eikä saanut pokkarikustantajiakaan kiinnostumaan teoksesta. Man’s Magazine -nimisessä lehdessä teksti ilmestyi 20 000 sanaan lyhennettynä tammikuussa 1964. Käsikirjoitus lähetettiin lopulta Eurooppaan, jossa se ilmestyi ensiksi Suomessa vuonna 1968. Kirja ilmestyi myös Norjassa Deres Forlagin kustantamana vuonna 1971 nimellä Blindgaten. Näin ollen kirjan varsinainen alkuperäinen kustantaja on suomalainen Viihdekirjat ja sen varsinainen copyright-vuosi on suomennoksen vuosi 1968!
Vain viisi tuntia on vähintäänkin kohtuullinen kertomus miehestä, joka ryöstäessään laittoman pelipaikan julkisivuna toimivan baarin tulee ampuneeksi poliisin. Mies piiloutuu poliisipäällikön vaimoksi osoittautuvan naisen autoon ja on vaaraksi lähiöidyllille. Tosikkomainen kirja ankkuroituu hyvin 1950-luvun lopun lähiökertomusten sarjaan (Lionel Whiten ja Leigh Brackettin romaanit, monet film noir -elokuvat). Ripperman on tyypillinen ajan poliisiromaanin päähenkilö, kiukkuinen ja äreä pomo.
Huumeliigan johtajassa Nick Carter selvittelee todistajaksi lupautuneen huumepomon kuolemaa ja joutuu monimutkaisten salanimien ja naamioitumisten keskelle. Kirja on pitkäveteinen ja dialogi selittelevää, toimintaa on vähän ja seksikin on yllättävän häveliästä. Cassiday kertoo, että hän sai toimeksiannon juuri sen jälkeen, kun hän oli tullut Sierra Nevadan vuoristosta Espanjasta, jossa hän oli ollut PR-matkalla tutustumassa uuteen talvilomakeskukseen. Kirjassa onkin paljon hiihtämistä. Cassiday kertoi lisäksi, että kannen sisäpuolella olevan kartan tekijä oli sekoittanut Kalifornian ja Espanjan Sierra Nevadat. "No wonder it took Nick Carter such a long time to track down the bad guys", Cassiday kirjoitti.

Romaani:
Vain viisi tuntia. Puuma 63. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Heister.

Nimellä Nick Carter:
Huumeliigan johtaja. Nick Carter 62. Suom. M. Ahlgren. Viihdekirjat: Kungsbacka 1977. Alun perin The Spanish Connection. Award 1973.

Kirja-arvio: European Film Noir

Kirjoitin tällaisen jutun Ruumiin kulttuuriin, mutta jutusta tuli niin pitkä, että pistän sen tänne ennen editoimista ja lyhentämistä. Kirja on todella kiinnostava ja siinä kuvattuja elokuvia tekisi mieli nähdä - jos vain olisi aikaa.

Perusteos eurooppalaisesta film noirista
Synkät sävyt elivät myös Euroopan valkokankailla

Film noir on 1940- ja 1950-lukujen amerikkalaisen elokuvan kiehtovimpia ja vaikutusvaltaisimpia tyylisuuntauksia, joka on synnyttänyt sellaiset ikiklassikot kuin Hustonin Maltan haukka, Aldrichin Kiss Me Deadly ja Wellesin Pahan kosketus. Toinen toistaan jännittävämpiä elokuvia voisi luetella sivumäärin.
Ongelma on ollut alusta alkaen vain se, että film noiria ei pysty määrittelemään niin että määritelmä tyydyttäisi kaikkia. Kun ranskalaiset keksivät toisen maailmansodan jälkeen, että amerikkalaisia rikoselokuvia ja melodraamoja yhdistävät tietyt tunnelmat ja kerrontaratkaisut, asiasta on kiistelty ja jopa riidelty. Ei olla yksimielisiä edes siitä, onko film noir tyylilaji vai lajityyppi.
Asiaa ei auta se, että alkuperäiset ranskalaiset teoreetikot 1950-luvulla eivät periranskalaiseen tapaan juuri kiinnittäneet huomiota luokittelujen johdonmukaisuuteen. Noir elää nykyään myös Yhdysvaltain kustannusmarkkinoilla uutena mainosmaisena luokitteluna: mikä tahansa dekkari, jossa henkilöillä on vähänkin ankeaa ja synkkää, markkinoidaan noirina.
Lisäksi monet alkuperäisistä kommentaattoreista ja lukuisat jälkikäteen asiasta kirjoittaneet ovat todenneet, että film noir on puhtaasti amerikkalaista elokuvaa. Ristiriita syntyy jo siitä, että samaan hengenvetoon on todettu, että tyylilajilla on eurooppalaiset geenit. Film noir syntyi perinteisen näkemyksen mukaan siitä, että saksalaisen elokuvan ekspressionistiset tyyliratkaisut ja ranskalaisen elokuvan synkeät tunnelmat yhdistyivät 1940-luvun Hollywoodissa, jonne lukuisat elokuvantekijät olivat paenneet sotaa ja natseja.

Euroopan perintö

Alkuvuodesta ilmestyi kuitenkin kirja, joka haastaa perinteisen näkemyksen film noirista amerikkalaisena tyylilajina. Asiasta kokonaisen kirjankin (Film Noir, 2002) kirjoittanut Andrew Spicer on toimittanut artikkelikokoelman European Film Noir, jossa esitellään viiden Euroopan merkittävimmän elokuvamaan noir-henkinen tuotanto. Ranskaa, Englantia, Saksaa, Espanjaa ja Italiaa käsittelevä European Film Noir on akateeminen kirja, mutta se ei haittaa lukemista, joskin Saksaa ja Italiaa käsittelevissä luvuissa tiettyjen tutkimustraditioiden tunteminen auttaa.
Kirja keskittyy lähinnä toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta esimerkiksi Ranskan kohdalla käsitellään pitkälti 1930-luvun elokuvia, kuten Simenon-filmatisointeja (joista erityisen kiehtovalta vaikuttaa Jean Renoirin Suomessa näkemättä jäänyt La Nuit du carrefour, 1932) sekä runollisen realismin alle sijoitettuja elokuvia, kuten Marcel Carnén Varjojen yötä (1939), joka onkin yksi lohduttomimpia elokuvia, mitä koskaan on tehty. Pitkässä artikkelissaan Ginette Vincendeau käsittelee myös Jacques Beckerin ja Jean-Pierre Melvillen gangsterielokuvia, joiden maailma on tarkoin järjestetty ja esteettisesti hallittu.
Ranskalainen uusi noir tai neo-noir, niin kuin yleisesti hyväksytty termi kuuluu, taas sisällyttää itseensä sellaisia Suomessakin nähtyjä rajuja elokuvia kuin Gaspar Noén Yksin kaikkia vastaan ja Virginie Despentesin Pane mua. Näissä näkyy hyvin Vincendeaun painottama käsitys siitä, että ranskalainen elokuva on aina painottunut spektaakkelin puolelle ja vieroksunut suoraa kerrontaa.
Englantilaisen film noirin traditio on sekin pitkä, mutta silti lajityyppiä ei ole juuri tunnustettu. Britti-noirista kirjaan kirjoittaneet Andrew Spicer ja Robert Murphy toteavat, että englantilaiset kriitikot ja tutkijatkin kiinnittävät yleensä huomiota vain amerikkalaiseen film noiriin, eivätkä puhu mitään pitkästä ja laadukkaasta britti-noirin perinteestä, vaikka kenelle tahansa Carol Reedin Kolmannen miehen tai Mike Hodgesin Tappakaa Carterin nähneelle ei luulisi olevan epäselvyyttä siitä, että Englanti on tuottanut omaperäistä noir-elokuvaa jo pitkään.
Robert Murphy perkaa omassa osuudessaan obskuurejakin englantilaisia B-jännäreitä, joista hän kehuu erityisesti Edgar Wallacen nimellä markkinoituja 1950-luvulla tehtyjä puolen tunnin sarjaelokuvia. Myös Ken Hughesin 1950-luvun elokuvat, kuten Kuolemanjärven mysteerio (1954) ja Sinetöity tunnustus (1955), vaikuttavat kiintoisilta
Englannissa uudet noir-elokuvat kärsivät huonosta levityksestä ja esimerkiksi Suomen televisiossa vastikään esitetty Mike Hodgesin hieno Croupier (1997) on kotimaassaan harvojen näkemä. Sama pätee myös Espanjaan, jossa monet uudet noir-elokuvat päätyvät lyhyen teatterikierroksen jälkeen video- ja dvd-markkinoille.

Poliittiset ristiriidat

Monissa Euroopan maissa elokuvateollisuus kärsi pitkään poliittisista ja taloudellisista kriiseistä. Tällainen tapaus on Espanja, jossa Francon fasistinen diktatuuri hillitsi elokuvantekijöitä 1960-luvun alkuun saakka ja rikoselokuvissa nähtiin suureksi osaksi yksioikoisia kertomuksia hyvistä poliiseista, jotka ottavat rikollisia kiinni.
Suomalaisesta näkökulmasta erityisen kiinnostava on Juan Antonio Bardemin Polkupyöräilijän kuolema (1953), lähinnä koska se oli harvoja länsieurooppalaisia taide-elokuvia, joita tuolloin maahan tuotiin. Se oli kerho- ja kriitikkosuosikki vielä 1960-luvullakin. Omassa artikkelissaan Rob Stone analysoi Bardemin elokuvaa noirin viitekehyksessä ja osoittaa, miten elokuva ohitti hienovaraisesti Francon ajan sensuurin ja loi upean tutkielman syyllisyydestä katolisessa maassa. Elokuvaan lisättiin loppu, jossa paha saa palkkansa, mutta se ei vähennä Bardemin vision vaikuttavuutta.
Stone kirjoittaa pitkään myös Carlos Sauran varhaisuran pienibudjettisista ja vähän nähdyistä elokuvista, joista esimerkiksi esikoinen Los golfos (1960) ja Suomessa vain elokuva-arkiston esityksissä nähty La caza (1965) vaikuttavat erityisen kiinnostavilta. Näissä elokuvissa Saura pyrki pois film noirille tyypillisistä synkeistä sävyistä - Los golfosissa ja La cazassa valo on niin kirkasta, että valkoinen palaa puhki.
Espanjan lisäksi noir-elokuvia hylki Saksa. Rikoselokuviakaan ei maassa juuri tehty toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, ja pääpaino oli kitschisillä Heimat-elokuvilla ja kevyillä komedioilla. Saksassa minkä tahansa rikoksen poliittinen painolasti on tietysti tuntunut erityisen raskaalta eikä ole sinänsä ihme, että näyttelijänä tunnetun Peter Lorren ainoaksi ohjaustyöksi jäänyt Der Verlorene (1951) kohtasi kotimaassaan vain ylenkatsetta ja inhoa. Se nimittäin kertoo Lorren esittämästä entisestä vankileirilääkäristä, joka sarjamurhaa laitapuolen ihmisiä. Suomessa elokuva on nähty vain elokuva-arkiston esityksissä, mutta hyvänä todistuksena elokuvan voimasta ovat Peter von Baghin ylistykset Elokuvan historia -kirjassa.
Muutkin saksalaiset noir-elokuvat, kuten Kurt Hoffmannin Kadonneet kasvot (1948; kirjassa valmistumisvuodeksi sanotaan 1951) tai Helmut Käutnerin Vaarallinen totuus (1950; nähty Suomessa televisiossa vuonna 1962), vaikuttavat todella kiinnostavilta. Noir-elokuvia tekivät myös Saksaan sodan jälkeen palanneet emigranttiohjaajat, kuten Gerd Oswald ja John Brahm.
Saksalaisten elokuvien kautta Rob Stone päätyy myös yleisempiinkin film noiria koskeviin teorioihin. Kaupungithan jouduttiin sodan jälkeen rakentamaan Saksassa käytännössä uudestaan ja niistä tehtiin keskipakoisiksi (centrifugal), ja sama näkyi myös Yhdysvalloissa, jossa kaupunkia ei ollut edes kohdannut samanlainen hävitys kuin Euroopassa. Amerikkalaisissa noir-elokuvissa onkin nähty nostalgiaa, joka kohdistuu nimenomaan vanhempaan, keskihakuiseen (centripetal) kaupunkirakenteeseen. Sijoittuessaan uudenlaiseen suurkaupunkiin noir-elokuvat kuvaavat henkilöiden vieraantuneisuutta ja hämmennystä vieraissa ympäristöissä.

Määrittelyt pakenevat

Kirjassa itsessään ei määritellä, mitä film noir on, vaan noir-elokuvan tyylipiirteet otetaan melkein kuin annettuna. Monella olisi varmasti vaikeuksia hyväksyä kaikkia kirjassa käsiteltäviä elokuvia noir-kaanoniin - näin esimerkiksi Luc Bessonin hyperaktiivinen Nikita (1990). Lisäksi kirjassa käsitellään lukuisia poliittisia jännäreitä. Niitä tehtiin paljon 1970-luvulla Italiassa ja Ranskassa - monille noirin keskeinen tunnetila on synkkyys ja kohtalonomaisuus, johon suoraa poliittisuutta ei pysty helposti liittämään.
Kiinnostava on kuitenkin ajatus, joka näkyy useissa kirjan teksteissä: noir-henkisyys ja noirille tyypilliset kerronta- ja kuvausratkaisut syntyivät toisistaan riippumatta useissa maissa. Hollywood-elokuvia ei juurikaan esitetty esimerkiksi Saksassa, mutta silti useat saksalaiset elokuvat 1940- ja 1950-luvun vaihteessa sopivat noirin tyylipiirteisiin. Samaten italialaisessa elokuvassa monista noir-filmeistä tuttu chiaroscuro-kuvaus on elänyt jo pitkään, ja kuvataiteessa sen historia alkaa jo renessanssista. Voiko kuvaustyyli siis olla amerikkalaista alkuperää? Ehkä noir olikin, syystä tai toisesta, koko maailman läpikäynyt synkkyyden aalto?
Vastaavat artikkelit voisi varmasti tehdä monen muunkin Euroopan maan film noirista. Minkälaista elokuvaa tehtiin vaikkapa 1950-luvun Kreikassa tai Tanskassa? Ingmar Bergmanin varhaistöiden joukossa on monia noir-henkisiä elokuvia, ja vaikkapa Seitsemännestä sinetistä löytää noir-elokuville tyypillisiä kerronta- ja kuvausratkaisuja, Puolassa taas Andzrej Wajdan sota-aikaan sijoittuvat elokuvat ovat ankarinta noiria, mitä on konsanaan tehty - esimerkkinä vaikkapa Kanal - kirottujen tie (1957).
Suomalaisesta film noiristakaan ei ole kirjoitettu omaa tutkimustaan, vaikka tyylilajin vaikutteet näkyvät vahvoina esimerkiksi Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen elokuvissa - mitä muuta kuin film noiria ovat sellaiset elokuvat kuin Radio tekee murron tai Olemme kaikki syyllisiä? Kassilan tuotannossa vaikutteet näkyvät myös Komisario Palmun erehdyksessä ja Tulipunaisessa kyyhkysessä, Tarkaksen elokuvista Hän varasti elämän on kiinnostava groteskissa tyypittelyssään. Myös neo-noirin maailma on Suomessa tuttu Aki Kaurismäen varhaiselokuvista sekä Pauli Pentin ja Veikko Aaltosen 1980-luvun ohjauksista, puhumattakaan joistain Olli Saarelan ja Aleksi Mäkelän elokuvista.

Costa Carousso

Lyhyt pätkä ennen pidempää. Luulin pitkään Costa Caroussoa joksikin suomalaisen kirjoittajan salanimeksi, sen verran epätodennäköinen se on, mutta tyyppi oli ihan oikea kirjoittaja. Jos oikein muistan, Georges Carousso -niminen kirjoittaja oli hänen veljensä. En olisi varmaan tätäkään kirjoittajaa ottanut mukaan Pulpografiaan, vaan johonkin pienempään niteeseen, mutta onpa nyt kuitenkin kirjan kansissa.

Costa Carousso toimi 1930-luvulla Sinister Stories- ja Startling Mystery -lehtien vastaavana toimittajana ja kirjoitti mm. Detective Tales -lehteen. Häneltä on suomennettu pari novellia. ”Noidan piilossa” -tarinassa poliisit etsivät epätoivoisesti Noitaa, kiinalaista rikollista, joka yrittää murhata kaikki kaupungin opettajat ja tutkijat — syystä, jota ei kerrota. Rasistinen novelli on lyhyt ja vauhdikas. ”Öinen myrsky” on lyhyt merirosvotarina, jossa varsinaista jännitystä ei ole edes tavoiteltu.

Novellit:
Noidan piilo, Seikkailujen Maailma 9/1951.
Öinen myrsky, Seikkailujen Maailma 10/1951.

Lou Cameron

Tässä vähän vaivaa se, etten kirjoittanut paljon mitään Longarmista - sarjahan on varmasti tärkein 1970-luvulla aloitetuista seksipitoisista länkkäreistä ja se ilmestyy edelleen, olisiko sarjassa jo jotain 350 eri osaa? Kirjoittajana on toiminut mm. James Reasoner. No, omalla nimellään Cameron ei ole kovin maineikas kirjoittaja.

Toinen tidbit, joka tästä jäi pois, oli, että Cameron oli alun perin kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä, joka työskenteli mm. Kuvitetuissa klassikoissa. Tässä on sivu, jossa on pari näytettä - ylempi näyttäisi olevan versio Richard Hughesin romaanista Hirmumyrsky Jamaikalla (tai jotain sinnepäin, en jaksa tarkistaa). Tässä pari kantta, joista yksi on Cameronin tekemä, ja täällä Paul Gravett mainitsee Cameronin pari kertaa, kutsuen häntä "sarjakuvien John Wayneksi"; miksi, sitä en tiedä. Tällaiset kytkökset ovat minusta aina loputtoman kiehtovia, en ihan tarkkaan osaa selittää miksi.

Lou Cameron (s. 1924) tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana. Toimittuaan 1950-luvulla kuvittajana ja sarjakuvapiirtäjänä hän alkoi kirjoittaa vuonna 1960 sotakirjoja kioskipokkareina. Ensimmäisen lännenkirjansa Cameron julkaisi 1975 — kirjan Doc Travis pääosassa on, kuten arvata saattaa, Doc Travis. Travis seikkaili toisessakin kirjassa; Travis-tarinoiden sanotaan olevan humoristisia ja hauskoja. Cameron on julkaissut lännentarinoita myös yhteissalanimillä Tabor Evans ja Ramsey Thorne. Edellisellä nimellä Cameron kirjoitti Longarm-nimistä pornolännensarjaa. Cameron sai Western Writers of American jakaman Spur-palkinnon 1977.
Hämärän poluilla (1974) kertoo Frank Barca -nimisestä poliisista, jota ammutaan hänen vartioidessaan pidätettyä mafiapomoa. Luoti jää Barcan päähän ja hän päättää käyttää jäljellä olevan elinaikansa ampujan löytämiseen. Kirja on sekoitus mafiatarinaa ja tarinaa yksinäisestä poliisista, joka etsii rikolliset ohjeista ja säännöistä välittämättä. Barca on Honda-moottoripyörää ajava sankari, mutta hän ei ole yhtä väkivaltainen tai neuroottinen kuin vaikkapa Likainen Harry. Kirjan pelastaa paremmalle puolelle se, että se on lopultakin ennen kaikkea poliisiromaani. Barcan pakonomaista etsintää viitoittavat perinteiset todistajien kuulustelut ja rikollisten rutiininomaiset pidätykset. Toimintakohtauksia on vähemmän kuin luulisi ja näin ne ovat painokkaampia kuin jos niitä tarjoiltaisiin jatkuvalla tahdilla.
Matka kohti kadotusta (1981) kärsii samanlaisesta hajanaisuudesta. Kirja on puoleen väliin asti tiiviisti ja sujuvasti kerrottu tarina terroristeista, jotka varastavat kobolttia laboratoriosta ja kätkevät sen urheiluauton jäähdyttäjään. Auto varastetaan ja nopeasti tappavaa säteilyä levittävä auto käy Meksikossa asti saastuttamassa ihmisiä. Kirjassa on paikoitellen realistisen poliisiromaanin otetta, paikoitellen se muistuttaa polveilevine juonineen katastrofielokuvaa. Loppua kohden Cameronin kärsivällisyys pettää ja mukaan tulee tökeröitä seksikohtauksia.
Cameronin varhaistuotannon sotaromaaneista on suomennettu yksi. Punainen ympyrä (1961) on rento ja rakenteeltaan löysähkö jermutarina miehistä, jotka kuljettavat kuorma-autoilla ruokaa ja ammuksia rintamalle. Autoihin on maalattu punainen ympyrä — siitä kirjan nimi. Cameronilla on hyvä ote sodan arkipäiväisiin absurdiuksiin, ja toimintakohtauksia tärkeämmiksi nousevat pieni ja surullinen rakkaustarina ja sotilaiden päätön remuaminen naisten, salakuljettajien ja taitamattomien upseerien kanssa.
Cameronilta on suomennettu ainakin yksi novelli. ”Paholainen heittää bumerangia” kertoo australialaisen aboriginaalin ja valkoisen metsästäjän välisestä kaksin-kamppailusta.

Rikosromaanit:

Hämärän poluilla. Manhattan 146. Suom. M. Hossa. Vaasa: Vaasa 1978. Alun perin Barca. Berkley 1974.
Matka kohti kadotusta. Thriller 3. Suom. Antti Marttinen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin The Hot Car. Avon 1981.
Sotaromaani:
Punainen ympyrä. Voitto 29. Suom. Matti Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1965. Alun perin The Big Red Ball. Fawcett 1961.

Novelli:
Paholainen heittää bumerangia, Mies 16/1959.

Alan Caillou

Alan Caillou eli Alan Lyle-Smythe kuoli vuoden 2006 lokakuussa, melkein tarkalleen noin vuosi sitten. Tässä monipuolisen ja seikkailullisen Cailloun imdb-sivu ja tässä bibliografia, joka on melko varmasti puutteellinen. Tässä vielä Varietyssa ollut nekrologi.

Alan Cailloun eli Alan Lyle-Smythen (s. 1914) elämä on ollut hyvin vaiherikasta. Hän aloitti Englannissa näyttelijänä 1920-luvun lopussa, mutta liittyi Palestiinan poliisivoimiin 1930-luvulla. Toisen maailmansodan alkaessa hän liittyi Englannin armeijaan ja toimi sen tiedustelupalvelun alaisuudessa Libyassa, Tunisiassa ja Jugoslaviassa, jossa hän organisoi toimintaa partisaanien kanssa. Sodan jälkeen Lyle-Smythe toimi poliisipäällikkönä Etiopiassa ja aluelääkärinä Somaliassa. Lyle-Smythe myös perusti Afrikassa ollessaan teatteriseurueen. 1950-luvulla hän siirtyi Kanadaan, jossa hän työskenteli televisiolle, ja vuosikymmenen lopulla hän siirtyi Hollywoodiin, jossa hän sekä teki käsikirjoituksia että näytteli elokuvissa ja televisiossa.
Samoihin aikoihin Lyle-Smythe alkoi kirjoittaa kirjoja nimellä Alan Caillou. Kirjailijanimi oli yksi Lyle-Smythen sodanaikaisista salanimistä. Caillou julkaisi pari kirjaa jo 1950-luvulla, näistä ensimmäiset vielä Englannissa asuessaan. Mike Benasquel oli Cailloun ensimmäisten kirjojen sankari, joka erosi hänen myöhemmistä sankareistaan siinä, ettei hän vapaaehtoi-sesti etsinyt vaaroja ja ongelmia. Cailloun muista vakiohahmoista tunnetuin on eversti Paul Tobin, joka esiintyi seitsemässä kirjassa. Cabot Cain -niminen freelance-vakooja esiintyi viidessä kirjassa, joista ensimmäinen ilmestyi 1969.
Cailloulta on suomennettu muutama kirja. Kiinnostavimpia niistä ovat Cabot Cain -kirjat. Teoksessa Vaikene tai kuole (1969) Cain joutuu Macaossa tappoyrityksen kohteeksi, kun hän on menossa tapaamaan suurta hyväntekijäliikemiestä Markle Hydea, joka haluaa Cainin löytävän kadonneen tyttärensä. Tästä on tullut narkomaani. Kirjassa on jatkuvasti toimintaa, mutta yllättävän vähän sadismia tai väkivaltaan liittyvää erotiikkaa. Kirjassa on vanhanaikaisen seikkailun viehätystä, ja Cabot Cain on yllättävän sympaattinen päähenkilö, sivistynyt, laajasti asioita tunteva mies eikä monien muiden samanlaisten kirjojen tapaan tunteeton seksi- ja tappokone.
Tobin, pienen palkkasoturiarmeijan ylläpitäjä, esiintyy kirjassa Yllätys erämaassa (1971), jonka idea on mainio ja jopa hivenen surrealistinen: arabit raahaavat sukellusvenettä pitkin Syyrian aavikkoja suuntanaan Kuollut meri. Kirja on enemmänkin vanhanaikainen seikkailuromaani kuin vakoilukirja ja välillä se muistuttaakin enemmän Karl Mayta kuin Ian Flemingia. Öljysheikkien juonitteluja kuvaavissa kohtauksissa eksotiikka korostuu. Caillou kuvaa pätevän tuntuisesti Lähi-itää ja sen historiaa, tapoja ja ihmisiä eikä useinkaan syyllisty tympeään rasismiin. Juonen kuljetus ei kuitenkaan ole kirjan parasta antia, vaan Caillou hyppelehtii episodista toiseen. Kovin jännittäväksi kirjaa ei voi sanoa.
Caillou esiintyi 1950-luvun lopulta alkaen pienissä elokuvarooleissa. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli Jules Verne -filmatisointi Matka maan keskipisteeseen (1959). Caillou esiintyi myös toisessa Verne-elokuvassa Viisi viikkoa ilmalaivassa (1962) ja koko perheen elokuvassa Clarence, the Cross-Eyed Lion (1965), jonka hän oli myös kirjoittanut. Andrew McLaglenin seikkailuelokuvissa Tulikenttien miehet (1969) ja Rancho River (1966) Cailloulla oli pienet roolit; edellisessä hän näytteli John Waynen, jälkimmäisessä James Stewartin kanssa. Cailloulla on rooli myös Woody Allenin elokuvassa Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä mutta et ole kehdannut kysyä (1972) ja Disney-elokuvassa Riemukupla Monte Carlossa (1977). 1980-luvulla Caillou esiintyi Albert Pyunin miekka ja magia -elokuvassa Julma miekka; hänen viimeinen elokuvansa on vuoden 1984 tulevaisuuden kuvaus Ice Pirates.
Caillou kirjoitti itse elokuvat Hämähäkkien hyökkäys (1977, ohjaus John Bud Cardos), Agenttien sota (1975, ohjaus Laszlo Benedek), Village of the Giants (1965, ohjaus Bert I. Gordon) ja Vietnam- ja moottoripyöräelokuvia yhdistävän Häviäjät (1970; elokuva nähtiin Suomessa vasta 1986), jossa hän myös esiintyi. Phil Karlsonin toimintaelokuva Malaijan tiikeri (1963) perustuu Cailloun kirjaan. [Ks. kuva.] Twentieth Century Crime and Mystery Writers väittää, että Caillou on ohjannut lisäksi elokuvat The Star of India ja The Good Life, jotka ovat ilmeisesti dokumentteja.
Caillou esiintyi myös televisiossa, jossa hänen tärkein roolinsa oli varmaankin Quark-nimisen sarjan The Head. Sarjassa Richard Benjamin esitti ulkoavaruuden roskakuskia, ja sen on sanottu olevan satiiri muista science fiction -elokuvista. Caillou näytteli myös Suomessakin nähdyssä kilpa-autosarjassa Viimeinen kierros. Caillou teki myös käsikirjoituksia sellaisiin tv-sarjoihin kuin Kuuden miljoonan dollarin mies ja The Man from U.N.C.L.E.

Romaanit:

Kohti kuolemaa. Manhattan 89. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1971. Alun perin Assault on Kolchak. Avon 1969. (Cabot Cain)
Kuolettava erehdys. Manhattan 93. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin Assault on Loveless. Avon 1969. (Cabot Cain)
Vaikene tai kuole. Manhattan 86. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1971. Alun perin Assault on Ming. Avon 1970. (Cabot Cain)
Yllätys erämaassa. Agentti-sarja 56. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Dead Sea Submarine. Pinnacle 1971. (Mitch Tobin)

John K. Butler

Aivan älyttömän hyvä kirjailija ja tyystin unohdettu - paitsi että 90-luvun lopulla ilmestyi hyvä kokoelma Steve Midnight -tarinoita.

John K. Butler (1908—1964) esiintyy kuuluisassa kuvassa Raymond Chandlerin kanssa. Kuva, joka on otettu Black Mask -lehden avustajien yhteisillä illallisilla, löytyy esimerkiksi Frank MacShanen Chandler-elämäkerrasta. Samassa kuvassa ovat myös Dashiell Hammett, W. T. Ballard ja Horace McCoy. Butler tunnetaan kirjailijana kuitenkin huonosti, vaikka suomennettujen ja nyttemmin myös kirjan kansiin koottujen tarinoiden perusteella hänet on unohdettu täysin syyttä. [Butler on eturivissä toinen vasemmalta.]
Butler aloitti kirjailijanuransa nurinkurisesti: hän työskenteli ensiksi Hollywoodissa käsikirjoituskonsulttina ja siirtyi sen jälkeen pulp-lehtien pariin. Tämän jälkeen hän palasi Hollywoodiin ja hylkäsi pulp-maailman kokonaan, mikä on sääli, sillä Butler ei saanut koskaan Hollywoodissa kykyjensä veroisia työtehtäviä.
Butler myi ensimmäiset novellinsa 1935 ja julkaisi sekä Black Maskissa että Dime Detectivessä. Jälkimmäisessä lehdessä esiintyivät hahmoista niin Rex Lonergan kuin Tricky Enright. Butler kirjoitti lisäksi myös Detective Fiction Weeklyyn ja Double Detectiveen.
Butlerin novellit ovat parhaimmillaan voimakkaita ja vauhdikkaita seikkailukertomuksia, joista selvästi näkyvät Butlerin kertojanlahjat. Kerronta äityy varsinkin toimintakohtauksissa vimmaisuuteen. Hyvä esimerkki Butlerin lahjoista on pitkähkö "Naurava Buddha", jonka monimutkainen juoni venäläisine ruhtinattarineen ja kiinalaisine palvelijoineen pysyy hyvin koossa.
Butlerin suomennettujen novellien vakiosankari oli jo mainittu Rex Lonergan, joka pistää rikollisia lujalla kädellä kuriin. Lonergan esiintyi ensimmäisen kerran novellissa "Friscon hullut koirat". Lonergan on juuri pantu viralta kahdeksi kuukaudeksi, mutta tuttu nainen vetää hänet mukaansa ratkaisemaan suurta pankkiryöstöä: rikolliset ovat tappaneet naisen koiran, joka oli hoidossa rikollisten majapaikkana pitämässä kennelissä. Butlerin kerronta on erinomaista ja eläinten hautausmaalla tapahtuvassa loppuselvittelyssä, jossa Lonergan ajaa rikolliset toisiaan vastaan, on mainiota groteskiutta. Lonergan ratkaisee nopeasti mutkikkaan arvoituksen novellissa "Matka-arkun arvoitus", jossa miehen balsamoitu ruumis heitetään junasta ulos ja murhan kohde yritetään lavastaa murhaajaksi. Lonergan on äreä ja tehokas etsivä ja novellissa on yritystä, mutta murhajuoni on aivan liian kimurantti toimiakseen. Lonergan pitää vauhdikkaan puheen uskonnon avulla toimivia huijareita vastaan. Lonerganin lisäksi Butlerin toinen vakiohahmo oli Black Maskissa esiintynyt puhelinyhtiölle työskentelevä kovanaama Rod Case.
"Elävä ruumis" (1937) on sekin hyvin vauhdikas ja väkivaltainen novelli, mutta sitä heikentää novellin lyhyys, joka pakottaa oikomaan juonta. Lukijan on välillä vaikea tietää, mistä on kyse. Kidutuskohtaus, jossa rotat syövät miehen rintaa, on järkyttävä. Kahteen otteeseen suomeksi julkaistu "Rikollisen kunniasana" on realistisempi, ja siinä Butlerin kerronta on niukkaa ja äärimmäisen kovaksikeitettyä. Novelli alkaa ytimekkäästi: "He vangitsivat minut eräässä kapakassa Keskuskadulla, missä olin juomassa olutta Pedro Lopez -nimisen meksikolaisen kanssa. Kaikki tapahtui nopeasti. Tunsin aseen painautuvan kylkeeni, ja suurikokoinen poliisi sanoi ankarasti: — Älkää yhtään vastustelko, tulkaa vain nöyrästi mukanani." Butlerin novelleja heikentää huomattavasti rasismi, joka kohdistuu eritoten kiinalaisiin.
Butlerin tärkein vakiohahmo oli niin nokkelasti kuin epäuskottavasti nimetty Steve Midnight, mutta hänestä kertovia novelleja ei liene suomennettu. Alun perin vuosina 1940—1942 Dime Detective -lehdessä ilmestyneistä Midnight-novelleista koottiin vuonna 1998 kirja At the Stroke of Midnight. Midnight-novellit ovat erinomaisia ja niiden unohtumista on syytä ihmetellä. Niissä Butlerin kerronta oli täydellistynyt, ja voi epäillä, että ne antoivat esimerkiksi Chandlerille ideoita ja vaikutteita. Butlerin tilanne- ja maisemakuvaukset ovat nasevia ja dialogi tarkkanäköistä ja iskevää.
Butler toimi käsikirjoittajana halpoja B-filmejä tehtailleessa Republicissa vuosina 1943—58. Kaikkiaan hän käsikirjoitti 43 elokuvaa. Tunnetuimpia Butlerin käsikirjoittamia elokuvia lienevät muutamat Roy Rogers -lännenmusikaalit. Parhaina Rogers-leffoina pidetyt My Pal Trigger (1946, ohjaus Frank McDonald) ja Utah (1945, ohjaus John English) ovat Butlerin työtä. Butler kirjoitti myös pari kauhuleffaa. John Englishin ohjaamaa kauhuelokuvaa The Phantom Speaks (1945) pidetään paremmanpuoleisena, kun taas Lesley Selanderin Vampire’s Ghost -elokuvaa (1945) ei yleensä pidetä juuri minään, vaikka sen toinen käsikirjoittaja oli mm. Rio Bravosta, Syvästä unesta ja Imperiumin vastaiskusta tuttu Leigh Brackett.
Rikoselokuvia Butlerilla luonnollisesti on useita, mutta niistä yksikään ei ole mikään alan klassikko. Joitain on nähty Suomessa, kuten R. G. Springsteenin Alamaailman hurjat (1955) ja Franklin Andreonin Terroria keskiyöllä (1958). George Blairin San Fransiscon kaduilta (1949) on Butler-tuntija John Woolleyn mukaan kiinnostava, koska siinä toistuvat Butlerin novelleista tutut teemat. Elokuva Vaikene tai kuole (1955) puolestaan sijoittuu uutismaailmaan.
Kiinnostavan nimisiä rikoselokuvia ovat Springsteenin ohjaamat When Gangland Strikes (1956) ja Secret Service Investigator (1948). Harry Kellerin The Blonde Bandit (1949) on mainitsemisen arvoinen ainakin sen takia, että Keller ohjasi Wellesin Pahan kosketukseen muutaman lisäkohtauksen, jotka elokuvan viimeisimmästä versiosta on jätetty pois. Keller ohjasi Butlerin käsikirjoituksesta myös elokuvan Tarnished (1950).
B-elokuvien leipälaji oli kuitenkin lännenelokuva, ja Butlerkin teki monta alan käsikirjoitusta. Osa on nähty Suomessa. Joseph Kanen Urhoollisten legioona (1948) on ratsuväkielokuva. Franklin Andreonin Lännen henkipatot (1957) ja R. G. Springsteenin Kova mies Arizonassa (1952) ovat tyypillisiä B-luokan lännenelokuvia, joiden vakiokesto oli 70 minuuttia ja joissa hyvät ja pahat pystyi selkeästi erottamaan toisistaan. Todhunterin eli W. T. Ballardin alkuperäistarinaan perustui William Witneyn Koston merkki (1954). Vuonna 1958 tuotteliaan B-ohjaajan Jodie Copelanin tekemä Kuolemansola jäi Butlerin viimeiseksi elokuvakäsikirjoitukseksi.

Novellit:
Alamaailman varjoissa teoksessa Seikkailujen urhoja. Kanerva: Lahti 1947.
Elävä ruumis, Isku 15/1937 ja Seikkailujen Maailma 9/1940. Myös nimellä Naisen haamu, Seikkailujen Maailma 7/1961. Alun perin The Walking Dead, Dime Detective, helmikuu 1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Rex Lonergan)
Friscon hullut koirat, Seikkailujen Maailma 5/1937. (Rex Lonergan)
Gangsteriliigan loppu, Seikkailukertomuksia 1—3/1939. (Rex Lonergan)
Matka-arkun salaisuus, Seikkailujen Maailma 5/1938. (Rex Lonergan)
Naurava buddha, Seikkailujen Maailma 8/1942. (Rex Lonergan)
Rikollisen kunniasana, Isku 47/1936. Myös Seikkailujen Maailma 6/1940.

Thomson Burtis

Thomson Burtis erikoistui lentotarinoihin ja julkaisi 1930-luvulla monia lentoaiheisia kirjoja. Vuonna 1932 ilmestynyt Flying Blood on rikoskirja; siinä ryöstetään ravirata ja paikalta paetaan lentokoneella. Burtis kirjoitti jonkin verran myös Black Maskiin.
Burtisilta on suomennettu yksi romaani, jonka on julkaissut pieni Taru jo vuonna 1931. Romaanissa Ilmojen sankari (1928?) nuori Russ Farrell (suomennoksessa Farrel) valmistuu lentoupseeriksi ja työskentelee tämän jälkeen rajavartiolentäjänä. Hän taistelee salakuljettajia vastaan, pelastaa ihmisiä hurrikaanin tuhoamasta kaupungista ja lopussa hän pelastaa kaivoksen anarkistikiihottajilta. Kirjan yleissävy on reipas ja naiivi.
Burtisilta on suomennettu lisäksi pari novellia, jotka eivät ole ollenkaan niin kirkasotsaisia kuin Russ Farrell -romaani. ”Kovia poikia” kuuluu pulp-kirjallisuuden alalajiin, jossa kerrotaan koelentäjien maailmasta. Alalaji kulminoitui sittemmin Tom Wolfen romaaniin, joka tunnetaan myös Philip Kaufmanin elokuvana Valiojoukko (1983). Burtisin novelli on aika kaukana Wolfen ja Kaufmanin yhteiskuntaa ja historiaa valottavista projekteista, mutta on sinänsä sujuva kertomus kahdesta rämäpäästä, jotka melkein tahallaan ajavat uusia syöksypommikoneita romuksi. ”Slim näkee tähtiä” -tarinassa salaperäinen mies ajautuu lentolaivueen hoiviin; paljastuu, että mies on sekaantunut salakuljetukseen, mutta haluaa auttaa poliisia löytämään rikollisjengin. Tässäkin novellissa Burtisin kerronta on sujuvaa ja ote rento.
Burtisin novelleista ja kirjoista on tehty pari elokuvaa ja hän itse toimi skenaristina. Tuntemattoman Harry Joe Brownin ohjaama Madison Square Garden (1932) ja Albert S. Rogellin John Wayne -lännenelokuva Oklahoman musta kulta (1943) perustuvat Burtisin alkuperäistarinoihin ja Lewis R. Fosterin lentoseikkailuelokuva Etelämeren merirosvot (1951) puolestaan perustuu Burtisin romaaniin. James Floodin rikoselokuva Undercover Man (1932) on Burtisin käsikirjoittama.

Romaani:
Ilmojen sankari Russ Farrellin seikkailuja. Taru: Helsinki 1931. Alun perin ilmeisesti Russ Farrell, Airman. Doubleday 1928.
Novellit:
Kovia poikia, Seikkailujen Maailma 7/1949.
Slim näkee tähtiä, Seikkailujen Maailma 2/1950.

Arthur J. Burks

Arthur Burks on sen verran legendaarinen, että hänestä löytyy netistä matskua hyvin: tässä, tässä ja tässä. Pulp-kautensa jälkeen hän kirjoitti itseterapeuttista hömppää. Hän myös keksi ns. telescreenin.

Yhdysvaltain armeijan kantaupseerilla Arthur J. Burksilla (1898—1974) on hallussaan kirjoittamisen epävirallinen maailmanennätys: hän kirjoitti aktiiviuransa aikana jokaisen viikon jokaisena päivänä vähintään 18 000 sanaa eli noin sata liuskaa tekstiä. Burksin sanotaan olleen niin nopea kirjoittaja, että hän pystyi aloittamaan tarinan kirjoittamisen vaikka keskellä juhlia. Lisäksi hänen sanotaan kirjoittaneen usein heti edellisen tarinan lopetuksen perään uuden aloituksen.
Rikosromaaneja Burks ei kirjoittanut, mutta novelleja — rikos, lännentarina, kauhu — hän tehtaili. Hänen vakituisia julkaisijoitaan olivat mm. All Detective Magazine, Clues, jossa esiintyivät sokeutunut entinen nyrkkeilijä Eddie Kelly ja Chinatowniin sijoitettu poliisi Dorus Noel, Crack Detective, Horror Stories ja Thrilling Mystery. Burksilla on myös science fiction -romaaneja — tunnetuin lienee The Great Mirror (1942, kirjana 1952), jossa buddhalaiset munkit ja marsilaiset ottavat mittaa toisistaan. [Kirja julkaistiin Englannissa, Gerald Swanin julkaisemana halpana pokkarina. - jn]
Burksilta on suomennettu muutama novelli. Osa on kauhua, osa rikostarinoita. "Kauhujen tuoli" on tehokas ja jopa visionäärinen kertomus Arthur J. Burks -nimisestä kirjailijasta, joka tutustuu sähkötuoliteloituksiin. Omalla nimellä esiintyminen tuo novelliin oudon etäännyttävän vaikutelman. Novellissa on Amos Sewellin alkuperäiskuvitus.
Hiukan samanlainen tarina on "Kutsu ruumishuoneelle", jossa kirjailija — tällä kertaa nimeltään Whitney — pääsee tutustumaan ruumishuoneeseen. Ruumishuoneen työntekijä puhuu sekavia arvoituksellisista "munista" ja "mustista muurahaisista", mikä sinänsä riittäisi tekemään kenestä tahansa epäluuloisen, mutta sitten mies kertoo, että hänen oma tyttärensä tuotiin eräänä päivänä ruumishuoneelle. Kirjailija alkaa murtua.
"Mustan kivitaulun arvoitus" kertoo maalaislääkäristä, joka löytää seitsemän miljoonaa vuotta vanhoja dinosauruksen munia sekä yhtä vanhan miehen fossiilin. Fossiili näyttää kasvavan itsestään. Kauhukertomuksena alkava tarina saa lopussa luonnollisen selityksen. Pienimuotoinen "Kirkko viidakossa" kertoo Amazonin viidakkoihin sukeltavasta retkikunnasta ja sen muista eksyvästä jäsenestä, joka näkee yöllä omituisia näkyjä. Tunnelmallisessa novellissa on ilmeisesti Weird Talesin groteskin vakiokuvittajan Lee Brown Coyen kuvitus. "Musta kuolema" on maanviljelysaiheista kauhua ja muistuttaa hyvin monia Salaiset kansiot -televisiosarjassa sittemmin nähtyjä tapauksia: pellon alta nousee elävää kudosta syövää noennäköistä ainetta. Tiiviisti kerrottu novelli on parhaita suomennettuja Burksin tarinoita.
Näitä selvemmin rikosaihetta edustaa "Lapsenryöstäjien kintereillä", jossa Dale Cleve -niminen poliisi on vannonut löytävänsä vaimonsa tappajat ja tyttärensä kidnappaajat. Cleve on tunteeton ja peloton jättiläinen, joka selvittää kidnappaukset ilman FBI:n apua ja turvautumatta tavallisiin kommervenkkeihin. Cleven kosto on hirmuinen: hän suorastaan nauttii syytäessään luoteja kidnappaajiin. Novelli on äärimmäisen kovaksikeitetty ja sellaisena erittäin sujuva, mutta lopussa sentimentaalisuus saa voiton. Cleve on jonkinlainen esikuva Harry Callahanille ja muille suoraselkäisille poliiseille, jotka vähät välittävät auktoriteeteista.
Lyhyt "Vakuutushuijarit" kertoo poliisista, joka selvittää novellin nimen mukaisesti vakuutushuijauksia. Lopussa on jälleen kerran ironinen yllätys, mutta novelli loppuu liian lyhyeen. "Vapisevassa sankarissa" passipoliisi selvittää rikoksen, vaikka häntä pelottaakin koko ajan.

Rikosnovellit:
Kauhujen tuoli, Seikkailujen Maailma 2/1938.
Kutsu ruumishuoneeseen, Seikkailujen Maailma 3/1951.
Lapsenryöstäjän kintereillä, Seikkailujen Maailma 3/1953.
Vakuutushuijarit, Seikkailujen Maailma 5/1951. Julkaistu nimellä A. Y. Burks.
Vapiseva sankari, Apu 23/1951. Julkaistu nimellä Arthur J. Burke.

Kauhunovellit:
Kirkko viidakossa, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 12/1960. Alun perin Church in the Jungles, Weird Tales, syyskuu 1951. Ilmeisesti Lee Brown Coyen kuvitus.
Musta kuolema, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 11/1958.
Mustan kivitaulun arvoitus, Seikkailujen Maailma 3/1950.

Manhunt

Väitin Robert Blochin bibliografian kohdalla, että hänen novellinsa "Yön kauhuja" (RikosPalat 1/1987) olisi ainoa suomeksi ilmestynyt tarina, joka olisi julkaistu alun perin legendaarisessa Manhunt-lehdessä. Tämä on harhaluulo ja minun piti korjata se jo aiemmin, mutta menköön nyt: Gil Brewerin "Kuutamo" on (kylläkin vain ilmeisesti) alun perin ilmestynyt juuri Manhuntissa. Lisäksi Richard Demingin (josta en ole vielä postittanut tänne hakusanaa) "Valintatilanne" ilmestyi Manhuntissa vuonna 1954 nimellä "The Choice"; suomeksi se tuli vuonna 1983 Josh Pachterin toimittamassa antologiassa Top Crime.

Edwin Burkholder

Edwin Vernon Burkholder kirjoitti 1930-luvulta alkaen mm. The Avengeriin, Doc Savageen, Prison Stories -lehteen, The Shadow Magazineen ja The Whispereriin. Burkholder erikoistui kirjoittamaan täytemateriaaleja yksittäisiin sankareihin keskittyneisiin lehtiin; hänen salanimensä oli George Allan Moffatt, jolla nimellä hän julkaisi mm. The Skipperissä ja Nick Carter Magazinessa.
Burkholderilta on julkaistu muutama tosiseikkailu. "Läpimurto kukkulalle" kertoo toisen maailmansodan melskeistä tyypilliseen tapaan: pieni urhea joukko sitkeitä sotilaita voittaa suuren armeijan. [Myönnän, että tässä "tositarina" on harhaanjohtava termi, koska kyse on usein keksityistä jutuista, mutta en tiedä, mikä mukaan se olisi, koska kyse ei suoranaisesti ole novellista, vaan sävy on dokumentaarinen. - jn]

Tositarinat:
Henki hengestä, sanoi Bill Gentry, Apu 3/1955.
Läpimurto kukkulalle, Nyrkki 1/1962.
Surman saartamina, Apu 17/1955.

PS. Nettisivu kertoo näin Burkholderin "tositarinoiden" paikkaansapitävyydestä:

In 1955, Edwin V. Burkholder, an old-time writer who specialized in stories about the West, published an article in Argosy Magazine, which not only denounced Wyatt Earp as a coward and a murderer but manufactured evidence to prove it. Here was fakery in its most blatant form, designed to be as outrageous as possible. Writing under the pseudonyms "George Carleton Mays" and "J. S. Qualey," Burkholder also filled the pages of the new popular Western magazine, Real West with sensational claims about Wyatt Earp's villainy, and even manufactured fake letters to the editor from supposed "old-timers."