Max Lindholmin haastattelu

Vanhalta disketiltä löytyi juttu, jonka tekemistä en enää muista. Juttu lienee ilmestynyt Turun Ylioppilaslehdessä, mutta varma en ole. Max Lindholmin elokuvaakaan en muista eikä hän tämän jälkeen näytä elokuvia tehneen, paitsi vuonna 2000 valmistui Takatalvi-niminen lyhäri. Takatalvi sai Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Risto Jarvan palkinnon tuomariston kunniamaininnan. 

”Varastan kohtauksia koko ajan”

Nuori Max Lindholm haikailee 60-luvulle

- Varastan kohtauksia omissa käsikirjoituksissani koko ajan, siksi teen mieluummin toisten tarinoita, sanoo elokuvaohjaaja Max Lindholm.

- Kun näen Kieslowskin elokuvan, haluan itse tehdä Kieslowskin elokuvan. Teen Kieslowskia niin paljon, että ällöttää. Voisin tehdä vaikka Käpy selän alla -elokuvan uudestaan, Lindholm nauraa ja viittaa Psykon uuteen versioon.

Max Lindholmin kymmenminuuttinen elokuva Kylä, tie nähdään Tampereen elokuvajuhlilla kotimaisten lyhytelokuvien kilpailusarjassa. Elokuva kertoo Veerasta (Vilma Melasniemi), joka palaa kotikyläänsä kahdeksan vuoden jälkeen. Takautumina elokuvassa kerrotaan tapahtumat, jotka johtivat Veeran poislähtöön. Annika Salon käsikirjoitukseen perustuva Kylä, tie on valmistunut Turun ammattikorkeakoulun kulttuurilinjan toisen vuosikurssin lopputyönä; Lindholm opiskelee entisessä Tutvossa kolmatta vuotta, jäljellä on vielä puolitoista.

Pieni kaipuu maalle

Muun muassa Liedon Vanhalinnassa kuvattu Kylä, tie haikailee suomalaisen maaseudun perään. Mukana on myös nostalgista muistelua 70-luvusta.

- Siinä soitetaan paljon Baddingin ja Freemanin musiikkia. Pääosaa esittää Vilma Melasniemi, koska Jörn Donner -fanina halusin Kristiina Halkolan tyttären välttämättä mukaan, Lindholm nauraa.

- Käsikirjoittaja on kotoisin Forssan liepeiltä ja hänessä on paljon todellista kaipuuta maaseudulle. Se on oikeastaan hänen tarinansa, minä olen ihan tavallinen kaupunkilaispoika, 26-vuotias Lindholm sanoo ja jatkaa, että elokuvan nostalgisuus on niin tietoista, että kuva maaseudusta ja aikakaudesta on hyvin siloiteltu.

- Se on ihan tarkoituksellista. Varmaan 70-luvullakin oli ihan mälsää, mutta silti minulla on sinne koko ajan pieni kaipuu. Kaikki elää aina varmaan väärässä ajassa, Lindholm filosofoi.

- Elokuvasta tuli silti vähän liian kaunis.

Veeran poikaystävää kylältä näyttelee Juho Milonoff, jolla on Rikoksessa ja rakkaudessa merkittävä rooli. Lindholmin elokuvan pääosanesittäjät menivät naimisiin kuvausten päätyttyä. Mistään kuvausromanssista ei silti ollut kyse, vaan pari oli seurustellut jo kymmenen vuoden ajan.

- He asuivat minun luonani koko sen ajan, kun filmiä tehtiin, Lindholm kertoo.

Kolmas tärkeä henkilö on Joki-Matti, joka villitsee Veeran pään ja rohkaisee tätä lähtemään pois kotikylästä ja ryhtymään taiteilijaksi. Joki-Mattia esittää turkulainen näyttelijä Risto Salmi.

- Olen tehnyt jonkun verran teatterihommia, valaistuksia ja sen sellaisia, ja rohkaisin itseäni pyytämään Salmea elokuvaani. Hän suostui heti.

- Vähän pelkäsin ohjata tunnettua turkulaista ja kahta stadilaista näyttelijää, mutta he olivatkin ihan tavallisia ihmisiä, joille ei edes tarvinnut maksaa paljoa palkkaa.

Aivokato Turusta

Monet Lindholmin opiskelijakaverit ovat karanneet valmistumisen jälkeen Helsinkiin. Tampereen filmijuhlilla nähdään kahden muunkin Turussa opiskelleen töitä - kummatkin ohjaajat, Urho Kähkönen ja Kaisa Penttilä, asuvat nykyään Helsingissä. Kärsiikö Turku aivokadosta?

- Ehdottomasti. Eihän täällä ole paljon paikkoja, joissa tältä alalta voisi saada töitä. Yksi mainostoimisto ja Turku-TV, johon en mene, Lindholm vakuuttaa ja sanoo, että voisi tehdä töitä vaikka kaupunginteatterissa.

- Pitäisi koko ajan saada tehdä kunnon hommia. Jos menee johonkin Turku-TV:hen, niin unohtuu aika nopeasti. Mutta onneksi nyt on näyttöä, Lindholm sanoo. Kylä, tie onkin vakuuttava näyte: Tampereelle lähetetyistä 470 elokuvasta noin 35 pääsi läpi kilpailuun.

- Kilpailen samassa sarjassa kuin Sairaan kauniin maailman ohjaaja Jorma Lampela ja Kaupunkitarinoitten Esa Illi, jotka ovat molemmat tosi kovia tyyppejä.

- Suomessa on liikaa media-alan koulutusta, kristilliset opistot ja vastaavat lisäävät sitä koko ajan. Työttömyys alalla on aika kovaa, Lindholm sanoo, mutta korostaa, että Turkua ja ammattikorkeakoulun elokuvalinjaa arvostetaan.

- Muualla tiedetään, että täältä tulee hyviä tyyppejä.

Olli-Matti Ronimuksen runot: vanha arvostelu

En tiedä, missä tämä juttu on ilmestynyt, mutta tiedän sen kyllä julkaistun. Olisiko Turun Ylioppilaslehti, mahdollisesti Turun Sanomat, joskaan en sinne montakaan runoarvostelua ole kirjoittanut. Turun Sanomiin olisin todennäköisesti koettanut myös kirjoittaa paremman jutun. 

Olli-Matti Ronimusta uusiksi

Olli-Matti Ronimus on tärkeä vaikuttaja suomalaisessa kirjallisuudessa, vaikka häntä ei paljon tunnetakaan. Yhdessä Pentti Holapan kanssa Ronimus käänsi paljon ranskalaista kirjallisuutta, Claude Simonia, Xavier de Maistrea, Samuel Beckettia ja Eugene Ionescoa. Lisäksi Ronimus julkaisi neljä runokokoelmaa ja piti Holapan kanssa divaria Helsingin keskustassa.

Like on nyt julkaissut Ronimuksen runot uudestaan. Ronimus vaikuttaa olleen jotenkin aikaansa edellä samalla kun hän melkein täysin väisti oman aikansa ilmeisimmät vaikutteet.

Esikoinen Siipien alla merta (1958) on runokirjoista perinteisin, jonkinlaista pehmeää suomalaista surrealismia. Näin menee "Ilta": "sydän / silmät yksin hirvi lähinnä / kaikissa etäisyys/ ja kaunis ja turha valtakunta // mikä rajaton maa ei nöyränä uppoaisi mereen". Yhdeksäs elämä (1959) on Ronimuksen runokirjoista paras. Surrealistiset vaikutteet on onnistuttu nivomaan kirjailijan satiirisesti sivaltavaan aineistoon. Yhteiskunnallinen aines ei vaikuta turhalta, vaan se täydentää Ronimuksen pilailulta vaikuttavaa sanailua. Ote runosta "liekistä": "on lihapullia jotka ajattelevat / ja demokraattisia kastikkeita / jotka peittävät lihan ja kalan / nälän lisäksi on rakkautta ruokaan".

Rautavuoteella (1961) on sitten taas jo hiukan kylmä ja pessimistinen. Lukija ei aina pysy kärryillä siitä, miksi näin on: kirja väistää kaikkia lähestymisyrityksiä. "liberté fraternité égalité / suvaita sietää kestää". Hän tarvitaan (1967) on jo silkkaa pop-runoutta: kollaaseja, toteavia proosarunoja jonkinlaisesta arkipäivän typeryydestä, surrealismia, silkkaa pelleilyä. "(veljeni)" kuuluu näin: "veljeni elämä on pitkä lyhyt kahlittu / karvas sulamatonta jäätä / sen alla toinen valtakunta toinen / varjo ui luo valtakunta / korkki ja lyijy öljyyn kuollut kala / lentää silmän alla kohti / ristikot tuulentupa pesä".

Olli-Matti Ronimus: Runot 1958-1967. Esipuheen kirjoittanut Pentti Holappa. 245 s. Like 1999.

Damon Knightin nekrologi

Ruudinsavussa ilmestynyt amerikkalaisen scifi-kirjailijan nekrologi, jota lyhennettiin taittovaiheessa. Tämä oli vielä siinä vaiheessa, kun lehden nekrot olivat enemmänkin täyttöpaloja.

Damon Knight

Tieteiskirjailijana tunnettu Damon Knight on kuollut. Vuonna 1922 syntynyt Knight kuoli toukokuun alussa kotonaan Yhdysvalloissa.

Knight aloitti kirjailijan uransa jo varhain, 19-vuotiaana, jolloin hän julkaisi novellin "Resilience" Stirring Science Stories -lehdessä. Sitä ennen Knight oli kuitenkin julkaissut kuvituksia Amazing Storiesissa.

Knight toimi moneen otteeseen 40- ja 50-luvulla eri lehtien toimittajana ja hän työskenteli mm. apulaistoimittajana Popular Publicationsilla, joka oli tärkeimpiä pulp-lehtien kustantajia vielä sodan jälkeenkin. 60-luvulla Knight työskenteli pokkarikustantamo Berkleyssä.

Knightista tuli nopeasti tieteiskirjallisuuden johtohahmoja, joka kampanjoi jatkuvasti laadun puolesta niin kritiikeissään, opettajana kuin pitkäikäisenä antologioiden toimittajana. Knightin kritiikeistä on koottu vaikutusvaltainen kirja In Search of Wonder (1956, korjattu painos 1967).

Knight kirjoitti pulp-lehtiin muutaman lännentarinan monien muiden ajan scifi-kirjailijoiden tavoin (mm. Clifford Simak, Harlan Ellison). Knight julkaisi ainakin Range Riders Westernissä novellin "Shoot and Be Damned!" vuonna 1950. Lisäksi Knight toimitti 1977 antologian Westerns of the 40's: Classics from the Great Pulps. Se sisältää ainakin Tom Roanin, Roy M. O'Maran, Murray Leinsterin ja Tom W. Blackburnin novellit.

Gini Sikes: 8 Ball Chicks

Muistaakseni Turun Sanomissa ilmestynyt kirja-arvio: 

Uhma ja alistuminen

Gini Sikes: 8 Ball Chicks. Vuosi tyttöjengien väkivaltaisessa maailmassa. Suom. Yasir Gaily. 287 s. Desura.

Amerikkalaisten jengien maailma on Suomesta katsottuna samaan aikaan vähän naurettavaa ja arvoituksellisella tavalla ihailtavaa. Miten on mahdollista, että joukko nuoria perustaa tiiviin yhteisön, joka on valmis tappamiseenkin vain puolustaakseen omaa aluettaan?

Amerikkalainen journalisti Gini Sikes vietti vuoden jengien parissa ja etsi niiden joukosta ihmisiä, joita ei virallisen käsityksen mukaan paljon edes ollut eikä ainakaan omasta tahdostaan: Sikes etsi tyttöjengiläisiä. Haastatteluista ja kokemuksista alueilla syntyi kirja 8 Ball Chicks, joka nyt on suomalaistenkin lukijoiden ulottuvilla.

Tyttöjen ja naisten väkivaltaisuutta on pyritty häivyttämään ja torjumaan se - amerikkalaiset poliisitkin ovat sitä mieltä, että koska tytöt ovat vaistomaisesti moraalisesti korkeammalla kuin pojat, he eivät ole väkivaltaisia. Sikesin kirja todistaa päinvastaista: monet tyttöjengiläiset ovat olleet mukana drive-by -ampumisissa, joukkohakkauksissa ja ryöstöissä. Osa on ollut mukana jopa omasta tahdostaan, kuten milwaukeelainen jengipomo Mama Sheik, jonka hautajaisia muut jengiläiset vertasivat Elviksen tai Kennedyn hautajaisiin.

Suuri osa tyttöjengiläisistä on mukana kuitenkin yleisten olosuhteiden pakosta. Kuten monet haastateltavat kirjassa toteavat, heillä ei ole muuta. Yhteisön tarve on slummeissakin kova. Jengiläisten kertomukset ovat usein kammottavia: hyväksymisriitit poikien jengeihin ovat väkivaltaisia ja niihin liittyy joukkoraiskauksia tai hakkaamisia. Tyttöjengit ovat omituinen sekoitus uhmaa ja alistumista.
Lukukokemuksena Sikesin kirja on monotoninen, koska jengiytymisen syyt ja seuraukset ovat ympäri USA:a melko lailla samat ja näin jututkin ovat samoja. Selväksi tulee se, että amerikkalainen yhteiskunta every-man-for-himself -ideologioineen ei voi mitenkään estää jengien syntymistä.

Pulpografia: T. T. Flynn

Tästä kiinnostavasta, mutta Suomessa huonosti, jos lainkaan, tunnetusta kirjailijasta löytyi tällainen artikkeli netistä, siinä kerrotaan enemmän hänen kiehtovasta ja monipolvisesta elämästään. Lisäksi Flynnin lännentarinoita ja -romaaneja on julkaistu uudestaan 2000-luvullakin, ja esimerkiksi James Reasoner on niitä kehunut.

Fred Ludekensin todella upeaa kuvitusta The Man from Laramie
-romaanin jatkokertomusversiosta,
joka ilmestyi Saturday Evening Postissa.

Thomas Theodore Flynn (1902—1979) tunnetaan lähinnä lännenkirjailijana, mutta hän on kirjoittanut myös dekkareita. Vuonna 1950 Flynn julkaisi kaksi rikosromaania, It’s Murder! ja Murder Caravan. Hänen tunnetuin kirjansa lienee The Man from Laramie (1954), johon Anthony Mannin samanniminen erinomainen klassikkoelokuva (1955) perustuu.
Flynniltä on suomennettu sekä lännen- että rikosnovelleja, joita hän kirjoitti paljon 1930-luvun pulp-lehtiin, kuten Dime Detectiveen ja Cluesiin. Flynnin pitkäikäisin sankari oli Dime Detectivessä seikkaillut Joe Maddox, joka harrasti vedonlyöntiä raviradoilla ja joutui samalla selvittelemään murhia. Maddox-novelleja ilmestyi kaikkiaan 35 kappaletta vuosina 1938—50.
Flynnin sirkusmaailmaan sijoittuvat novellit ovat eksoottisia ja niiden murhat verisiä ja mielipuolisia: pitkässä novellissa ”Sirkuskupoolin alla” sirkuksen lavalle marssitetaan elefanttien kannattelemassa tuolissa mies, jolta on pää katkaistu. Myös tavallisia rikoksia tehdään: novellissa ”Sirkusjunan palo” kaksi rautateiden etsivää estää kilpailevaa yritystä räjäyttämästä sirkuksen eläinjunaa. Näissä novelleissa Flynnin kertojanote on paikoin rasittavankin haparoiva ja usein yksioikoinen. Tämä voi tosin johtua myös suomennoksesta.
Parempia ovat vähemmän eksoottiset novellit, joissa seikkailevat ”tavalliset” yksityisetsivät ja rikosreportterit. Jälkimmäisiä edustaa Bill Jennings novellissa ”Satalintu laulaa kuolemaa”, jossa Jennings selvittää salaperäisesti kuolleen kiristäjän murhan. Jenningsin lehden kustantaja on sekaantunut murhaan, ja naiskauneuttakin on mukana. Hyvä perusnovelli, jossa on tosin joitain ristiriitaisuuksia. ”Kaksoisolento” on ehkä vielä parempi: päähenkilö Tom Delaney huomaa, että hänen kaksoisolentonsa esiintyy hänenä ja tekee sulavasti jalokivirikoksia. Novellin alussa on hyvä atmosfääri ja kohtaus, jossa poliisit kovistelevat Delaneyta, on erinomainen, mutta novelli päättyy aivan liian nopeasti.

”Menneisyyden varjoja” on tunnelmallinen noir-tarina entisestä kassakaappimiehestä, joka yrittää päästä eroon maineestaan ja kosii rikasta naista; poliisit kuitenkin haluavat hänet ratkaisemaan toisen kassakaappiekspertin murhaa. Mies joutuu palaamaan entiseen miljööseensä. ”Palavassa jäässä” vakuutusyhtiön työntekijä saa tehtäväkseen oudon testamentin: 25 000 dollaria sille, joka ratkaisee vakuutuksen ottajan tulevan kuoleman. Niinpä miestä pitää tietysti varjella — hän paljastuu kuitenkin rikolliseksi. Perhe joutuu tulilinjalle; loppuratkaisu on jännittävä ja ironinen. ”Harriganin viimeisessä urotyössä” eläkkeelle jäävä komisario ampuu nuoren huumeiden vaikutuksen alaisena olleen pojan. Harrigan vapautetaan virantoimituksesta, mutta pojan äidin syyttävät sanat mielessään hän päättää jäljittää marihuanaa kaupitelleet tyypit.
Näitä vaatimattomampi on ”Kuolema astuu näyttämölle”, jossa toimittaja Bill Somers seuraa läheltä jalokivinäytöstä. Jalokivet varastetaan, mutta Somers ratkaisee varkauden. ”Murhia matkan varrella” on tosikkomainen tarina pelurista, jonka kolkuttava omatunto panee ratkaisemaan hänelle pelimatkalla sattuneen omituisen jutun. Lyhyessä ”Gangsterin harhaluulossa” selvitellään pikkurikollisten touhuja; novellin väkivalta on yllättävän suorasukaista ja lakonista. Se onkin juoneltaan vaatimattoman tarinan paras ominaisuus.
Flynniltä on suomennettu myös pari lännennovellia. ”Hän taisteli yksin” kertoo syyttömänä tuomitusta miehestä, joka vankilasta päästyään saa kaupungin kovanaamat kimppuunsa. ”Pakolaisessa” vara-sheriffi Larry Remington saa vastaansa ihmiset, joita hän on luullut ystävikseen.

Rikosnovellit:
Gangsterin harhaluulo, Seikkailujen Maailma 7/1955.
Harriganin viimeinen urotyö, Seikkailujen Maailma 10/1950.
Kaksoisolento, Seikkailujen Maailma 6/1936.
Kuolema astuu näyttämölle, Seikkailujen Maailma 12/1953.
Menneisyyden varjoja, Seikkailujen Maailma 7/1950.
Murhia matkan varrella, Seikkailujen Maailma 4/1955.
Palavaa jäätä, Seikkailujen Maailma 10/1949.
Satakieli laulaa kuolemaa, Seikkailujen Maailma 4/1942.
Sirkusjunan palo, Seikkailujen Maailma 4/1950.
Sirkuskupoolin alla, Isku 46—50/1936.
Sirkuspaholainen, Seikkailujen Maailma 4/1940.

Lännennovellit:
Hän taisteli yksin, Seikkailujen Maailma 9/1956.
Pakolainen, Isku 50—52/1936.

Petri Hirvonen: Kuolevan jumalan yö

Olen ollut toimittamassa uuden pienen kustantamon Putki Kustannuksen pokkarisarjaa (kirjoitin asiasta täällä laajemmin), ja pariin kirjaan olen tehnyt esipuheen. Tässä on lyhyt esipuhe Jerry Cottonia ja FinnWestejä kirjoittaneen Petri Hirvosen novellikokoelmaan Kuolevan jumalan yö, jota voi ostaa suoraan täältä. 

Kesälahden tuntematon pulp-mies

Petri Hirvosen (s. 1972 Kesälahdella) nimi ei monellekaan kirjallisuudenharrastajalle sano mitään. Hän on kuitenkin kirjoittanut parikymmentä pienoisromaanin mittaista tekstiä, hänen pääasiallinen julkaisukanavansa on ollut Kolmiokirjan legendaarinen Jerry Cotton -sarja, johon hän kirjoitti kolmetoista osaa 1990-luvun lopulla.
Länkkäreitä koko ikänsä katsellut ja lukenut Hirvonen aloitti uransa kuitenkin jo saman vuosikymmenen alussa kirjoittamalla yhdeksäntoistavuotiaana kaksi osaa niinikään Kolmiokirjan julkaisemaan FinnWest-länkkärisarjaan. Hirvosen debyytti, kiertävistä mustalaisista Villissä lännessä kertova Kohtalokas perintö ilmestyi numerossa 11/1992, mutta seuraava tarina, Viimeinen tuomio jäi ilmestymättä, koska vuoden 1992 viimeinen numero jäi viimeiseksi koskaan ilmestyneeksi FinnWestiksi. Tarinan nimeltä Jouluksi hirteen kirjoitti Pentti Pesä. Hirvosen juttu hautautui ehkä iäisyydeksi Kolmiokirjan arkistoihin.
Myöhemmin hän tarjoutui Jerry Cottonin avustajaksi. Ensimmäinen oli vuonna 1996 ilmestynyt Filmihelvetti, viimeinen kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Manhattanin mölydraama. Hirvosen valttia tarinoissa olivat kiihkeästi, mutta taitavasti kirjoitetut toimintakohtaukset. Myös elokuvaviittaukset sujuivat elokuviin kiinni kasvaneelta filmihullulta.
Myöhemmin itse värväsin Hirvosen avustajaksi kirjoittamaan jännitys- ja toimintanovelleja vuonna 2004 perustamaani Isku-lehteen, johon hän teki kourallisen novelleja. Kaikissa näkyy ammattimiehen jälki mitä tulee toimintakohtauksiin. Iskun novellien lisäksi hän teki pari tilausnovellia Länkkäriseuran Ruudinsavuun, jota toimitin.
Osa Hirvosen lähettämistä novelleista jäi aikoinaan julkaisematta, mutta ne saavat ensijulkaisunsa nyt tässä kirjassa, joka kokoaa yhteen Hirvosen 2000-luvun novellituotannon. Kirjaa tukevoittaa Hirvosen tuotannon bibliografia. Samaan aikaan ilmestyy myös Hirvosen kirjoittama pienoisromaani Kalmankylväjä. Sitä hän tarjosi minulle julkaistavaksi pokkarisarjassa, joka ei lopulta materialisoitunut.
Tämän pienen kirjan novelleissa on valinnanvaraa: on länkkäriä, on kasari-actionia, on kauhua liippaavaa pulp-meininkiä, on jopa merirosvonovelli! Tarjolla on tiukka paketti tymäkkää toimintaa ja kunniantuntoisia miehiä!

EDIT: Tekstiä on muutettu alkuperäisestä. Tapani Bagge ei ollut Jerry Cottonin toimittaja enää vuonna 1996, niin kuin tekstissä alun perin väitettiin. Virhe on korjattu myös itse kirjaan. Korjattu myös Petrin synnyinvuosi; alun perin tekstissä luki 1980, mutta itse kirjassa lukee kyllä 1972, mikä on oikea vuosi.

Pulpografia: Lee Floren

Tämä on vähän tynkä hakusana Lee Floren -nimisestä senttarista, josta myöhemmin kirjoitin paremman tekstin Kuudestilaukeavat-kirjaan. Huomaa kuitenkin löytynyt kuolinvuosi. En ihan ymmärrä vertausta Lawrence Blockiin, mutta ajatus on kuitenkin kai ollut jotain sen tapaista että halvoista pornokirjoista pääsi etenemään johonkin muuhun, mutta Blockista tuli bestselleristi, Floren jäi nimettömäksi senttariksi.

Lee Floren
Lee Floren (1910—1995) aloitti uransa lännenseikkailulehdissä jo toisen maailmansodan jälkeen. Myöhemmin 1950—60-luvulla hän kirjoitti pornokirjoja, joista osa kuului epämääräiseen, mutta kiehtovaan lesbopokkareiden sarjaan. Floren teki sittemmin 1970-luvulla osia Michael Avallonen luomaan Butcher-sarjaan; niitä on myös suomennettu. Florenilta on suomennettu myös kaksi lännenkirjaa. Florenin ura on ollut hiukan samanlainen kuin vaikkapa Lawrence Blockin, mutta jotain häneltä on jäänyt puuttumaan, kun hänestä ei ole tullut tämän kaltaista rikoskirjallisuuden arvostettua monitaitajaa. Simo Sjöblomin Florenin kirjoittamaksi mainitsemat Stuart Jasonit eivät ulkomaisten bibliografioiden mukaan ole Florenin — eivätkä Michael Avallonen — kirjoittamia. Florenilta on suomennettu myös kaksi lännenromaania.

Rikosromaanit nimellä Stuart Jason:
Hälytys Manhattanilla. Butcher Teurastaja 7. Suom. Pertti Koskela. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin Mayday Over Manhattan. Pinnacle 1976.
Kuolema kulisseissa. Butcher Teurastaja 8. Suom. Arto-Antero Larhamaa. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin The Hollywood Assassin. Pinnacle 1976.
Kuoleman laakso. Butcher Teurastaja 2. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin Valley of Death. Pinnacle 1974.
Kuoleman lääkäri. ”Teurastaja” Bucher 10. T. Huovila. Lukijapalvelu: Helsinki 1984. Alun perin Deadly Doctor. Pinnacle 1974.
Kuoleman palvojat. ”Teurastaja” Bucher 3. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1983. Alun perin Keepers of Death. Pinnacle 1971.
Kuolemanralli. ”Teurastaja” Bucher 7. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1984. Alun perin Death Race. Pinnacle 1973.
Palopommi. ”Teurastaja” Bucher 8. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1984. Alun perin Fire Bomb. Pinnacle 1973.
Tappajan lasti. ”Teurastaja” Bucher 11. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1985. Alun perin Killer’s Cargo. Pinnacle 1974.
Lännenromaanit:
Kirottu tehtävä. Montana 54. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Deputy’s Revenge. Paperback Library 1964.
Rohkea mies. Montana 68. Suom. L. Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin War on Alkali Creek. Phoenix Press 1951. Ilmestynyt salanimellä Will Watson.

Jason Starr, tuleva noir-klassikko

Toimitin vajaa kymmenen vuotta sitten Arktiselle Banaanille dekkarisarjaa, johon valitsin uusia ja uudehkoja amerikkalaisia ja brittiläisiä noir-dekkareita - aikana, jolloin noir-termistä ei ollut tullut vielä muotisanaa. Kirjat eivät myyneet paljon paskaakaan eikä formaatin muutos pokkareista kovakantisiin auttanut. Yksi sovituista kirjoista jäi julkaisematta ja se oli vieläpä yksi henkilökohtaisia suosikkejani: Jason Starrin Fake ID. Sille oli jopa hieno kansikin, johon Ossi Hiekkala tavoitti kirjan oleellisen tematiikan. Tein Starrista tuolloin jutun saman kustantajan julkaisemaan, nyt jo kuopattuun KirjaIN-lehteen, alla.

Tuleva noir-klassikko

Amerikkalainen kirjailija Jason Starr on keskeisiä uusia noir-kirjailijoita, ensimmäisillä romaaneillaan jo klassikon asemaan noussut dekkaristi, joka on noussut pienkustantamoista ylös kohti bestseller-asemaa.
Starr on julkaissut yhdeksän romaania, joissa kaikissa päähenkilöille käy enemmän tai vähemmän huonosti – ja yleensä aivan syystä. Valheet ja petokset luontuvat Starrin ala- ja keskiluokkaisilta henkilöiltä paremmin kuin totuudet ja tunteet.
Starr on ollut esikuva monelle 2000-luvulla aloittaneelle noir-kirjoittajalle.
Synkälle rikoskirjallisuudelle onkin Starrin mukaan tilausta viime vuosina: ”Ilman muuta. Ihmiset työskentelevät yhä enemmän yksin, pitävät videokonferensseja, kommunikoivat sähköisesti, muuttavat kaupungeista pois tekemään etätyötä – tästä seuraa ahdistumista ja vieraantuneisuutta, jotka taas ruokkivat synkkää rikoskirjallisuutta.”
Starr näkee yhteyden myös kansainväliseen tilanteeseen ja viittaa syyskuun 2001 WTC-iskuihin. ”Ensiksi luulin, että kaikki synkkä kielletään”, Starr kertoo. ”Pelkäsin, että seuraisi pitkä aika, jolloin kaikki haluavat lukea vain kevyitä ja pinnallisia kirjoja. Mutta onneksi näin ei käynyt.”
Ilmiselvä klassikko Starrin tuotannossa on Fake I.D. Se ilmestyi alun perin vuonna 2000 vain englantilaisen pienkustantamon kirjana, kun amerikkalaiset kustantajat pitivät sitä liian synkkänä. Tänä vuonna se ilmestyi viimein uutena laitoksena amerikkalaiselta Hard Case Crimelta.
Ja synkkä kirja todella on: kirjan päähenkilö, itseään portsarina elättävä Tommy Russo, kuvittelee olevansa hyvännäköinen ja tuleva filmitähti ja pistää rahansa uhkapeleihin ja valehtelee naisille. Lopulta kaikki romahtaa, Starrille tyypilliseen tapaan.
Uhkapelit ovat muutenkin selvästi portti Starrin maailmaan, koska hänen muissakin teoksissaan uhkapelit ja pakkomielteet ovat keskeinen tragedian syy.
Starr kertoo, että aihe on hänelle hyvin tuttu. Hänen isänsä vei häntä pienenä raviradalle. ”Uhkapelit ovat olleet elämäni tausta jo pitkään”, Starr sanoo. ”Minua kiinnostavat kirjailijana uhkapelureitten epätoivo ja se, millaisiin vaikeuksiin uhkapeli heidät vie.”
Starr jatkaa: "Kaikki addiktit, peluritkin, ovat itsekeskeisiä ja egoistisia ja täysin tietämättömiä ongelmistaan”, Starr toteaa.
Kuvailu sopii kaikkiin Starrin romaaneihin, joissa päähenkilöt eivät yleensä tajua, että heillä on ongelmia.
Ja siitähän herkullisimmat tragediat syntyvät.

Mykkäelokuvan tekniikoista

Kuten jossain aiemmassa postauksessa sanoin, olen kokoillut kirjaa vanhoista ja uudemmista elokuva-aiheisista kirjoituksistani, se ilmestyy Ntamolta jossain vaiheessa tätä vuotta (mahdollisesti nimellä Klassikoita ja outouksia), ehkä jo keväällä. Tässä juttu, jonka otin vielä kirjasta pois, kahdestakin syystä: se ei tunnu sopivan joukkoon, jossa on enemmänkin esseitä kuin tällaisia tietopuolisia artikkeleita eikä mikään muu juttu käsittele mykkäelokuvaa (paria satunnaista elokuvaesittelyä lukuun ottamatta), enkä löydä sille mitään julkaisutietoja. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, missä tämä on mahdollisesti ilmestynyt, tietokannat eivät tekstiä tunne eivätkä löydä. Toivottavasti teksti täällä blogissa auttaa jotakuta esitelmän tai vastaavan tekijää. 

Mykkäelokuvan tekniikoista

Elokuvan historia on lyhyt, vain reilut sata vuotta, mutta silti sen olemassaolon aikana elokuva ja käsitys siitä ovat muuttuneet moneen kertaan. Useat asiat, jotka ovat meille normeja, saattavat hyvinkin olla vain välivaiheita elävän kuvan historiassa. Joidenkin tutkijoiden mukaan koko elokuva nykyisessä muodossaan on vain yksi välivaihe audiovisuaalisten viihdykkeiden historiassa.
Jos elokuvien kuvaaminen digitaalisesti yleistyy huomattavasti, niin ainakin tietyntyyppisen filmin käyttö on vain välivaihe elävän kuvan historiassa. Elokuvien nykyinen esitysnopeus, 24 kuvaa sekunnissa, ei ole aina ollut standardi – mykkäelokuvien esitysnopeus oli vielä 1920-luvun puolivälissä 16 kuvaa sekunnissa. Tästä johtuu se, että nykyään katsottuna monissa varhaisissa mykkäelokuvissa ihmiset näyttävät liikkuvan nopeammin ja nykivämmin kuin ”normaaleissa” elokuvissa. 16 kuvaakaan sekunnissa ei kuitenkaan ollut mikään välttämättömyys, vaan elokuvia saatettiin esittää nopeutetusti tai hidastetusti, usein koneenkäyttäjän omien tuntemusten mukaan. Elokuvan nopeudella leikkiminen oli itsessään osa uuden median viehätystä: ihmisiä innosti nimenomaan uusi teknologia eivätkä välttämättä niinkään kerrotut tarinat. Vasta synkronisoidun ääniraidan tulo filmeihin 1920-luvun lopulla edellytti sitä, että elokuvat esitetään aina samalla nopeudella.
Filmimateriaalikin on ollut erilaista kuin nykyään. Vuoteen 1951 filminä käytettiin selluloidinitraattia, joka on erittäin herkkää syttymään. Nitraatti on myös erittäin herkkä kulumaan – tämän takia monet mykkäelokuvat ovat hävinneet tyystin. 1950-luvulta alkaen nitraattifilmi vaihtui asetaatiksi, joka on parempi materiaali kuin nitraatti. Jotkut tutkijat sanovat kuitenkin, että nitraattifilmi toistaa värejä paremmin kuin asetaattifilmi. Vanhat mykkäelokuvat eivät näytä samalta, kun ne siirretään asetaatille.
Selluloidikaan ei ole ollut ainoa materiaali filmille. Yksi tärkeimmistä on ollut ns. mutoskooppi, jossa elokuvan kuvat talletettiin erillisille kuville, joita sitten veivin avulla liikuteltiin ja katseltiin pienestä luukusta. Elokuvia on yritetty tehdä myös lasille ja metallille. Nämä 1900-luvun alun kokeilut ovat kuitenkin jääneet historian unholaan, niin kuin Braille-kirjoituksen tapaan tehty yritys sokeain elokuvaksi.
Varhaisimmat elokuvat kuvattiin niin sanotulle ortokromaattiselle filmille, joka oli erityisen herkkä tietyille väreille. Kaikki värit eivät tallentuneet filmille kuin mustina läikkinä. Tämän takia elokuvien näyttelijöiden piti esimerkiksi välttää kirkkaanpunaista huulipunaa. Vuonna 1912 otettiin käyttöön niin sanottu pankromaattinen filmi ja värien tarkkailusta voitiin luopua.
Normaali filminleveys on 35 millimetriä. Tämä otettiin käyttöön jo varhaisessa vaiheessa, kun keksijä ja elokuvantekijä Thomas Alva Edison otti sen kinetoskooppi-nimisessä keksinnössään käyttöön jo 1890-luvulla. Kodakin kehittäjä Eastman Co. alkoi valmistaa Edisonin kehittelemää 35-millistä filmiä.
Muita eri kokoisia filmejä oli kuitenkin kokeiltu ja käytettykin, 9,5 millimetristä aina 70 millimetriin saakka. Amatöörikäyttöön vakiintui nopeasti niinikään Eastman Kodakin 16-millimetrinen filmi, vaikka 9,5 millimetrin levyinen filmikin oli runsaassa käytössä. Monien amatöörifilmaajien käyttämä 16-millinen filmi tuli markkinoille Kodakin lanseeraamana 1923.
Yleinen käsitys mykkäelokuvista on se, että ne olivat mustavalkoisia. Tämä on monella tapaa väärä käsitys. Osa elokuvista, kuten ranskalaisen Georges Mélièsin Le Rayoume des fées (1903), väritettiin käsin, mikä oli kallista ja vaikeaa. Mélièsin mainitun elokuvan värejä on sanottu hehkuviksi, keskiaikaista miniatyyria muistuttaviksi.
Käsinvärittämistä helpompi tapa oli elokuvan eri kohtausten värittäminen tietyn väriseksi tai sävyiseksi. Tällä haluttiin korostaa kohtauksen tunnelmaa ja erottaa ne selkeästi toisistaan. Tähän oli kolme erilaista tapaa: sävytyksessä (englanniksi tinting) filmiä kastettiin väriliuokseen tai kuvattiin jo alun perinkin väritetylle filmille, toonaamisessa (toning) filmin emulsiossa oleva hopea korvattiin väritetylle metallisuololla, peittauksessa (mordanting) filmiä käsiltetiin hopeasuololla niin, että siihen saattoi kiinnittää jonkin väriaineen.
Värifilmiä ryhdyttiin kokeilemaan jo niinkin varhain kuin 1899, jolloin Frederick Marshall Lee ja Edward Raymond Turner kehittelivät kolmivärisen filminsä (punainen, vihreä ja sininen). George Albert Smithin 1906 kehittelemä Kinemacolor oli ensimmäinen kaupallisesti kelvollinen versio. Ranskalainen Gaumont-studio ja saksalainen Agfa tekivät Smithin filmistä omat versionsa 1910-luvulla. Kodakin kaksivärinen Kodachrome-systeemi tuli markkinoille 1915; samaan aikaan Technicolor Motion Picture Corporation aloitti kokeilunsa, mutta kesti kauan ennen kuin värillistä filmiä todella päästiin käyttämään.
Sama koskee ääntä: mykkäelokuvat eivät olleet, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, mykkiä. Kaikkiin elokuvaesityksiin liittyi aina ääntä säestyksen muodossa. Säestys oli joko elävää – teatterissa oli orkesteri tai vähintään pianisti – tai se tuli levyltä. Thomas Alva Edison kokeili elokuvan ja äänilevyn synkronisoimista jo 1895.
Monin paikoin elokuvia säesti kertoja, joka selosti elokuvan tapahtumia katsojille; Japanissa tällaisista kertojista tuli arvostettu ammattiryhmä, joka toimi pitkälle 1930-luvulle. Elokuviin saatettiin myös lisätä ääniefektejä, mitä varten oli kehitetty erityisiä laitteitakin.
Elokuvia ei aina esitetty myöskään niin kuin nykyään, niin että projektori on sijoitettu katsojien taakse. Saksalainen Messter-yhtiö kokeili 1909 projektorin sijoittamista kankaan taakse ja kuvan heijastamista kankaalle monimutkaisten peilirakennelmien kautta. Tätä menetelmää käytettiin erityisesti silloin, kun elävät näyttelijät esiintyivät maisemakuvan edessä.
Monet mykkäelokuvaan liitetyt käsitykset ovat siis vääriä. Koko termi ”mykkäelokuva” on itse asiassa harhaanjohtava: kyse on värillisestä ja äänellä varustetusta audiovisuaalisesta viihteestä. Usein tutkijat puhuvatkin mieluummin varhaisesta (”early”) elokuvasta.

Vhs-löytöjä

Tein tällaisen jutun Peili-lehteen sen viimeisinä vuosina, vähän hätäpäissään kasattu juttu, jossa on kuitenkin itselleni läheisiä aiheita.

Videolaarien alelöytöjä historiasta
Villijoutsenista Jenkkijänikseen

"Mä en tajua miksi joku ostaa vielä vhs-kasetteja", totesi tuttava, kun kehuskelin Facebookissa ostaneeni Kevin Brownlowin tunnetun Chaplin-dokumentin kirpputorilta - ja nimenomaan vhs-kasettina.
Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Vhs-kasetit ovat parhaimmillaankin aika huonolaatuisia ja ne vievät tilaa hyllyssä enemmän kuin ohuet dvd:t.
Toisaalta kaikkea ei ole julkaistu dvd:llä. Lisäksi kirpputorien valikoimien läpikäyminen on ekologista: on parempi katsoa jokin elokuva kerran jo tehdyltä kasetilta kuin ostaa uusi levy.
Paras argumentti on kuitenkin se, että vhs-kasetteina voi tehdä sellaisia ihastuttavia löytöjä, jotka laajentavat elokuvahistoriallista ja esteettistä perspektiiviä. Seuraavassa kolme vhs-kasettilöytöä, jotka ovat kiinnostavia historiallisia todistuskappaleita.

Villijoutsenet

Kammottavan näköinen ikivanha vhs-kasetti löytyi toijalalaisen kirpputorin loppuunmyynnistä hintaan 50 senttiä. Mietin ensiksi pitkään, haluanko katsoa mitään näin kauhtunutta. Kasetti kuului sarjaan "Riemukkaita lastenelokuvia", mikä ei kuulostanut kovin hyvältä. Ajattelin sitten, että hinta on kuitenkin lähes olematon.
Ja mikä yllätys tämä olikaan! Andersenin satuun perustuva Villijoutsenet paljastui hienoksi, taitavasti tehdyksi neuvostoliittolaiseksi animaatioksi. Elokuvan tempo oli hidas, mutta kuvamaailma erikoisine väreineen ja tyylitellysti piirrettyine hahmoineen teki vaikutuksen.
Ohjaajana oli Mihail Tshehanovski, joka teki animaatioita jo 1920-luvulla, aikana, jolloin Neuvostoliiton taide-elämä oli vielä täynnä kokeilua. Tshehanovskin ensimmäinen elokuva ”Postitoimisto” (1929) on tunnettu siitä, että arkkitehti Frank Lloyd Wrightin tiedetään näyttäneen sen Walt Disneylle osoituksena kiinnostavasta piirretystä.

"Lohikäärme palikkakaupungissa"

Huijaan vähän: tämä on vain yksi lyhytelokuva neljän animaation koostekasetilla, mutta toisaalta se on niistä paras ja aikaa kestävin. Kyse on innovatiivisen animaattorin, kanadalaisen Co Hoedemanin kokeilusta vuodelta 1972, joka tarjoaa lapsillekin kiinnostavaa katsottavaa: elokuva on animoitu rakennuspalikoista, joiden sivuihin Hoedeman on piirtänyt hahmojen liikkeet.
Elokuva löytyi kasetilta, jonka nimi on Leenun kissat - ei kovin rohkaisevaa, mutta kun tunnisti kanadalaiset tekijät (Hoedemanin lisäksi mm. Ron Tunis), niin kasetin uskalsi ostaa. Kanadassa nimittäin tehtiin 1950-1980-luvuilla paljon erinomaista animaatiota valtion avokätisellä tuella. Innovaatiot saivat tilaa ympärilleen - ei Hoedeman palikkaelokuvaansa kovin nopeasti ole tehnyt. Tämä on katsottu lasten kanssa kymmeniä kertoja.

Jenkkijänis

Ostaessani tämän kirpputorilta en ollut ikinä kuullutkaan mokomasta. Kun sitten kerroin Facebookissa katsoneeni sen, muutamakin ihminen ilmoitti, että tämä oli ollut pienenä heidän suosikkinsa.
Jenkkijänis (1986) on kiinnostava vain tuotantohistoriallisesti. Esteettisesti se on melko köyhä, eikä sen tarina kovin kummoinen ole. Se on osoitus japanilaisen animaation varhaisesta tunkeutumisesta amerikkalaisille markkinoille, kun se on tuotettu Yhdysvalloissa suurten studioiden ulkopuolella, mutta japanilaisin voimin. Mitään animea se ei silti ole, vaan näyttää paikoitellen enemmänkin huonolta Pekka Töpöhäntä -kopiolta.
Jenkkijänis on tavallinen jänis, joka saa oudolta vanhalta mieheltä supervoimat ja ryhtyy tietenkin taistelemaan oikeuden puolesta pahoja vastaan. Pahoja edustavat prätkäjengiläiset, jotka uhkaavat jazzbaarin (!) toimintaa ja vaativat suojelurahoja. Jengin johtajana on salaperäinen kasvoton hahmo ja tämän korppikotka.
Hiukan hidastempoista ja naiivia elokuvaa ei ole koskaan näytetty Suomen elokuvateattereissa eikä televisiossa.

Suomalaisen elokuvan yliarvostus

Olen kokoillut kaikenlaisista elokuvaa sivuavista teksteistäni kirjaa, jonka Ntamo julkaisee myöhemmin tänä vuonna. Mukana on Ylen nettisivuille kirjoittamiani kolumneja, ja löysin niistä koneelta myös tämmöisen, joka ei mielestäni enää oikein kirjaan asti sovi, vaikka sisältääkin kärkkäitä näkemyksiä. Enkä ehkä ole enää samaa mieltä noiden näkemysteni kanssa, varsinkaan Ruusujen ajan kohdalla, vaikka en siitä äskettäisellä uusintakatsomisellakaan paljon tykännyt. Laitan tekstin joka tapauksessa tänne. 

Suomalainen elokuva on yliarvostettua.
Ihmiset tuntuvat olevan valmiita antamaan paljon anteeksi elokuvalle, kun se on suomalainen. Elokuvista tuskin välitettäisiin, jos ne olisivat esimerkiksi amerikkalaisia tai ranskalaisia. Niitä oltaisiin täysin valmiita pitämään vanhentuneina. Toki moni myöntää, että niinsanottu perinteinen suomifilmi on suureksi osaksi vanhentunutta ja kiinnostaa vain ajankuvana tai camp-henkisenä katsottavana.

Nykykatsojien nostalgia alkaa kohdistua yhä enenevässä määrin 1960- ja 1970-lukujen elokuviin. Tältä ajalta Risto Jarvan tuotantoa on pidetty suomalaisen elokuvan huippuna, mutta nähdäkseni hän on tällä hetkellä yksi yliarvostetuimpia kotimaisia ohjaajia. Kovin monta katselukertaa hänen elokuvansa eivät kestä. Esimerkiksi Onnenpeli on ontto kuvaus onnea tavoittelevista nuorista, jonka päälle on ympätty keskustelua kaupunkisuunnittelusta, ja Ruusujen aika on tarpeettoman monimutkainen ja ennen pitkää koomisuuttaan tylsäksi käyvä tulevaisuustarina.
Aika tietysti tekee tehtävänsä minkä tahansa elokuvan kohdalla, mutta aikalaistodistuskin kertoo, että aivan kritiikittömästi Jarvankaan töitä ei alun perin otettu vastaan. Esimerkiksi Tapani Maskula kirjoitti turkulaisessa Uudessa Päivässä vuonna 1962, että Jarvan (ja muidenkin suomalaisen elokuvan uusiaaltolaisten) tulisi pystyä ensiksi tekemään vanhan studiokauden ja vaikkapa Valentin Vaalan ja Ilmari Unhon tasoisia elokuvia ennen kuin he ryhtyvät kokeilemaan. Maskula aivan oikein jo tuolloin näki, että uusikaan suomalainen elokuva ei pääse irti kirjallisesta perinteestä - esimerkiksi Jarvan esikoinen Yö vai päivä perustuu pohjimmiltaan Pentti Saarikosken kirjoittamalle monologille.

Sama tilanne vallitsee edelleenkin. Elokuvallisuus nykykotimaisessa elokuvassa tuntuu olevan joko vanhoihin perinteisiin palaamista ja maaseutu- ja Karjala-romantiikan ylläpitämistä väkisin tai epämääräistä vauhtia tavoittelevaa suttuista leikkausta. Kummatkin yhdistää naurettava Pahat pojat, jossa leikkausten ja jump cutien tarpeellisuutta ei ole millään tavalla vaivauduttu perustelemaan.
Käänteinen, mutta paljonpuhuva tapaus on FC Venus, josta käsikirjoittaja Katri Manninen kirjoitti niinsanotun prequel-romaanin, joka sijoittuu aikaan ennen elokuvan tapahtumia. Elokuva on ollut suosittu, mutta tarinan kertomista tärkeämpää tuntuu olleen Suomen oloissa tuntemattoman markkinointitavan lanseeraaminen. (Kirjailijoiden toimeentulon kannalta niinsanottujen romanisointien julkaiseminen Suomessakin olisi kyllä hyvä idea, mutta se ei kuulu tähän.)

Palatakseni Risto Jarvaan: hänen parhaat elokuvansa ovat hänen yhteiskunnallisimmat työnsä. Esimerkiksi Yhden miehen sota on ankara kertomus 1970-luvun alun Suomesta, jollaisia kukaan ei halunnut nähdä. Elokuva sai valmistuessaan vähemmän katsojia kuin mikään Jarvan aiemmista töistä ja Jarva päätti vaihtaa tyylilajia. Omasta näkökulmastani Jarva petti omat ihanteensa rupeamalla tekemään yhdentekeviä komedioita, kuten Pappi joka ei osannut sanoa ei. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen oli kapitalistisessa tuotantotilanteessa pakko: jos elokuvat eivät saa katsojia, seuraavia elokuvia ei yksinkertaisesti saa tehtyä.
Yhden miehen sodan kanssa samanlainen tapaus on Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla, joka esitettiin yllättävän vähäväkiselle yleisölle suomalaisen elokuvan festivaalilla pari viikkoa sitten. Kivikosken muut elokuvat (esimerkiksi Kesällä kello viisi ja Yö meren rannalla) voi minun puolestani unohtaa, mutta Laukaus tehtaalla oikeuttaa hänen uransa. Laukaus tehtaalla on edelleen iskevä ja yhteiskunnallisesti kirpeä kertomus siitä, mitä suurkapitalismi voi aiheuttaa pakottaessaan yrityksiä fuusioitumaan. Kivikosken ja käsikirjoittajien valitsema objektiivisuuteen pyrkivä dokumentarisuus on juuri oikea valinta. Joitain psykologisoivia kuvia lukuun ottamatta elokuva pysytteli tyylilajissaan johdonmukaisesti.

Tällaisia aiheita ei suomalainen elokuva enää käsittele. Se liittynee osaltaan siihen, että Jarvan ja Kivikosken parhaat elokuvat saivat tuoreeltaan niin vähän katsojia. Niitä on pidetty esimerkkeinä siitä, mitä tapahtuu, jos valtio tukee julkisesti elokuvia niiden taiteellisen ilmaisuvoimaisuuden perusteella: saadaan elokuvia, joita kukaan ei halua nähdä. Voi oikeutetusti kysyä, onko vikaa myös yleisössä. Yksi harvoja yhteiskunnallisia elokuvia viime vuosilta eli Jarmo Lampelan Eila ei haasta minkäänlaisia katsomistottumuksia, mikä tekee siitä valitettavan keskinkertaisen elokuvan.

Fletcher Flora

Fletcher Florasta ei ole kauheasti löytynyt lisätietoa eikä hänestä ole esimerkiksi Wikipedia-hakusanaa, mutta tässä on hyvä teksti hänestä Prologue Books -kustantamon nettisivuilla - Prologue julkaisee vanhoja rikospokkareita hyvin tehtyinä sähkökirjoina, suosittelen! 

Fletcher Floralla (1914—1968) on nykyään vaatimaton kulttimaine. Floran kirjailijanura oli sekava eikä kovin tasalaatuinen, mutta hänen parhaissa kirjoissaan on erikoinen perverssi viritys. Floran kuvaamina tavalliset amerikkalaiset ovat sietämättömiä paskiaisia.
Floran romaaneista suurin osa on kioskipokkareita, Avonin, Lionin ja Fawcettin julkaisemia, mutta hänellä on myös pari kovakantista kirjaa. Floran ensimmäinen romaani Strange Sisters ilmestyi 1954 pokkarina Avonin kustantamana; vuodesta 1952 alkaen Flora oli kirjoittanut myös novelleja sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Dime Detective, Ellery Queen’s Mystery Magazine ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine.
...näin serkkujen kesken (1960) oli Floran suosituin kirja ja sen julkaisi arvovaltainen Macmillan. Teos muistuttaa lähtökohdiltaan jossain määrin James M. Cainia. Flora vie lajityypin pidemmälle tehdessään murhasta ja sitä edeltäneestä syrjähypystä sattumanvaraisen ja vähän holtittoman teon: rikkaan ja vätysmäisen miehen vaimo ampuu miehensä nousuhumalassa ja alkaa sen jälkeen lakata varpaankynsiään, koska se rauhoittaa ja auttaa keskittymään. Vaimon rakastaja, älykäs, mutta saamaton aviomiehen serkku, kehittelee monimutkaisen suunnitelman (joka sivumennen sanoen muistuttaa hiukan Harry Whittingtonin Murhaverkkoa). Siinä on heikkoja lenkkejä ja lopputulos on melko lailla itsestään selvä, joskin siihen liittyy miellyttävä ironian pilkahdus. Viihdyttävän kirjan suurin ongelma on se, että se loppuu liian pian, eikä Flora saa aiheesta kaikkea irti.
Samaa vaivaa on myös toisessa Flora-suomennoksessa, jota amerikkalaiset alan harrastajat näyttävät pitävän tämän parhaana kirjana. Koira haudattuna -kirjassa (1967) on mukava idea — miljonäärin typerät sukulaiset raivostuvat, kun miljoonat näyttävät testamentin mukaan menevän pienelle chihuahua-koiralle —, mutta Floran innostus näyttää lopahtavan juuri, kun menon pitäisi alkaa. Typerien tyhjäntoimittajien kuvauksessa on kyllä riittävää ironiaa, joten kirja jaksaa kiinnostaa yhteiskuntasatiirina. Irvokkuuden lisääminen olisi piristänyt kirjan huomattavasti. Bill Pronzini arvostaa kirjan korkealle ja toteaa, että koska sen kustantaja Belmont oli yksi pienimmistä kioskikirjakustantajista, harva tietää kirjan edes olevan olemassa ja vielä harvempi on lukenut sen. Siinä tapauksessa on erikoista, että se on päätynyt suomeksi. [Kirjan ongelmat voivat johtua suomennoksesta. - jn]
Floralta on suomennettu myös kourallinen novelleja. ”Tunkeilija” on hauska ja pirullinen kiristysnovelli, jossa puolirikollinen yksityisetsivä yrittää huijata kaunista, perversseistä taipumuksistaan tunnettua naista. ”Ei perintöä ilman vainajaa” kertoo täysin samanlaisen jutun kuin Floran romaanit: typerät rikkaat tekevät murhia ja joutuvat kärsimään omaa idiootti-maisuuttaan.

Rikosromaanit:
Koira haudattuna. Suom. Seija Paavilainen. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1967. Alun perin Skulduggery. Belmont 1967.
...näin serkkujen kesken. Suom. Pauli A. Kopperi. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1966. Alun perin Killing Cousins. Macmillan 1960.

Rikosnovellit:
Ei perintöä ilman vainajaa, Alfred Hitchcock yllättää 9/1960.
Herrasmiesten murhajuttu teoksessa Olipa kerran murha... Kurki 38. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966.
Kukkivan muurin äärellä teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Myrkytyssopimus teoksessa Hirttäjän tusina. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1983.
Todistaja oli nainen, Alfred Hitchcock yllättää 7/1960.
Tuhlattuja päiviä, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Tunkeilija, El Zorro 4/1961.

G. T. Fleming-Roberts

Jatketaan taas piiiitkästä aikaa Pulpografian hakusanojen postausta korjattuina ja kommentoituina. Fleming-Robertsista on olemassa pulp-tuntija Monte Herridgen pieni artikkelin ja bibliografian kokonaisuus täällä, ja siitä paljastuvat mm. hänen etunimensä George Thomas sekä elinvuodet 1910-1968. On mahdollista, että suomennettujen novellien takana on vuonna 1947 New Detective Magazineen kirjoittanut Gayle Roberts, mutta tätä on melko mahdoton todistaa. Toista G. Roberts -nimistä pulp-lehtien avustajaa en ole löytänyt.

G. T. Fleming-Roberts oli Hugh B. Caven ja Paul Ernstin kaltainen joka lajin nikkari. Hän kirjoitti mitä tahansa yksityisetsiväjutuista supersankaritarinoihin ja kauhunovelleihin. Fleming-Roberts suhtautui työhönsä kuitenkin vakavasti. Alan tuntija Michael Grosz sanoo, että Fleming-Robertsin tarinoita luonnehtii mm. se, että niiden henkilöt tarvitsevat laajaa sosiaalista turvaverkkoa ja että niissä käsitellään paljon luottamuksen tematiikkaa. Grosz on ollut myös havaitsevinaan Fleming-Robertsin tarinoissa sympatiaa vammaisia ja vähemmistöjä kohtaan.
Fleming-Roberts kirjoitti 1930-luvulta alkaen mm. Ace Mysteryyn, Cluesiin, Ten Detective Acesiin, G-Men Detectiveen, Popular Detectiveen ja Thrillig Mysteryyn. Dime Detectivessä esiintyi Jeffrey Wren -niminen sankari, joka oli Fleming-Robertsin mukaan valkokankaalla Nero Wolfea esittäneen Edward Arnoldin näköinen. Fleming-Roberts kehitteli myös muutaman naamioidun sankarin, joista tunnetuin on 1940-luvun lopulla seikkaillut Captain Zero, joka taistelee rikollisuutta vastaan näkymättömänä.
Captain Zero on jossain määrin erilainen supersankari, koska hän on vastahakoinen käyttämään erikoisuuttaan eikä hän erikoisemmin välitä taistelustaan. Fleming-Robertsin kirjoittamat tarinat ovat realistisia, vaikka niiden sankari onkin silkkaa scifiä.
Toinen Fleming-Robertsin kehittämistä sankareista oli The Black Hood, joka seikkaili Hooded Detective -nimisessä lehdessä 1940-luvun alussa. Monien muiden tavoin Fleming-Roberts kirjoitti myös Phantom Detectivea eli Richard Curtis Van Loanin seikkailuja. Fleming-Robertsin ura jatkui vielä 1950-luvulla, jolloin hän kirjoitti sellaisiin lehtiin kuin Crime and Justice ja New Detective.
On epäselvää, onko novelli ”Jalokiviä ja rikoksia” Fleming-Robertsin kirjoittama. Joka tapauksessa se on kiinnostava novelli nuoresta naisesta, joka saa erään keikan yhteydessä haltuunsa arvokkaita koruja. Naapurin ujo mies sekaantuu asiaan ja joutuu vaikeuksiin. Sekavaa loppua lukuun ottamatta novelli on hyvä, mutta se vaikuttaa lopetetun kiireessä.
Yhtä epäselvä tapaus on niin ikään pelkällä Roberts-nimellä julkaistu ”Polttomerkitty”, jossa alkoholisoitunut poliisi tatuoittaa pikkunilkin otsaan sanan ’näätä’. ”Nilkki” päättää kostaa, mutta pahan poliisin jälkeläiset osoittavat häntä kohtaan yllättävää armoa.
Näiden novellien valossa Michael Groszin väite Fleming-Robertsin vähemmistöihin kohdistuvista sympatioista saattaa hyvinkin pitää paikkansa.
Fleming-Robertsin novelli ”Sleep No More My Lovely” on julkaistu antologiassa Hard-boiled Detectives (1992).

Rikosnovellit:
Jalokiviä ja rikoksia, Seikkailujen Maailma 9/1960. Julkaistu nimellä G. Roberts.
Polttomerkitty, Seikkailujen Maailma 3/1953. Julkaistu nimellä G. Roberts.

Elokuvamainonnan vääristymiä

Tein joskus Aamulehden Valo-liitteeseen tämmöisen kevyen jutun elokuvien mainonnasta ennen ja nyt, pontimena jutussa haastatellun Raimo Siliuksen mainio pamfletti, jonka otsikko on myös tämän postauksen otsikko. 

Elokuvan nimi on Riemua WC-reiällä. Sen mainoslauseet kuuluvat: ”Uskomatonta seksiä! Todella rohkea seksimenestys, jolle koko maailma nauraa! Mikä on riemureikä? Häkellyttää rohkeudellaan niin miehet kuin naisetkin! Mikä riemureikä!!! Tässä on maailman halutuin riemureikä! Mitä tästä on otettu pois, sen näette elokuvassa!”
Sadetakkimiehet ovat jääneet pysyvästi kodin seinien suojiin eikä vastaavantyyppisiä elokuvia Suomen valkokankailla juuri nähdä.
Elokuvien mainostaminenkin on muuttunut aika tavalla. Nykykatsojat varmasti pysyisivät kaukana, jos uutta kauhuelokuvaa mainostettaisiin samalla tavalla kuin takavuosina leffaa nimeltä Vampyyrin himo: ”Nyt se hetki on koittanut!!! Veriset vampyyrit ovat nousseet haudoistaan! Vampyyrien himo on kuuma veri! Kauhun täyttämää jännitystä alusta loppuun!”
Elokuvia promotoidaan nykyään ammattimaisin ottein eikä tällaisia kalkkunoita enää nähdä. Elokuvien mainosbudjetit liikkuvat isoissa summissa eikä mitään jätetä sattuman varaan.
Tämän viikon perjantaina ensi-iltaan tulevan Vares-elokuvan tuottaja Markus Selin sanookin: ”Ei ole mitään järkeä tehdä elokuvaa, jos sitä ei ollenkaan mainosta.”
”Elokuviin saadaan valtiolta avustusta ja olisi vähintään puolirikollista olla mainostamatta niitä.”
Vareksen markkinointiin on Selinin mukaan käytetty noin 200 000 – 300 000 euroa. Lopullista summaa ei vielä tiedetä. Elokuva on näkynyt niin televisiossa ja trailereissa ja sitä on mainostettu myös radiossa ja netissä. Ensimmäiset mainokset nähtiin jo vuosi sitten.
Vaikuttaa siltä, että Selin on onnistunut värväämään myös sään mainostamaan elokuvaa, jonka mainoslause kuuluu: ”Sinä kesänä satoi enemmän kuin koskaan.”
”Tärkein mainoskanava on silti suusta suuhun –menetelmä”, Selin sanoo.
Vareksesta onkin järjestetty useita ennakkonäytöksiä kohderyhmille.
Elokuvan suosion päättävät kuitenkin katsojat. ”Paskaa ei voi myydä kuin yhden viikonlopun”, Selin tuhahtaa.

Paskaa on kuitenkin yritetty myydä vaihtelevin tavoin. Tamperelainen pitkän linjan elokuvavaikuttaja Raimo Silius koosti 1973 pamfletin Elokuvamainonnan vääristymiä, josta alun sitaatit on poimittu.
”Silloin puhuttiin elokuvan kuluttajapolitiikasta”, Silius muistelee 70-lukua.
”Mainonta oli silloin varmaan härskeimmillään”, Silius sanoo ja kertoo asialla olleen lähinnä pieniä maahantuojia, jotka kamppailivat markkinaosuuksistaan koettelemalla hyvän maun rajoja.
Suurta osaa elokuvista väitettiin olevan K18-leffoja ja hyvin monen väitettiin joutuneen sensuurin hampaisiin, vaikka näin ei olisi ollutkaan. Seksi ja väkivalta korostuivat, joskus hyvinkin aggressiivisesti.
Nykyisen elokuvamainonnan Silius näkee hyvin asiallisena. Siistiytyminen tapahtui jo 70-luvulla, Silius paikantaa sen vuosiin 1977-1978. Sensuurilait höllenivät ajan myötä eikä sen autuuteen voinut mainonnassa enää vedota. Seksiä ja väkivaltaa tietysti näkee edelleen.
Silius sanoo, ettei hänen pamfletillaan varmaankaan ollut sen kummempaa vaikutusta. 80-luvulla videoiden mainonnassa tehtiin samantyyppisiä ylilyöntejä kuin leffojenkin kohdalla.
Samat temput eivät enää tepsi. Ylilyönnit ja köyhä verbaaliakrobatia eivät vedä katsojia.
”Elokuvassa pitää olla tiettyä pöhinää, että se vetää”, Markus Selin sanoo.
Jos sitä ei ole, surkeat elokuvat jäävät surkeiksi.

Kainalo:
Raimo Siliuksen raportissa Elokuvamainonnan vääristymiä vuodelta 1973 on paljon muitakin lainaamisen arvoisia mainoslauseita.
Decamerone 2: Härskiä Boccacciota – rehevän eroottista keskiaikaa! Reteesti vaan sanoi Boccaccio jo ennen kuin isä lampun osti!
Himon kuningattaret: He olivat viettiensä vankeja – mutta olivatko he perverssejä, sadisteja vai tyydyttivätkö he vain luonnollisia halujaan? Kuumankiehtova – raju kokemus! Haluja & hekumaa & kauhua & paljasta himoa & sadismia & salamenoja & seksiä…
Kidutuskammio: Verisesti svengaava hornantanssi! Nyt kysyttiin rentoa tappajanmieltä… kuumia tilanteita, joissa pärjäsi kylmillä otteilla. Täältä selvisi ainoastaan jalat edellä, sillä… he elivät vain tappaakseen!
Saatanan kytät: Nyt repeää helvetti!! Hymy huulilla, konepistooli sylkien shokkisarjoja… ärsytetyt tappokoneet murhaavassa vauhdissa!!! Aika vekkuleita nuo nykyhetken tappajajannut… Ronskisti vaan ”lääkettä” konepistoolista! Elokuva jonka valmistuksen kansainväliset rikosjärjestöt yrittivät estää!

Valkoinen hehku: tiedote

Törmäsin koneella elokuvan historiaa käsittelevän kirjani Valkoisen hehkun tiedotteeseen, jonka muistan itse tehneeni Vastapainon Teijo Makkosen pyynnöstä. Postaan sen tähän ja toivon, että joku bongaa kirjan ja lainaa sen kirjastosta ja minulle heruu senttejä lainauskorvauksina. 

Tietokirjailija Juri Nummelinin Valkoinen hehku on elokuvan historian oppikirja, jossa on otettu huomioon uusinta elokuvatutkimusta.
Perinteinen elokuvan historiankirjoitus on nostanut esiin tärkeitä elokuvantekijöitä, yleensä ohjaajia tai näyttelijöitä, mitä on 1980- ja 1990-luvuilta alkaen kritisoitu epähistorialliseksi. Vaikka tällainenkin tutkimus on omalta osaltaan tärkeää, niin Valkoinen hehku ei ole yksittäisten elokuvien historiaa, vaan enemmänkin tarkoitus on käsitellä kokonaista elokuvakulttuuria ja sen taustalla olevia historiallisia, taloudellisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet esteettisiin ja teknologisiin ratkaisuihin.
Elokuvan historia on tulkitsijasta riippuen joko reilun sadan vuoden ikäinen tai ainakin neljäsataa vuotta vanha. Valkoinen hehku alkaa niinsanotusta elävän kuvan arkeologiasta, jossa tutkitaan 1500—1800-luvuilla vaikuttanutta visuaalista – ja jopa audiovisuaalista – kulttuuria. Tämä osuus on pitkään ollut elokuvan historioissa syrjittyä tai kokonaan unohdettua ja sitä on pidetty vain varsinaisen elokuvan esiasteena.
1900-luvun alun elokuva on viime aikoina ollut vilkkaan tutkimuksen kohteena, mikä heijastuu myös Valkoiseen hehkuun. Vuosisadan vaihteen ns. attraktioelokuvat ja niiden suhde yleiseen audiovisuaaliseen kulttuuriin käydään läpi ennen siirtymistä klassiseen mykkäelokuvaan – joka ei ikinä ollut mykkää, koska elokuvia säestettiin elävällä musiikilla tai puheella. Mykkäelokuvan aikakaudesta nostetaan esille useita kansallisia elokuvia, samoin kuin niihin vaikuttaneita yhteiskunnallisia asioita.
Moderniin elokuvaan siirrytään kahta kautta: kokeellisen elokuvan ja Hollywood-klassismin tarkastelulla. Hollywoodin studiokauden tapa tehdä elokuvia on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen ympäri maailmaa, muun muassa Suomessa, ja sen historian tarkastelu on aina ajankohtaista. Kokeellisesta elokuvasta ei tätä ennen ole ollut saatavilla kattavaa kokonaiskatsausta suomen kielellä.
Hollywood-klassismin valtakauden 1930—1950-lukujen rinnalla nähtiin useissa maissa – Italiassa, Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa — myös realistista elokuvaa, joka usein oli vastavirrassa Hollywoodin ja muihin perinteisiin elokuvantekotapoihin nähden.
Vasta kuitenkin niinsanottu modernistinen eli uuden aallon elokuva todella haastoi 1960-luvulla kaupallisena nähdyn Hollywood- ja muun studioelokuvan. Kirjassa käydään läpi eurooppalaisen uuden aallon elokuvaan vaikuttaneita tekijöitä. Modernistinen elokuva vaikutti 1980-luvulla syntyneeseen postmoderniin elokuvaan, johon liitettyä ohjaajakulttia voi hyvin verrata uuden aallon vastaavaan.
1980-luvulta eteenpäin perinteinen elokuva on saanut monia haastajia, joista tärkeimpiä ovat olleet Kaukoidän maat, kuten Japani ja Hong Kong. Näissä maissa elokuvan historia on ollut useallakin tavalla erilainen kuin länsimaissa. 1980-luvulla myös Hollywood kävi läpi monia muutoksia. Valkoisessa hehkussa selvitetään muun muassa action-elokuvan syntyyn vaikuttaneita yhteiskunnallisia tekijöitä. Lisäksi käsitellään 1990-luvulla esiin noussutta independent-elokuvaa.
Perinteisen näytelmäelokuvien lisäksi kirjassa käydään läpi myös dokumenttielokuvan ja animaatioelokuvan historiaa, joista kummastakaan ei ole ollut suomen kielellä saatavana nykyaikaista yleisesitystä. Suomalainen elokuva on omalla tavallaan heijastanut elokuvan historian yleistä kehitystä ja luku suomalaisesta elokuvatuotannosta tukee hyvin toisaalla kirjassa esiteltyjä kehityskulkuja.
Juri Nummelinin Valkoinen hehku on kirjoitettu monenlaisia lukijoita silmälläpitäen: kirja kelpaa opetuksen tueksi niin lukion äidinkielen tunneilla kuin yliopiston elokuvatieteen tai mediatutkimuksen kursseilla. Valkoinen hehku tarjoaa kuitenkin luettavaa kenelle tahansa elokuvasta tai sen pitkästä historiasta kiinnostuneille.

Parodiapakinat: Valentin, Martti Huuhaa Innanen ja muita

Tein tällaisen pienen jutun joskus Kirjain-lehden Kellastuneita lehtiä -palstalle. 

Pakinan ja romaanin muinaisia yhtymäkohtia
Valentin, Seppälä, Innanen

Parodia on monille tuttu laji elokuvista ja tv-sarjoista, mutta ennen vanhaan se oli pakinoitsijoiden leipälaji.

Kirjallisia parodioita on ollut olemassa jo antiikin ajoista saakka, mutta lyhyeen pakinamuotoon se vakiintui 1900-luvun alussa. Romaanien parodioista tuli osa viihdekirjallisuutta.
Muodinluojana oli kanadalainen Stephen Leacock, jonka edelleen hauskoja tarinoita käännettiin melko tuoreeltaan kaksi kokoelmaa 1920-luvulla. Pakinoissaan ja novelleissaan Leacock naureskeli varsinkin viihteen lajityypeille: dekkareille, kauhutarinoille, seikkailulle, romanttiselle viihteelle. Samat lajityypit näkyivät myös suomalaisten pakinoitsijen repertuaarissa.
Yksi ensimmäisiä parodioitsijoita oli Valentin eli Ensio Rislakki, jonka ensimmäisiä teoksia oli ivamukaelmista - kuten kirjan alaotsikko ilmoitti - koostunut Fiikuksen varjossa (1928). Valentin ihaili Leacockia niin paljon, että käännätti yhden teksteistään englanniksi ja lähetti sen Leacockin luettavaksi.
Valentin on ollut yksi suosituimmista ja tuotteliaimmista suomalaisista pakinoitsijoista, mutta hän ei enää juurikaan naurata. Yksi syy on se, että Valentin ei syystä tai toisesta ivaillut dekkareille tai kauhukirjallisuudelle, vaan enemmänkin sellaisille kirjallisuudenlajeille, jotka on suunnattu naislukijoille, kuten romanttista viihdettä. Jotain terävääkin Valentinin sanailussa joskus oli, kuten metafiktiivisessä tarinassa "Rakastan sinuakin":

- Mitä se oli? sanoi Fritz verhotulla äänellä.
- Huonosti tehty, poikani! Minähän sanoin, että tuo on lausuttava verhotulla ja samalla kiihtyneellä äänellä. Sinun äänesi oli yksinomaan verhottu. Ei kävele. Juttu on piloilla. (...)
- Älä ole vihainen, isäni, sanoi Fritz masentuneena. - Olen ensi kerran mukana tällaisessa.

Valentinin rinnalla toinen Stephen Leacockin mallia soveltanut kotimainen kirjailija oli Heikki Seppälä. Nyttemmin tyystin unohtunut, mutta aikoinaan suosittu ja tuottelias lehtinovelleja ja nuorten jännäreitä rustannut Seppälä oli ammattitaitoinen senttari, jonka ensimmäisiä teoksia oli romaaniparodioista koostuva Vaarallista peliä (1928). Seppälä naureskelee Valentinista poiketen nimenomaan seikkailuromaanien ja ylivertaisista salapoliiseista kertovien dekkarien kliseille.
Vaarallista peliä -teoksen parhaita hetkiä on salaperäistä psykologista kauhua henkivä "Valkopartainen mies", jossa veltostunut klubilainen kertoo niin omituista kuin vainoharhaistakin tarinaa junamatkasta, jolla häntä tuijottaa valkopartainen mies.
Sodan jälkeen pakinamuodossa romaanien ja elokuvien parodioita tarjoili monista sanoituksistaan tunnettu Martti Huuhaa Innanen. Innasen seikkailija Joe Smithista kertovat tarinat kuultiin aluksi radiokuunnelmina - niissä keskeisenä pointtina oli Innasen itsensä monotoninen ääni, joka jätti sinnikkäästi kaikki d:t lausumatta. Innasen parodiapakinoita koottiin kirjaksikin: Seikkailu viitakossa ilmestyi vuonna 1967. Siinä on kaksi Joe Smith -tarinaa, joista toinen sijoittuu
Egyptiin, toinen on melkein kuin Indiana Jonesia: "Vihtoinkin seikkailia sai polttolasimonokkelin sitottujen sormiensa väliin ja tuossa tuokiossa auringon kuuma prisma ja polttolasimonokkelin musta liekki polttivat liianiköyten tuhkaksi. Voimakkaat, teräsjänteiset kätensä olivat jälleen vapaat, eikä sekunttiakaan liian aikaisin!"
Innanen ivaa kirjassaan myös länkkäreitä, jotka 1960-luvulla olivat suosittuja vielä niin valkokankailla kuin televisiossakin. Tarinassa "Kostajan käsi ei vapise" salaperäinen Jim Harrison saapuu pikkukaupunkiin kostamaan jonkin menneen vääryyden. Lopussa, kun sankari on teilannut kuudestilaukeavillaan joukon toinen toistaan verisempiä roistoja, häneltä kysytään, miksi hän ampui rikolliset. "Se on liian karua kerrottavaksi", sanoo Jim Harrison ja karkaa taivaanrantaan - aivan kuin klassisten lännenelokuvien sankarit.
Innasen huumori ei kuitenkaan enää toimi edes niin hyvin kuin Valentinin ja Heikki Seppälän. Innasen huumoriin kuuluvat toteavan sävyn lisäksi typerät nimet, kuten Tangentti-Thompson tai Alatoopi-Allan, joita Innanen lataa lukijan eteen jatkuvalla syötöllä.
Innasen naurun kohteet ovat kuitenkin lähempänä nykylukijoita kuin Valentinin ja Heikki Seppälän muinaiset ivamukaelmat. 2000-luvulla lukijan ei enää voi olettaa tietävän, millaista soopaa ovat olleet 1900-luvun alun aatelisympäristöön sijoittuvat romanssit. Seppälää lukiessaan naurahtaa lähinnä henkilöiden nimille, kuten paroonitar Juno Hjördis Möbelcrantzille.
Parhaat parodiat paljastavat jotain oleellista pilkan kohteesta. Innasen kirjassa tällainen on riipaiseva lukijan tunnustuskertomus "Mieheni olikin nainen", joka lähestyy myös Innasen toista leipälajia, pornonovellia.

Viimeisen bjarmialaisen jälkisanat

Kirjoitan varsinaisessa blogissani pienoisromaanistani, joka ilmestyi melko äskettäin Kuoriaiskirjoilta nimellä Viimeinen bjarmialainen. Se on sword and sorcery -tyyppistä pulp-huttua, jossa on amerikkalaisen kovaksikeitetyn dekkarin tyyli ja länkkärin juoni. Kirjoitin teokseen jälkisanat, jotka alla: 

Muistoja Pesärin kirjoittamisen ajoilta

Toimitin ja julkaisin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä erilaisia pienipainoksisia lehtiä, joissa yritin elvyttää menneen maailman pulp- ja lukemistolehtien henkiä. Lehtien nimet ja logot oli napattu klassisilta suomalaisilta lukemistoilta.
Ensimmäinen näistä lehdistä oli Isku, B5-kokoinen lehti, jossa ilmestyi omien Joe Novak -yksityisetsivätarinoitteni lisäksi uutta ja vanhaa kotimaista sekä lähinnä uutta kovaksikeitettyä dekkaria Amerikasta ja Englannista. Sen rinnakkaislehti oli minikokoinen Ässä, jossa ilmestyi alle tuhannen sanan pituisia flash fiction -tarinoita. Isokokoisempi ja otteeltaan klassisempi oli kerran vuodessa julkaistu Seikkailukertomuksia, jota ilmestyi viisi numeroa vuosina 2007-2012. Siinä yritin pitää yllä vanhanaikaisten seikkailutarinoiden perintöä, ja lehden joka numerossa oli vanha tarina, joskus jopa lehteen varta vasten käännetty.
Seikkailukertomuksissa ilmestyi jatkokertomuksena myös oma yritelmäni sword and sorcery -kirjoittamisen alalla. Lähtökohta oli vaatimaton: minulla oli Jukka Murtosaaren jotain muuta tarkoitusta varten piirtämä kuvitus, jossa taljaan pukeutunut mies syöksyy lumista rinnettä alas keihäs kädessä. Aitoon pulp-tyyliin lähdin kehittelemään tarinaa kuvan pohjalta vain alkamalla kirjoittaa. Ensimmäinen osa alkoikin suoraan taistelukohtauksesta, jossa samainen mies päihittää muutamia erämaaroistoja.
Minulla olivat mielessä myös Suomen myyttiset kuninkaat ja heistä kerrotut legendat, mutta en kaiken muun työtohinan keskellä ehtinyt tai jaksanut tehdä minkäänlaista tutkimustyötä. Lopulta päätin, että voin sijoittaa tarinat joka tapauksessa jonkinlaiseen Never-never-landiin eikä minun tarvitse välittää mistään historiallisista tosiseikoista. Sijoitin tarinaan joistain irtolähteistä poimimiani paikkoja, kuten Vaimunen ja Ustjugin, sekä niinikään myyttisen Bjarmian, jonka kuningaskunnan viikinkien ajatellaan tuhonneen.
Päähenkilön nimeksi tuli Pesäri, jonka luulin alun perin olleen muinaissuomalainen nimi, mutta tarkempi selvitys paljasti, että näin ei kenties ollutkaan. Toisaalta se ei ole kantajansa oikea nimi, joten se voi näin olla sopivakin. Muut nimet, joita tekstissä esiintyy, otin Kustaa Vilkunan nimitutkimuksista sekä eksentrisen Rauha Hammarin nimiehdotuksista. Hammarilta on muun muassa reippaan naishallitsijan Uhdun nimi.
Tarkoitus oli joka tapauksessa kehiä kasaan viihdyttävä, väkivaltainen ja toiminnallinen tarina, joka lähestyy enemmän amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria tai länkkäriä kuin fantasian valtavirtaa. Miljöö- ja henkilökuvaus ovat alisteisia toiminnalle ja dialogille. Tyylilajin valinta saneli senkin, että Pesäri-saaga on myös synkeä kertomus yksinäisen miehen tiestä kohti omaa tuhoa. Alussa itsevarmana esiintyvä Pesäri on lopulta vain säälittävä ja nyyhkivä häviäjä, ja hänen tuhonsa syy on hänen oma ahneutensa, jota hän ei suostu itselleenkään myöntämään.
Kirjoitin tarinaan uusia osia vuoden tai puolentoista välein - Seikkailukertomuksia ei koskaan ilmestynyt kovin säännöllisesti. Nyt kun kokonaisuus julkaistaan omana teoksenaan, voi huomata minun kehittyneen kirjoittajana tuona aikana. Tarinan eri osat on editoitu, osaksi kirjoitettu uudestaan, mutta mitään oleellista ei ole muutettu (paitsi kohta, jossa alun perin kaivettiin hauta routaiseen maahan - nyt siinä on polttohautaus). Muutoksia voi tarkka lukija havaita kohdissa, joihin on ujutettu vaatimattomia viittauksia erääseen kauhukirjallisuudessa merkittävään mytologiaan.
Make no mistake: en itsekään kuvittele, että käsillä on suurta kirjallisuutta. Iskussa ja Seikkailukertomuksissa luki omien tarinoideni lopussa: "Kirjoittaja on tietokirjailija, joka opettelee kirjoittamaan fiktiota." Joe Novak- ja Pesäri-tarinoiden väsäily oli samalla tarinankerronnan, henkilökuvauksen ja dialogin opettelua. Ilman väärää ylpeyttä voin sanoa ainakin jotain oppineeni.

Turussa syyskuussa 2013
Juri Nummelin

Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan länkkärit

(Nota bene aluksi: saatan aloittaa tämän blogin uudestaan.) 

Julkaisin muutamia vuosia sitten kokoelman kahden suomalaisen kirjoittajan, Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan länkkärikertomuksia yhtenä niteenä. Turbatorin julkaisema kirja vaikuttaa vähän hassulta, koska siitä syntyy helposti vaikutelma, että Skiftesvik ja Karpela ovat yhdessä kirjoittaneet uuden länkkärin, vaikka näin ei ole. Tässä vanhalta läppärinrämältä pelastettu johdannon kaltainen, varsinainen johdantoartikkeli ilmestynee uudelleen, jossain määrin editoituna ensi vuoden puolella ja toimii joka tapauksessa perustekstinä, kun rupean tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa (jos vain apurahatahot suovat). Kirjan kansikuva on Jukka Murtosaaren tekemä, layout kustantajan käyttämän latojan. 

Työtä arkkunikkarille kokoaa ensimmäistä kertaa Suomessa yhteen suomalaisten kirjailijoiden tekemiä länkkärinovelleja. Suomessa on kautta 1900-luvun (ja jo 1800-luvulla!) kirjoitettu lännentarinoita, mutta koskaan aiemmin niitä ei ole koottu yksiin kansiin.
Tämäkin kirja tarjoilee vain pienen väläyksen - laajempi antologia odottaa kokoajaansa ja kustantajaansa. Työtä arkkunikkarille kokoaa yhteen oululaisen Joni Skiftesvikin ja turkulaisen Totti Karpelan kirjoittamia lännentarinoita. Kirjailijat edustavat keskenään hyvin erilaisia lähestymistapoja - Skiftesvik on niukkasanainen realisti, Karpela amerikkalaistyylinen kovaksikeitetty dekkaristi -, mutta kumpaakin länkkäri on kiinnostanut, vaikkakin ohimennen, lajityyppinä.
Karpelan tekstit tässä kirjassa ovat vanhempia - neljästä novellista kolme on 1960-luvun alusta, joskin yhden novelleista, "Hylkiön mahdollisuuden", Karpela kirjoitti uudestaan alkuperäisen käsikirjoituksensa pohjalta. Karpelan tekstit ilmestyivät kun hän oli vielä teini-ikäinen ja ne julkaisi lahtelainen Seikkailujen Maailma, yksi Suomen tärkeimmistä lukemistolehdistä, amerikkalaisten pulp-lehtien suora kopio niin kansikuvien kuin monien tarinoidenkin kohdalla. Seikkailujen Maailmassa ilmestyi tässä kirjassa olevista novelleista kaksi, "Työtä arkkunikkarille" ja "Kaupunki ilman lakia". Ensimmäistä lännennovelliaan "Neljän sheriffin kaupunkia" Karpela ei enää halunnut julkisuuteen. "Hylkiön mahdollisuus" jäi lehdessä julkaisematta, kun se lakkautettiin vuonna 1963. Karpelan neljästä novellista viimeinen, "Maine ja kunnia", onkin jo tuoreempaa tavaraa, vuodelta 2005. Se ilmestyi Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden novellinumerossa, jossa esiintyivät kotimaisista kirjoittajista myös Harri István Mäki, Petri Hirvonen ja Sami Myllymäki.
Joni Skiftesvikin kertomukset taas ovat tuoreempaa tavaraa. Skiftesvik toimi vuosina 1983-1988 oululaisen Kolmiokirjan julkaisujohtajana ja kokeili esikoisteoksensa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983) aikoihin myös viihdekirjoittamista. Tuloksena olivat yksi FinnWest ja yksi erillinen jatkokertomus FinnWestin täytteenä sekä kolme täytenovellia ruotsalaisperäisen länkkärisarjan Kostajan takasivuilla. Ne on kaikki otettu mukaan tähän kirjaan.
Toivotan lukijoille ruudinsavuisia lukuhetkiä!

Esipuhe Marton Taiga -kirjaan

Edellisessä postauksessa väitin, että kokoamani pieni valikoima vanhoja kotimaisia kauhunovelleja Hallusinatsioneja ilmestyisi marraskuussa - näin ei kuitenkaan tapahtunut (ja unohdin väittäneeni näin!), mutta kirja on joka tapauksessa tulossa tämän vuoden puolella. Kirja ilokseni mainittiin tänään Helsingin Sanomissa ilmestyneessä kevään tulevien kirjojen listauksessa (yhdessä tulevan romaanini Jumalten tuhon kera), mutta tietoa uudesta ilmestymispäivästä ei ole. Tämä on ehkä pienkustantamoiden mainostetun ketteryyden kääntöpuoli. (Facebookissa olisin laittanut tuohon perään hymiön.)

Sen sijaan muita kirjoja on kyllä ilmestynyt ja huomaan postanneeni niistä aika vähän. Turbatorille kokosin loppusyksylle kaksi toisistaan hyvin paljon poikkeavaa teosta, Marton Taigan kaksi aikamatka-aiheista jatkokertomusta nimellä Osiriksen sormus ja sadomasokisistia eroottisia novelleja sisältävän teoksen Tuska ja hurmio. Kirjoitin Tuskaan ja hurmioon pitkät jälkisanat sadomasokismista suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta en aivan vielä postaa sitä tähän blogiin, sen sijaan kirjan pienen esipuheen voin jossain vaiheessa laittaa. Tässä kuitenkin ensiksi Marton Taiga -teoksen esipuhe, joka on lähinnä Taigan kirjailijanlaadun esittelyä. Hiukan harmittaa, etten ehtinyt kaivaa esille Kalevi Haikon tekstiä Taigasta tarkistaakseni Haikon laskelman siitä, kuinka paljon enemmän Taiga ansaitsi kirjoittajana kuin ajan tavallinen työmies. Huomattavasta erosta on kuitenkin kyse. - Kirjan kansikuva on Anssi Rauhalan käsialaa.

Marton Taiga on suomalaisen pulp- tai lukemistokirjallisuuden yleismies, järjettömän mittavan tuotannon kirjoittaja, joka kokeili lähes jokaista lajityyppiä rikoksesta historialliseen seikkailuun, naisille suunnatusta romantiikasta länkkäreihin. Taigan jatkokertomusten ja romaanien joukossa on myös monia puhtaasti tieteiskirjallisuutta lähentyviä tekstejä, ja osassa on myös kauhuaiheita. Tähän kirjaan on koottu kaksi jatkokertomusta, jotka yhdistävät historiallista seikkailua tieteiskirjallisuuteen: "Viiden minuutin ikuisuus" ja "Osiriksen sormus" kertovat kummatkin aikamatkustuksesta. Moni voisi tosin olla sitä mieltä, että Taigan tarinat kuuluvat enemmänkin fantasian kuin tieteiskirjallisuuden piiriin: toisessa tarinassa aikamatkustus nimittäin hoituu hypnoosilla, toisessa tarinassa asiaa ei sen kummemmin selitetä, viitataan vain salaperäiseen sormukseen, jonka haltija on samalla "ajan herra".
Marton Taigan oikea nimi oli Martti Erik Hjalmar Löfberg. Hän syntyi 5. maaliskuuta 1907 Helsingissä ja kuoli 24. helmikuuta 1969 Järvenpäässä. Tunnetun anekdootin mukaan hän rupesi kirjailijaksi ollessaan 1920-luvulla Saksassa työmatkalla isänsä pyöräfirman nimissä: Taiga luki saksalaisia lukemistolehtiä ja totesi pystyvänsä koska tahansa kirjoittamaan parempia tarinoita. Kun Taigan isän pyöräfirma meni nurin, Taiga oli jo julkaissut ensimmäisen tarinansa Ilmarisen kustannusliikkeen Lukemista Kaikille -lehdessä. Lehdestä tulikin Taigan pääasiallinen julkaisukanava moniksi vuosiksi eteenpäin. Samalla hän kirjoitti muihinkin Ilmarisen lehtiin, Yllätyslukemistoon, Seikkailukertomuksiin ja Jännityslukemistoon. Näissä lehdissä ilmestyi suureksi osaksi seikkailu- ja rikostarinoita, Viikonloppu-nimisessä lehdessä ilmestyi myös romantiikkaa, kuten Margot Lagarto -salanimellä tehty Nainen rakastuu (kirjana 1948).
Taigan ensimmäinen kirjana julkaistu teksti, Mustan lipun ritarit, ilmestyi 1937, lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Taiga oli julkaissut ensimmäiset novellinsa ja jatkokertomuksensa.
Taigan asema Ilmarisen kirjoittajana sinetöitiin sillä, että hän sai kustantajalta kuukausipalkkaa. Taiga ei myöskään ollut mikään köyhä mies: Taigasta kirjoittanut Kalevi Haiko on laskeskellut, että Taigan vuosiansiot olivat monta kertaa suuremmat kuin keskivertotyömiehen. Tässä mielessä Taigaa voisi verrata vaikkapa amerikkalaiseen Frederick Faustiin eli Max Brandiin, joka kirjoittamisellaan sai ostettua itselleen huvilan Italiasta. Taiga ei juuri muille kustantajille töitään myynyt. Ilmarinen saikin Taigasta väsymättömän senttarin, jonka jokainen tarina kelpasi julkaistavaksi. Yhden viikon aikana Taiga saattoi julkaista kolme tai neljä novellia ja yhden jatkokertomuksen osan!
Taiga tunnetaan nykyään parhaiten rikoskirjailijana. Hänen M. Levä -salanimellä Yllätyslukemistossa ilmestyneet komisario William J. Kairala -tarinansa ovat suomalaisittain viihdyttäviä pienimuotoisia rikostarinoita, joissa Taigan sankari, äreähkö komisario ratkaisee rikoksia hiukan Edgar Wallacen Reederin tapaan. Jotkin Taigan Kairala-novellit onkin napattu suoraan Wallacelta. Taigan muita rikoksia ratkovia sankareita olivat Porkkana eli Kid Barrow ja tämän poika sekä Topi Turve, joka seikkaili amerikkalaisten gangsterien keskuudessa. Amerikkalaisesta ympäristöstä huolimatta Taigan jutut eivät ole kovin hardboiled, vaan enemmänkin leppoisaa jutustelua.
Taigan lukuisista puhtaasti seikkailuromaaneista kannattaa mainita vaikkapa aina ajankohtaiseen Afganistaniin sijoittuva kyyninen Valehtelin sinulle, Zorilla (1944) tai valaanmetsästyslaivalle sijoittuva Jäistä norsunluuta (1949). Enemmän länkkärien maisemaan sijoittuvat La Perla -tarinat, joita ilmestyi aluksi Yllätyslukemistossa ja lopulta kirjanakin La Perlan öitä ja päiviäkin (1938). Lännentarinoiden puolella Taiga piipahti myös L. Martin -salanimellä ilmestyneessä kirjassa Arizonan kukka (1945), jossa on maisemaan kulmikkaasti sopivia scifi- tai fantasia-aihelmia.
Puhdaskin science fiction kuului Taigan laajasti viljelemiin lajityyppeihin, vaikka se ei suomalaisessa kirjallisuudessa olekaan koskaan ollut mikään vakiolaji. Taigan tieteisjuttuihin kuuluvat tässä kirjassa olevien kahden pitkän tarinan lisäksi ainakin jatkokertomuksina ilmestyneet "Tohtori Siniparta eli nero ei kuole" (Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946), jossa päähenkilö William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä kovikseksi, "Maailma, joka kerran oli" (Seikkailukertomuksia 23-27/1937), jossa kuvataan maailman tuhoa vuonna 1987 suomalaisesta näkökulmasta, "Ubongongon mustat silmät" (Yllätyslukemisto 1-10/1939), jossa Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä (!), "Korsikkalaisen varjo" (Jännityslukemisto 27-36/1939), jossa amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia, "Uhu, jousimies" (Lukemista Kaikille 14-25/1959; ilmestynyt nimellä L. Martin), jossa historia alkaa maailmantuhon jälkeen alusta, sekä "8 taivaallista miestä" (Seikkailukertomuksia 3-14/1961), jossa kahdeksan avaruuslentäjää saapuu tulevaisuudessa Karjalan kannakselle. Viimeksi mainittu ilmestyi myös Kalevi Haikon toimittamana kirjana Jalavan julkaisemana vuonna 1986. Pelkästään kirjana ilmestyi Suuren pelin loppu (1945), jossa eurooppalais-amerikkalainen länsimainen maailma tuhoutuu lähes kokonaan suuressa sodassa. Näkökulma on Afrikassa, jonne muutama valkoinen on paennut tuhoa.
Melkein kaikissa tarinoissa näkyy siis ajatus maailman tuhoutumisesta. Taiga onkin suomalaisen lukemistoviihteen spengleriläisin kirjoittaja, joka herkuttelee ajatuksella siitä, miten sivilisaatio pääsee alkamaan uudestaan vanhan tuhouduttua. Taigan maalaama kuva länsimaisesta sivistyksestä ei ole aina kovin ruusuinen, on kuin hän sanoisi että se joutaakin mennä! Yhdessä viimeisistä tarinoistaan, jatkokertomuksessa "8 taivaallista miestä", liennytyshenkisyys tosin näkyy siinä, että otsikon kahdeksan edustavat eri kansallisuuksia ja eri valtioita. Liennytys ei koske kiinalaisia, jotka edustavat uutta, pahaa maailmaa, joka alistaa muut kansat tahtonsa alle.
Spengleriläisyys näkyy Viiden minuutin ikuisuuden loppusanoissa: "'Amerikka', hän sanoi kuin itsekseen, 'on nykyajan Rooma. Se entinen voitti miekoilla maansa, me olemme tehneet sen dollareilla. Muinaisella Roomalla oli Kreikka, josta se sai kulttuurinsa, se nielaisi sen raakana ja pakahtui siihen. Meillä on Eurooppa ja me olemme myöskin nielaisseet jotakin raakana... Vain sellainen kansa, joka on itse synnyttänyt kulttuurinsa, on elinkelpoinen.'" Ajatus voisi löytää kannattajia vaikkapa Timo Hännikäisen kaltaisten radikaalien konservatiivien joukosta.

***

Kahdesta tässä kirjassa olevasta kertomuksesta ensimmäisenä ilmestyi "Osiriksen sormus" vuonna 1934. "Viiden minuutin ikuisuus" ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Tässä kirjassa ne julkaistaan ikään kuin väärässä järjestyksessä niin että "Viiden minuutin ikuisuus" tulee ensiksi.
Kummatkin tekstit edustavat hyvin sellaista kirjallisuutta, jota olisi Yhdysvalloissa julkaistu pokkareina uudestaan 1960-luvulla. Suomessa tällaista perinnettä ei koskaan päässyt syntymään, mikä on ikävää. Tammi tosin julkaisi Taigan Porkkana-romaaneja pokkareina 1970-luvulla, mutta keräilijät väittävät niiden pilanneen markkinat, mutta enemmänkin voisi kuvitella, että ne ovat pitäneet Taigan nimeä hengissä.
Tämän kirjan tarinoista varsinkin "Viiden minuutin ikuisuus" on ripeästi etenevää vanhan ajan science fictionia, jossa ei juuri jumituta tieteelliseen todisteluun. Itse tarina on nasevasti kerrottu kertomus rakkaudesta ja petoksesta Tiberiuksen ajan Roomassa. "Osiriksen sormus" on astetta vakavampaa historiallista kirjallisuutta, joka jännittävästi ennakoi Mika Waltarin Sinuhea ja kahdella vuodella jopa Waltarin varhaista näytelmää Akhnaton, auringosta syntynyt (1936). On täysin mahdollista, että Waltari oli lukenut Taigan jatkokertomuksen, mutta toisaalta Waltari oli sijoittanut jo Kuolleen silmissä (1926) olevan "Muumio"-novellinsa saman Ekhnaton-faraon aikaan. Egypti oli suurta muotia 1900-luvun alun Euroopassa, joten on täysin mahdollista, että Taiga ja Waltari sijoittivat tarinansa Egyptiin toisistaan tietämättä.
"Osiriksen sormusta" ei ole koskaan julkaistu kirjana. Tarinan kohdalla on pyritty kriittisen edition ideaaliin ainakin yhdessä asiassa: mukana ovat myös Taigan kirjoittamat esittelytekstit yksittäisten episodien alusta. Katkelmat on alun perin tehty tietysti niitä lukijoita varten, jotka eivät olleet aloittaneet lukemista ensimmäisestä tarinasta. Nyt ne haittaisivat tarinan sujuvaa lukemista, mutta ne ovat toisaalta Taigaa viehättävimmillään, kun hän puhuttelee lukijaa suoraan ja paljastaa, osittain mutkan kautta, historiaan sijoittuvan tarinan fiktiivisyyden. Tämä liittyy historiallisen romaanin yleiseen ristiriitaisuuteen, jossa fiktiiviset elementit ovat luontevasti mukana niin sanottua historiallista totuutta tai eivät ainakaan tuhoa sitä. Taigan kehittelemä professori Müntzner Dresdenin yliopistosta on nimittäin täyttä fiktiota, vaikka juuri häntä kirjailija käyttää "todistaakseen" tarinansa totuudellisuuden. Prologit on liitetty teoksen loppuun omaksi osiokseen.

Kauhukirja Hallusinatsioneja sekä Jaakko Juteini

Marraskuussa ilmestyy Farokselta pieni kooste vanhoja suomalaisia kauhutarinoita Hallusinatsioneja, johon olen koonnut mm. Aleksis Kiven, Larin-Kyöstin ja Kyösti Wilkunan tarinoita (ks. sisällysluettelo alla). Kirjaan tulee myös taustoittava esipuhe, jonka postaan tänne aikanaan. Naputtelin puhtaaksi Jaakko Juteinin saksasta vuonna 1819 kääntämiä juttuja, joissa haamuille ja muille löydetään järjellinen selitys, ajattelin pistää niistä yhden tähän. Hämmentävä sana "tutentti" tarkoittaa studenttia eli opiskelijaa.

Joukko Tutenttia Kaupungissa piti kerran puoli yöhön asti keskenänsä kestiä. Koska nyt tuli puhe myös Kummituksista ja aawiista, sanoi yksi heistä: niitä en minä ensingän woi uskoa, ja mitä lyötte wetoa, minä menen kohta luu-tarhasta teille pääkallon tuomaan. Ei rohjenneet muut kuin yksi ainoa hänen kanssansa tästä wetoa lyödä. Koska weto lyöty oli, lähti pää-kallon tuoja kohta matkaan; mutta Kumppani riensi myös toista tietä edellä luu-huoneeseen, ja istui siellä nurkkaan. Pää-kallon tuoja tulee ja rupee pimeässä luiden seassa kalloa etsimään. Koska hän yhden löysi ja rupesi sen kanssa pois juoksemaan, huusi ääni nurkasta: älä wie sitä! Miksi ei? kysyi Tutentti. Se on isäni, wastasi ääni. Tutentti laski sen pois, ja löysi toisen luukasasta; mutta ääni huusi: älä koske siihen! Kennengäs se on? sanoi Tutentti puoli kauhistuksissa. Se on weljeni, wastasi ääni. Tutentti heitti tämängin pois ja sai kolmannen kouriinsa. Ääni tiuskaa jälle pahalla tawalla: anna olla mies! se on minun, ja rupesi luita kalistelemaan, niin kuin hän olisi liikkeelle lähtenyt. Olkon waikka saatanan, sanoi Tutentti, ja läksi juoksemaan kotia pää-kallon kanssa. Nyt mennään, Tutentti edellä, ja Toinen perässä, niin kuin paljon jalalla päästään. Tutentti ehti juuri kammariin toisten tykö, ennen kuin aawis hänen kiini sai, ja sanoi hengittäin: tuossa on kallo, wiskaten sen pöydälle, mutta männingäinen on myös kohta jäljessäni. Männingäinen tuli kiroten, ja jokainen tahtoi nauruun pakahtua, paitsi sitä, joka pää-kallon toi, joka kowasti hengitti, ja suuresti ihmetteli, siehen asti kuin hän asian seljityksen kuulla sai.

Hallusinatsioneja-kirjan sisällysluettelo:

Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista.

Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.

Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.

Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.01.1864 ja 31.01.1864.

K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.

Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.

Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).

Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.

Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.