Elokuvakerhourani

Piiiitkä jaaritus ja hieno kulttuurihistoriallinen muistelma - kumpaakin on tämä teksti, jonka kirjoitin legendaarisen tamperelaisen elokuvakerhon tulevien 40-vuotisjuhlien juhlalehteen. Olin siis Monroen puheenjohtajana vuodet 1991-1997 ja näin pisimpään kerhoa hallinnut henkilö.

Puheenjohtaja, forever

Olin 19-vuotias, kun minut valittiin Monroen puheenjohtajaksi keväällä 1991. Valintani oli klassinen tilanne: valitaan se, joka ei sano "ei". En pysty millään tavalla ajattelemaan, että minun olisi kuulunut sanoa "ei".
Monroe oli syksyllä 1990 ajautunut melkein konkurssin partaalle. Katsojia oli vähän ja perinteinen sarjamuoto oli menettänyt viehätysvoimansa. Jotain uutta piti siis keksiä.
Minulla ei ollut mitään ideoita.
Totta kyllä, olin toisen polven elokuvakerholainen. Isäni oli 1960-luvulla perustanut Forssan elokuvakerhon ja toiminut Porin elokuvakerhossa 1970-luvulla ja ollut Suomen elokuvakerhojen liiton eli SEKL:n hallituksessa. Itse olin 80-luvun lopulla ollut Porin elokuvakerhossa hallituksen jäsenenä ja lopulta varapuheenjohtajanakin, mutta en ollut oppinut paljon mitään - ainakaan kannattavuuksista minun ei ollut ollut syytä olla huolissani. (Myöhemmin 1990-luvulla Porin elokuvakerho lakkautettiin, kun katsojia oli liian vähän. Sen kummemmin kerhoa ei ole perustettu uudestaan.)
Onneksi hallituksen jäsen Ilkka U. Pesämaa - jonka olin tuntenut jo Porissa ja joka oli tullut opiskelemaan Tampereelle muutamaa vuotta ennen minua ja rekrytoi minut Monroeen - oli jo kehitellyt idean laajasta festivaalityyppisestä tapahtumasta, jossa esitettäisiin Jörn Donnerin elokuvia. Donner tulisi itse paikalle ja elokuvien lisäksi olisi illanvietto ja jopa seminaari.
Nykyaikana on käsittämätön ajatus, että jollakulla ei olisi puhelinta ja silti hän yrittäisi hoitaa asioita. Minulla ei ollut ja minun piti hoitaa asioita. Asuin tuolloin Tammelantorin kupeessa Ilmarinkadulla ja elokuvakeskuksen toimisto oli nyt ajateltuna aivan hevonkuusessa, elokuvateatteri Pirkan vieressä olevissa tiloissa. Sinne meneminenkin oli homma sinänsä, ja useita asioita hoidinkin Tammelantorin puhelinkioskista. (Asioiden hoitoa ei auttanut, että aloin syksyllä 1991 myös seurustella ensimmäistä kertaa elämässäni. Unohdin jopa yhden kokouksen tämän ansiosta, eikä kukaan voinut soittaa minulle ja sanoa, että tulepas paikalle.)
Teimme lehden, jonka jutuissa käsiteltiin Donneria ja tämän elokuvia, ja pyysimme muun muassa Raoul Palmgrenia kirjoittamaan lehteen - hänhän oli asioinut nuoren Donnerin kanssa paljon 50-luvulla. Palmgren, tuolloin jo vanha mies, sanoi puhelimessa, ettei hän oikein enää jaksa. Lehdestä tuli vähän outo sekasotku - akateemisen artikkelien seassa on hiukan yhdentekeviä muisteloja. Jollekin Donner-tutkijalle siinä saattaa olla kiinnostavia paloja.
Muistan tapahtuman järjestämisestä monia noloja yksityiskohtia. Donnerin juna, jolla hän perheineen saapui Tampereelle, oli jostain syystä etuajassa tai hän oli tullut eri junalla kuin millä hänen sihteerinsä oli ilmoittanut. Meidän piti olla Ilkan kanssa häntä vastassa, mutta Ilkkaa ei näkynyt missään, kun Donner jo tuli asemalle. Minun oli pakko rynnätä tervehtimään häntä. Jännitin niin paljon, että sanoin hänen nimensä "dönner". "Kukas sinä olet?" hän kysyi - olimme tavanneet vain kerran, enkä varmastikaan ollut jättänyt kummoista muistijälkeä.
Olimme varanneet taksin, mutta en tiennyt, miten tilaukseen pitäisi suhtautua, kun Ilkka ei ollut paikalla (pitänee korostaa, että vuonna 1991 ei monellakaan ollut kännyköitä). Peruutin tilauksen ja jätin Donnerin perheineen menemään yksin Grand Hotel Tammeriin, mikä tuntuu nyt epäkohteliaalta.
Kun Ilkka viimein tuli paikalle, saimme vielä ylipuhuttua kuskin ottamaan uudestaan tilauksemme sisään ja ajoimme tilataksilla Tammeriin ja vetäisimme hätäisesti Donnerin tarjoamat viskipaukut Tammerin baarissa ja viiletimme Pirkkaan.
Emme saaneet koko Donnerin tuotantoa mahtumaan yhteen viikonloppuun – Anna esitettiin vain YO-talolla, takahuoneen televisiossa, samalla kun Tero Vaara esiintyi lavalla. Tero Vaara? Selitys on yksinkertainen: M. A. Numminen, joka oli alkuperäinen ideamme Donner-illan esiintyjäksi, ei päässyt tulemaan ja Vaara, Ilkan lapsuudenkaveri, tuli lyhyellä varoitusajalla. Ei hänellä ja Donnerilla kyllä paljon tekemistä keskenään ole.
Viikonloppu oli kylläkin menestys - katsojia oli riittävästi. Takuuvarma vetonaula oli Hannu Taanilan ja Donnerin välinen keskustelutilaisuus, joka veti Pirkan täyteen. Muistan Ilkan väläytelleen minulle takapenkiltä peukkua. Juontajaksi oli pyydetty tamperelaisissa paikallisradioissa toiminut Marko Kulmala, jolta katosi pallo aivan täysin kokeneiden poleemikkojen heitellessä ideoita. Minulla ei vain ole mitään muistikuvaa siitä, mistä Donner ja Taanila puhuivat, ja ainoa asia, mikä keskustelussa harmittaa, on että kukaan ei tallentanut sitä.
Sunnuntai-iltana, viimeisenkin elokuvan lakattua pyörimästä, olin niin väsynyt, etten tiennyt sen olevan mahdollista. Soitin isälleni puhelinkioskista ja selitin asian ja hän sanoi: "Niinhän se aina menee."

Uusi noir ei toiminut

Epämääräinen tietämättömyyden olo jatkui pitkään, mutta olisi silti pitänyt keksiä jotain yhtä hienoa tuleviksi kausiksi. Ovaskainen oli sitä mieltä, että vaikka rahaa tuli kohtuullisesti, sitä myös meni paljon. Samalla piti muuttaa pois Pirkasta uuteen, kosken rannalle rakennettuun Niagaraan. Minua hävettää vieläkin jossain määrin, etten osallistunut millään tavalla Niagara-talkoisiin.
Seuraava teemaviikonloppu olikin katastrofi. Elokuva-arkisto esitti Helsingissä Orionissa näyttävän sarjan niin sanottua neo noir -elokuvaa, siis 1970-1990-luvuilla tehtyjä synkkiä ja väkivaltaisia rikoselokuvia, ja päädyimme tekemään yhteistyötä: Monroe esitti perjantai-iltana ja lauantaina kaupallisessa levityksessä olevia lajityyppiin kuuluvia elokuvia, kuten Miami Blues, Slam Dance ja The Hot Spot.
Mainonta meni aivan päin helvettiä. En oikein enää tiedä miksi. Juliste oli mälsä eikä varmasti houkutellut paljon ketään paikalle, lisäksi se saatiin levitykseen liian myöhään, reilua viikkoa ennen esityksiä - tuolloin vielä ajateltiin, että julisteet pitää saada kaduille ja baareihin kuukautta ennen tapahtumaa. (Aikaväli on koko ajan kuroutunut pienemmäksi, nykyään riittää, jos julisteet on jaossa viikkoa ennen. Silloin ei ollutkaan sähköpostilistoja eikä Facebookia.)
Julisteessa ei lisäksi ollut tietoa siitä, mistä lippuja voisi ostaa etukäteen - kopioin niitä pienille paperilapuille ja kuljimme Markun kanssa hyisessä alkukevään säässä iskemässä niitä jälkikäteen julisteisiin. (Tapasimme Hämeenkadulla Mia Halmeen, joka naureskeli meille hiukan säälivästi – ei ihme, että hän jätti hallituksen aika pian tuon jälkeen.)
Arkiston näytöksiin riitti muistaakseni ihan kohtuullisesti väkeä, mutta Monroelle tapahtuma oli katastrofi. Jäsenkorttien nimellä myytäviä lippuja, jotka kattoivat kaikki esitetyt elokuvat, meni noin 30, mikä ei riittänyt kattamaan kuluja. Muistan Pirkan ja Niagaran teatterinhoitajan Juha Elomäen murjaisseen minulle ohimennessään jäljittelemättömään tyyliinsä: "Te olette nyt konkurssissa." En tiedä, yrittikö hän olla lohdullinen, vai oliko hän vihainen typeryksille, jotka olivat tuhonneet kunniakkaan elokuvakerhon perinnön.

Elokuvakerhojen historian loppu

Näihin aikoihin sijoittuu myös yksi tapahtuma, jota olen jälkeenpäin kuvannut monille perinteisen elokuvakerhokulttuurin päätekohdaksi. Elokuvien levittäjäthän pitivät 1970- ja 1980-luvuilla vanhoja elokuvia pitkään levityksessään ja niitä elokuvakerhot saattoivat käyttää vapaasti maksua vastaan - varsinkin sen jälkeen kun 1970-lukua leimanneet poliittiset kädenväännöt oli saatu kuopattua. Lisäksi elokuvia tuotiin säännöllisesti uusintaensi-iltoihin. Tässä kunnostautui varsinkin United International Pictures eli UIP, joka kyllä muuten suhtautui elokuvakerhoihin jotenkin nihkeästi.
Keväällä 1992 tuli UIP:lta sitten pitkä lista elokuvista, joiden levityksestä he luopuvat. Tämä oli sikäli hyvä uutinen, että se oli ensimmäinen kerta, jolloin UIP antoi filmikopionsa elokuva-arkistoon eikä tuhonnut niitä, niin kuin aiemmin. Listassa oli elokuvia, joiden en ollut edes tiennyt olleen vielä levityksessä, kuten Karel Reiszin Vietnamin sotaa sivuava Kuka estää sateen? eli Dog Soldiers. Tämän jälkeen klassikoiksi laskettavia elokuvia oli levityksessä enää muutama Hitchcockin 50-luvun pätkä ja pari Marx-veljestä.
Lista yllätti meidät housut jalassa. Olimme jo keksineet, että elvytämme Tampereella yönäytökset - Pirkassahan oli elokuvakerho Solaris esittänyt 1980-luvun lopulla lukuisia suosittuja yönäytöksiä, joissa oli katsottu kauhuelokuvia viinan ja huumorin säestyksellä. Solaris oli kuitenkin lopettanut näytökset, ilmeisesti omalta osaltaan kannattamattomina - jos oikein muistan, niin keväällä 1991 heillä oli ollut vielä yksi näytös.
Yönäytösehdotus oli Monroen hallituksen pitkäaikaisimman jäsenen, Martti Vileniuksen, jonka järkevät ideat yleensä pelastivat monesta pulasta. Monroen yönäytökset koottiin yleensä aina yhden teeman ympärille - joku, en enää muista kuka, keksi että ensimmäinen koottaisiin paholaisteeman ympärille.
Yhdeksi elokuvaksi valitsimme Polanskin Rosemaryn painajaisen ja näytöksen nimeksi tuli Piru merrassa (Ovaskainen virnisteli, että pitää kutsua paikalle tamperelainen elokuvantekijä Petri Merta). Hallituksen jäsen Petteri Numminen oli jo ehtinyt tehdä valmiiksi pikkulappusia eli niin sanottuja flyereita, jotka olivat 90-luvun alussa tulleet tutuiksi rave-bileitten ja muitten epävirallisten klubien ja diskojen mainosmatskuna. Idea oli Petterin, eikä ole ihme, että sama lahjakas kaveri päätyi sittemmin Hesarin verkkosivujen uutispäälliköksi ja sen jälkeen vielä Pirkkaan samaan duuniin.
Muistan innostuksen, jonka vallassa olin, kun Petteri toi hallituksen kokoukseen yliopiston harjoittelutoimituksen tietokoneilla tekemiään flyereita - lista näytti todella hyvältä: Polanski, James Bond III:n pelleily Def by Temptation, Wes Cravenin Shocker ja Tsui Harkin Aavesoturi. Ja sitten tuli UIP:n lista. Polanski oli heitetty pois, vaikka se oli jo varattu meille ja päivämäärä oli buukattu. Polanskin tilalle tuli Alan Parkerin Noiduttu sydän, josta en ollut pitänyt ensi-illan aikaan, mutta nyt se teki ainakin kohtuullisen vaikutuksen.
Yönäytös oli kuitenkin menestys. Niagaraan tuli lähemmäs 90 katsojaa, ja päätimme, että yönäytöksiä jatketaan. Niitä tehtiinkin sitten minun puheenjohtajakaudellani vielä kahdeksan. Elokuvat olivat aika kaukana perinteisestä kerhoelokuvasta. Muistan tuskallisesti esimerkiksi näytöksen nimeltä Roskaa, jossa esitettiin peräti viisi elokuvaa: Bad Taste, Takaisin ryssiin, The Rocky Horror Picture Show, The Toxic Avenger ja Jäätävä polte, joka vielä oli kaupallisessa levityksessä. Näytökseen liittyy se nolo muisto, että tuona yönä siirryttiin kesäaikaan eli kelloja siirrettiin tunnilla eteenpäin. Jäätävä polte alkoi noin kahdeksan aikaan aamulla. (Eikä näytös ollut edes kovin suosittu, noin kolmellakymmenellä katsojalla se oli huonoimmin menestynyt yönäytös.)
Yönäytökset olivat muutenkin fyysisesti rankkoja. Piti koettaa ottaa nokosia iltapäivällä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun jännitti, tuleeko paikalle ketään. Viinalla ei Monroen näytöksissä läträtty niin kuin Solariksen vastaavissa, en tiedä miksi – emme itse ainakaan suhtautuneet näytöksiin haudanvakavasti. Itse yritin ensimmäisessä näytöksessä juoda punkkua, mutta eihän siinä mitään järkeä ole.
Menestynein näytös oli Alien Alien Alien, jossa esitettiin kaikki tuolloin tehdyt Alien-leffat eli kolme ensimmäistä. Laitoimme liikkeelle enemmän ennakkolippuja kuin Niagarassa on paikkoja, ja kun tajusimme asian, haimme liput pois, mutta se ei auttanut. Kannoimme elokuvakeskuksen tiloista Niagaraan aivan valkokankaan eteen kaksi sohvaa, joilla istui nuoria kundeja sekä osa hallituksesta tuijottamassa alieneita. Kaksi kaveria istui koko yön pienillä jakkaroilla teatterin oven vieressä!
Yönäytöksiin kuului muutakin oheispuuhaa. Pidimme aina puffettia, jossa myytiin sämpylöitä ja kahvia ja karkkeja, ja puffetilla oli aina jokin teemaan liittyvä vitsikäs nimi. Alien-näytöksessä sen nimi oli Nostromo ja Pulp Fiction -näytöksessä se oli Café Americain. Joka ei tajua, nostakoon kätensä ylös.
Tauoilla soitettiin myös teemamusiikkia - Pulp Fiction -näytöksen taukoja tahditti John Zornin hauska Spillane-levy, jonka noin 40 minuuttiin on puristettu kokonainen 50-luvun väkivaltaelokuva.
Tiettyä tyylitajua osoitti mielestäni Cyborgiat-niminen esitys, jossa näytettiin Cronenbergin Kärpänen, Verhoevenin Total Recall, Burtonin Saksikäsi Edward ja Steven Lisbergerin varhainen tietokoneanimaatio Tron. Tron on melko pitkäpiimäinen elokuva, mutta historiallisesti se on merkittävä. Kopio tuli Suomi-filmiltä, joka vielä 1990-luvun puolivälissä piti hallussaan melko laajaa 16-millisten kopioiden kokoelmaa.
Vieläkin harmittaa, ettemme käyttäneet sitä laajemmin ja paremmin – johonkin yönäytökseen olisi sopinut 80-luvun alun kalkkuna Herkules, jonka pääosassa oli Lou Ferrigno –niminen köriläs.
Vitsailujen alla voi ajatella, että tämän tyyppisiin näytöksiin siirtyminen oli oireellista juuri 1990-luvulle, jolloin alkoi jo näkyä nykyajan leimaa-antava piirre: liike kohti yksittäistä tapahtumaa, kokemusta, ja pois jatkuvista, toistuvista ja uudelleen katsottavista analyysin kohteista. Samalla perinteinen kerhoideologia hiljentyvine ja kunnioittavine katsomisineen alkoi olla jo väistyvää kansanperinnettä.
Samaan aikaanhan myös muut elokuvakerhot kuihtuivat viereltä pois. Nykyaika ja Solaris lopettivat 1990-luvun alussa (rekrytoin joksikin aikaa Ari Marjamäen Nykyajasta Monroen hallitukseen). Pisimpään sinnitteli Prisma puheenjohtajansa Rami Ahosen avulla, mutta vuosikymmenen puolenvälin tienoilla heidänkin esityksensä uuvahtivat.

Taide-elokuvan haikea tuska

Vaikka olimme yönäytöksissä näyttäneet hauskoja elokuvia, kaipasimme kuitenkin enemmän perinteisen kerhoelokuvan ja klassikkojen pariin. Keväällä 1995 päätimme järjestää todellisen taidepläjäyksen: esitimme kaikki Andrei Tarkovskin ohjaamat pitkät elokuvat, Uhria lukuun ottamatta (sen esitti maanantaina elokuva-arkisto). Viikonloppu oli menestys, vaikka katsojia oli ehkä noin 90 - sittemmin olen Turussa elokuva-arkiston näytöksissä nähnyt, että Peili vetää 140-paikkaisen salin täyteen monta kertaa peräkkäin. Pesämaan Ilkan tekemä juliste oli kaunis ja olen monta kertaa sanonut vaimolle, että sen voisi kehystää seinälle.
Panostin tapahtumaan henkilökohtaisestikin, myös fyysisellä tasolla. Levitin julisteita innokkaasti ja tapetoin Hämeensillan kaikki tolpat sinisillä julisteilla, joissa oli kuva Nostalgiasta. Joku sanoikin, että olipa hyvin mainostettu.
Itse menin mokaamaan sunnuntaiaamuna, jolloin piti esittää Stalker ja Nostalgia. Olen edelleen sitä mieltä, että ne ovat Tarkovskia heikoimmillaan, sisäänpäinkääntyneimmillään ja turhauttavasti mystisimmillään, vaikka kummassakin on toki hieno tunnelma ja upeita jaksoja. Menin sanomaan tämän ääneen juuri ennen Stalkeria ja kehotin katsojia jaksamaan. Näytösten jälkeen joku otti minua hihasta kiinni, syytti minua narsistiksi ja oli sitä mieltä, että minun pitäisi pyytää anteeksi.
Tarkovskin menestys sai meidät jatkamaan samalla linjalla. Neuvostoliiton romahdettuakin valtion virallinen elokuvien maahantuontifirma Kosmos-filmi oli jollain mystisellä tavalla elossa ja sieltä sai oikeudet mihin tahansa elokuvaan, kun vain soitti ja pyysi. Jos elokuva-arkiston kopiot olivat riittävän hyväkuntoisia, elokuvia myös sai esitettäväksi. (Tässä mielessä en ole koskaan törmännyt elokuva-arkiston väitettyyn nihkeyteen elokuvakerhoja kohtaan - sekä Tarkovskit että myöhemmät neuvostofilmit tulivat siististi ja kiltisti.)
Järjestimmekin helmikuussa 1996 kokonaisen neuvostoelokuvan viikonlopun, jossa esitimme kymmenen toinen toistaan upeampaa elokuvaa aina mykkäkauden klassikoista (Eisensteinin Lakko ja Kuleshovin Mr West) perestroikan aikana vapautuneisiin myöhäisiin kriittisiin katsauksiin (Panfilovin Teema). 80-luvulla monet olivat kyllästyneet pakkopullana kerhoissa syötettyihin neuvostoelokuviin, mutta ajattelimme, että on syntynyt uusi sukupolvi, jota teokset voivat kiinnostaa aivan uudella tavalla.
Viikonloppu ei ollut Tarkovskin veroinen menestys, vaikka Ilkan tekemä juliste oli upea pastissi neuvosto-avantgarden aikakauden grafiikasta. Jos oikein muistan, viikonlopun mittaisen jäsenkortin ostaneita oli vain noin 40. Myimme varmasti lippuja ohi korttisysteemin yksittäisiin elokuviin.
Eniten minua silti kismittää, että Aamulehti lähetti paikalle Matti Posion, jonka väitettiin olevan jo tuolloin Venäjän ja Neuvostoliiton kulttuurin ja historian tuntija. Hän kirjoitti etukäteen jutun, jota ei totisesti voinut syyttää puffimaisuudesta - Posio muun muassa kirjoitti, että Monroe järjestää kulttuuritapahtuman, johon tullaan Browningilla uhaten. Minun oli melko vaikea antaa hänelle vapaakorttia tapahtumaan, kun hän sitten tömähti paikalle sitä vaatimaan.
Jälkeenpäin hän kirjoitti jutun, jossa hän kuvitteli olleensa katsomassa elokuvia itsensä Stalinin kanssa. Stalin oli kuulemma hyväksynyt kaikki esitettävät elokuvat. En ymmärtänyt tuolloin enkä ymmärrä vieläkään: miten Stalin olisi voinut hyväksyä esimerkiksi juuri Panfilovin Teeman, kun sitä eivät olleet hyväksyneet Brezhnevin ajan sensoritkaan? Tai Elem Klimovin Tule ja katso -elokuvan? Tai Abuladzen Katumuksen?
Kirjoitin pitkän ja kitkerän palautteen Aamulehden kulttuurisivuille, mutta eivät julkaisseet sitä. Ehkä se oli liian pitkä sanomalehteen laitettavaksi.
En ole mielestäni pitkävihainen ihminen, mutta huomaan kiihtyväni nytkin, kun kirjoitan asiasta, yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen.

Piirrettyjen lumoa

Neukkuviikonloppu ei ollut ainoa askel pois yönäytöksistä. Järjestimme pari animaationäytöstä – olin muistanut, että Porin elokuvakerhon aikoina olimme valinneet elokuvia niinkin epätodennäköisestä paikasta kuin kirkon sisälähetysseuran av-palvelusta. Heillä oli jopa joitain Disney-elokuvia levityksessään!
Saimme aikaan kaksi hauskaa ilmaisnäytöstä, joissa esitettiin noin tunnin ajan erilaisia animaatioita ja piirrettyjä, Disneystä Teräshiireen ja Norman McLarenin Naapureihin. Näytösten kulut maksoi käytännössä jälleen kerran kaupungin kulttuuritoimisto. Animaatioita näytimme myös helmikuussa 1997, jossa pistimme yhteen Dumbon (16-millinen kopio Suomi-filmistä; myöhemminhän Disney vaati näiden levityksen lakkauttamista) ja Marx-veljesten Hevosen sulat.
Viimeinen yönäytös, jonka järjestämisessä olin mukana, oli nimeltään Sinivuokkoja ja sarjamurhaajia. Siinä esitettiin kipeitä poliisielokuvia, tyyliin Seitsemän ja Paha poliisi. Tämä on ainoa kerta, jolloin olen nähnyt William Friedkinin ylistetyn Elää ja kuolla L.A:ssa, mutta kovin innostunut en ollut. Joistain elokuvista on tietty vaikea innostua viiden aikaan aamulla, mutta kaikista näkemistäni Friedkineistä on aina tuntunut puuttuvan joku olennainen kohtaus tai elementti.
Näytöksen jälkeen tiesin jo suurin piirtein, että valmistun yliopistolta. Olin myös melko varma siitä, että muuttaisin pois Tampereelta - asia, jota olen ajoittain katunut, ja minut valtaa tietty haikeus aina kun astun junasta pois Tampereella ja kuljen pitkin Hämeenkatua tai menen yliopistolle. Ilmoitin, että jättäydyn pois Monroen puheenjohtajan tehtävistä. Sekin tuntui haikealta - olinhan ollut kuusi vuotta puheenjohtajana. Se on, ehkä, edelleen ennätys - jos oikein muistan, minua ennen ennätystä piti hallussaan Eija Savolainen. Minusta oli alkanut tuntua, että jos en lopeta, olen hommassa vielä ensi vuosituhannellakin – allekirjoitinkin jonkin kokouskutsun ”puheenjohtaja, forever”.
Monroe oli kuitenkin vain osa laajempaa toimintaa elokuvan parissa. Olin keväällä 1991 marssinut sisään Hämeen Yhteistyön toimitukseen ja ilmoitin päätoimittaja Pekka Puttoselle haluavani kirjoittaa elokuva-arvosteluja – olin aiemmin kirjoittanut porilaiseen Satakunnan Työhön ja Puttonen tiesi minut. Samoihin aikoihin aloin kirjoittaa Aviisiin. Aviisiin tein sitten monta vuotta elokuvia käsitteleviä esseitä sekä pitkiä puffeja kaikista PEK:n ja Niagaran erikoisesityksistä. Elokuvajutuista jonkinlaista huomiota herättivät psykoanalyyttiset tapailuni muun muassa Twister-elokuvasta. Tämä oli ehkä ainoa tapa saada tylsästä Hollywoodin perusleissistä jotain kiinnostavaa irti.
Hämeen Yhteistyö meni konkurssiin muistaakseni vuonna 1993. Sen jatkajaksi perustettiin vuonna 1994 viikkolehti Pirkanmaan Yhteistyö, johon jatkoin elokuva-arvioita.
Pirkanmaan Yhteistyö lakkautettiin sitten jo 1995, ja tein varmasti uran kannalta jonkinlaisen virheen enkä tyrkyttänyt itseäni Aamulehteen. Toisaalta lehdistönäytöksissä ravaaminen on aiheuttanut sen, että enää en haluaisi vastaavaan duuniin. Elokuva, jota muistelen usein jonkinlaisena kulminaatiopisteenä, oli näytelty 101 dalmatialaista.

Ystävyys ja ystävyys

Monroessa toimiminen oli kaudellani muuttunut varmasti aika vapaamuotoiseksi toiminnaksi. Joitain kokouksia pidettiin luonani Nekalassa, jossa asuin vanhan myymälän tiloissa puutalon kivijalassa, ja samalla järjestettiin pieniä pippaloita. Kokoustekniikasta ei pidetty kiinni kovin tiukkapipoisesti ja kokoukset olivat yhtä lailla tietokilpailuja ja päättömiä vitsailuja. Olen pahoillani, jos tämä turhautti joitakuita paikalla olijoita. Ainakaan paikalle osuneita naisia tällainen triviatietous ei innostanut – naisten lukumäärä kauteni hallituksissa oli muutenkin aika vähäinen, vaikka Monroella on ollut lukuisia hyviä naispuheenjohtajia, kuten Jaana Semeri ja Eija Savolainen.
Monroessa toimineista ihmisistä erittäin hyviä ystäviä minulle ovat olleet Jukka Kangasjärvi ja Markku Lehtimäki. Jukka oli varmasti yksi tärkeimpiä värväyksiä, josta tuli sittemmin elokuvakriitikko; luen hänen tekstejään aina mielelläni. Hän tuli mukaan luettuaan Niagaran kassalle jättämiäni lappuja, joissa kehotettiin tulemaan kerhon vuosikokoukseen. Jukka on muistellut tapahtunutta myöhemmin lämmöllä ja sanonut ihmetelleensä, keitä ovat nämä ihmiset, jotka puhuvat elokuvista niin innostuneesti.
Myös Aamulehden Valon toimittajana [sittemmin Veli-lehden toimittajana ja Trendin kolumnistina] tunnettu Tero Kartastenpää oli Monroen kasvatteja - hän tuli mukaan toimintaan tyttöystävänsä kanssa muistaakseni vuonna 1996. Tero vaikutti ujolta, mutta on myöhemmin paljastunut yhdeksi harvoista renessanssineroista, joita voin sanoa tavanneeni. Tuona vuonna Monroe aloitti myös kesäsarjan, jossa nähtiin elokuvia keskiviikkoiltaisin – aloittajana oli Clueless, jota olen mainostanut useille 90-luvun ainoana täydellisenä Hollywood-komediana. Näytös oli täynnä, ja joku teini-ikäisen tyttärensä kanssa paikalle tullut äiti valitti, että loppuneista lipuista olisi pitänyt tiedottaa lehdessä! Kesäsarja on tämän jälkeen järjestetty joka vuosi.
Näytti myös siltä, että Antti Vuoriosta tulisi hyvä ystäväni. Olin tutustunut häneen opiskelujen yhteydessä ja yhdessä ideoimme ja järjestimme hauskoja näytöksiä, joista eritoten Walter Ruttmannin Berliini-elokuvan esittäminen yhdessä Philip Glassin musiikin kanssa oli ikimuistoinen. Oulun elokuvakeskuksen hallussa ollut kopio oli tyystin mykkä. Antti keksi ohjelmoida cd-soittimen niin että se soitti biisit eri järjestyksessä - ja kaikki meni nappiin. Musiikki osui kohdalleen ja tuntui lopussa jopa kommentoivan itse elokuvaa.
Esitys oli ilmainen, lähinnä kaupungin kulttuuritoimiston maksama (mistä ja muista näytöksistä suuri kiitos!), ja muistaakseni kohtuullisen suosittu. Samanlainen esitys oli myös Kozintsevin ja Traubergin Uusi Babylon, jonka säestys meni pieleen. Yritin selvittää olemattomalla tietotaidollani, onko Shostakovitshin elokuvaa varten säveltämää musiikkia levytetty, mutta esimerkiksi kysely Hesarin Seppo Heikinheimolle tuotti vain vihaisen kirjeen, jossa hän valitti, miksi ylipäätään kyselen asioita sähköpostilla, kun perinteinen postikin toimii. (Myöhemmin Markus Lång kirjoitti, että musiikki on levytetty, mutta elokuvaa lyhyempänä.) Yritimme sovittaa elokuvaan Erik Satien pianomusiikkia, mutta se oli paha virhe.
Kokeellisen elokuvan klassikoita esitimme myös Zang Tumb Tuum –esityksessä, johon kokosimme kaikista mahdollisista lähteistä todennäköisesti Walter Ruttmannia, Jean Mitrya, Bert Haanstraa ja Eino Ruutsaloa. (Näytös syntyi paljolti kiitos sen tiedon, jonka olin imenyt 80-luvulla Porin elokuvakerhossa, syynäten ilta toisensa jälkeen SEKL:n kiehtovaa listaa, josta sudenosan veivät erilaiset lyhytelokuvat – missä tuo valtava kokoelma nyt on? Kysyin joskus 90-luvulla Kanadan suurlähetystöstä, missä ovat kaikki kanadalaiset elokuvat, mutta heillä ei ollut käsitystäkään siitä, että tällainen filmivalikoima oli ollut joskus olemassa!)
Antista tuli joka tapauksessa jatkajani, aivan yksimielisesti. Ensimmäinen Antin järjestämä esitys oli muistaakseni kesällä 1997 - jolloin asuin jo Turussa - nähty camp-henkinen yönäytös, jossa esitettiin Pamela Anderson -pätkä Barb Wire sekä Striptease. Tarkoitus oli ollut esittää Tampereella ensi-iltaa vaille jäänyt Steven Seagal -filmi Glimmer Man, mutta se nähtiinkin teattereissa juuri ennen yönäytöstä.
Näytös ei kuulemma ollut menestys, mutta pienessä lehdessä, jota esityksessä jaettiin, julkaistiin Aviisissa aiemmin nähty juttuni, jossa pohdin masturboinnin, tissien ja talouden välistä yhtymäkohtaa. Näytöksen nimi olikin Monroe vetää kuivat…
Antin urakehitys oli joka tapauksessa hyvin nopeaa. Hän käväisi Jyväskylässä sikäläisen ylioppilaslehden toimittajana, tuli sitten Tamyn kulttuurisihteeriksi, mitkä hommat hän jätti kesken ja meni Aviisin päätoimittajaksi. Siitä hän eteni vielä Tampereen filkkarien toiminnanjohtajaksi.
Antti ei selvästikään kestänyt nopeata urakehitystä ja stressiä, ja filkkarien voi kai sanoa ajautuneen kriisiin. Olen ollut hiukan pahoillani, että ikään kuin sysäsin Antin tälle uralleen, mutta toisaalta filkkarit ovat varmasti jo selvinneet kriisistään. Samaan aikaan tosin Suomeen on tullut parisenkymmentä muuta elokuvafestivaalia, jotka ovat syöneet perinteisten filkkarien hohtoa.
Vuonna 1997 Turkuun muutettuani olin vuoden Turun elokuvakerhon hallituksessa, mutta en kokenut hommaa enää mielekkääksi - ehkä osittain sen takia, että Turussa pidettiin kiinni sarjamuodosta, josta koin jo vieraantuneeni. Nykyään hoidan Turussa elokuva-arkiston maakuntasarjaa - se on kuin oma elokuvakerho. Elokuvien valikoima ei myöskään aiheuta samanlaista tuskastumista kuin nykyinen korkeintaan pari vuotta vanhoista elokuvista koostuva lista.
Pitkälle en siis ole päässyt, aina tulee jotain puuhattua elokuvan parissa. Kaipa Monroe-toiminnan jatketta on sekin, että vuonna 2005 ilmestyi kirjoittamani elokuvan historian johdatusteos, Valkoinen hehku. Se taas perustui paljolti yhdessä Lehtimäen Markun kanssa pitämiini yliopistoluentoihin.
Näinhän elokuvakerhoista on aina edetty - tai liikuttu vertikaalisesti hankkeesta toiseen. Toivottavasti tämä pätee myös nykyisiin kerholaisiin!

Ja tässä vielä tekstistä poistamaani muisteloa sekä listat yönäytöksistä ja niiden elokuvista:

Monroe oli tärkeä hautomo monille ideoille, vaikka täytyy myöntää, että joskus ihmettelin, miksi meistä ei tiedetä enempää. En muista Antin lisäksi muita kauteni monroelaisia, jotka olisivat päätyneet esimerkiksi filkkareille töihin, vaikka aiemmin elokuvakerhoista ponnistettiin juuri niihin hommiin.
1990-luvun alussa mukana oli muitakin kiinnostavia ihmisiä. Petteri Numminen oli jopa taloudenhoitaja, asia joka yleensä kaatuu epäonnisimpien niskaan. Petterin tilinhoito oli sitä luokkaa, että Ovaskainen ilmoitti nopeasti, että hän voi hoitaa raha-asiat, valitkaa te vain leffat. Nykyään dokumenttiohjaajana toimiva Mia Halme oli myös hallituksessa parin vuoden ajan 1990-luvun alussa. Jossain vaiheessa värväsin mukaan opiskelutoverini Kati Rapian ja Tanja Kotron - nykyään Kati on arvostettu sarjakuvapiirtäjä ja Tanja on kuluttajatutkimuskeskuksen tutkija. Tanja yritti ajaa rock-elokuvien näytöstä - hän oli U2:n ystävä, minä taas en, ja homma vähän jäi. Tanja ja Kati kuuluivat varmasti niihin, jotka turhautuivat loputtomiin monologeihini kokouksissa. Naisia homma ei muutoin kauheasti enää kiinnostanut - ehkä touhu näytti liikaa poikakerholta. Myöhemminhän naisia on riittänyt, kuten Karoliina Leisti ja Liina Härkönen todistavat.
Monroesta lähti linkkejä myös laajempiin ympyröihin, eikä vähiten Pirkanmaan elokuvakeskuksen kautta. Tuolloinhan PEK julkaisi aika kunnianhimoisesti La Stradaa, laadukkaasti tehtyä populaaria elokuvalehteä, jossa oli enemmän särmää kuin Episodin tai Leffan kaikissa vuosikerroissa yhteensä. En itse avustanut lehteä oikein muulla kuin lyhyillä videoarvioilla - videoitakin jouduin katsomaan siellä sun täällä, lähinnä PEK:n neuvottelutiloissa olevasta telkkarista. PEK:n ja ylioppilaskunnan siteet olivat nekin aika tiiviit ja samat tyypit pyörivät molemmissa hommissa - Nummisen Petteri meni päätoimittajaksi Aviisiin (hain itse asiassa yhdessä hänen kanssaan, mutta onneksi minua ei valittu) ja hänen kumppanikseen tuli Antti Apunen, nykyisen Aamulehden päätoimittajan pikkuveli, osaava ja fiksu kaveri hänkin. Ilkka Pesämaa taas oli kaksi vuotta Tamyn kulttuurisihteerinä, yhdessä nykyään kirjallisuudentutkijana toimivan Olli Löytyn kanssa.


Piru merrassa (marraskuu 92)
Se murhaa joka osaa (huhtikuu 93) -Uhrilampaat, Barton Fink, Matador, Liftari
Alien Alien Alien (lokakuu 93) Alien, Aliens, Alien3
On the Road (marraskuu 93) -Thelma & Louise, Calamari Union, Villi sydän, Arizona Baby
Hassunkuriset perheet (helmikuu 94) -The Addams Family, Kellariväkeä, Sweetie, Braindead
Roskaa (maaliskuu 94) -Bad Taste, Takaisin Ryssiin, The Rocky Horror Picture Show, The Toxic Avenger, Jäätävä polte
Cyborgiat (lokakuu 94) -Kärpänen (-86), Tron, Saksikäsi Edward, Total Recall
Pulp Fiction (lokakuu 95) -The Miller's Crossing, Pulp Fiction, Pahan kosketus, El Mariachi
Sinivuokkoja ja sarjamurhaajia (marraskuu 96) -Seitsemän, Paha poliisi, Leon, Elää ja kuolla L.A.:ssa-

Borden Chase

Todellista vanhan Hollywoodin charmia on tällaisessa miehessä. Mainittu Hawksin elokuva ilmestyi alun perin Saturday Evening Postin jatkokertomuksena nimellä Blazing Guns on the Chisholm Trail ja kirjana nimellä Red River (Bantam-pokkarina 1948). Muita lisäyksiä: Chasen esikoisromaani East River (1935) tehtiin myös elokuvaksi Under Pressure, jonka ohjasi Raoul Walsh. Myös The Diamonds of Death filmattiin ja siitä tehtiin Mike Shayne -leffa Blue, White and Perfect. Chase oli kova oikeistolainen ja työskenteli 1950-luvulla kommunisteja vastaan toimivissa organisaatioissa. Myöhemmin 1960-luvulla hän väitti joutuneensa vastaavasti kommunistien jahtaamaksi ja "käänteiselle mustalle listalle". Huomaa myös löytynyt tieto synnyinvuodesta (lähteenä Lee Serverin kirja Encyclopedia of Pulp Fiction Writers.)

Borden Chasen (1900—1971) oikea nimi oli Frank Fowler ja hän toimi kieltolain aikaan Frankie Yale -nimisen salakuljettajan autokuskina. Kun Al Capone murhautti Yalen (häneen ammuttiin 110 luotia), Chase vaihtoi alaa. Hänestä tuli lopulta Hollywoodin käsikirjoittaja ja hän teki 27 käsikirjoitusta. Tunnetuin Chasen kirjoittamista elokuvista on Howard Hawksin Punainen virta (1948). Anthony Mann käytti Chasea vakioskenaristinaan 1950-luvulla tekemissään kompleksisissa lännenelokuvissa. Chase kirjoitti myös seitsemän romaania, joista viisi on lännenkirjoja ja yksi rikoskirja (Diamonds of Death, 1947). Chase julkaisi niin ikään pulp-lehdissä, mm. Adventure- ja Argosy-lehdissä.
Suomennettu novelli ”Tunnelin uumenissa” on yllättävä jännäri, joka sijoittuu kaivokseen. Työntekijät yrittävät huijata yhtiötä: he yrittävät todistaa, että sydänkohtaukseen kuollut mies kuolikin tapaturmaisesti. He joutuvat ongelmiin viedessään huijauksen liian pitkälle, ja lopputaistelu käydään jokea vastaan. Chase tunsi varmasti kaivosmiesten elämää, sillä hän kirjoitti aiheesta kirjankin vuonna 1941.

Novelli:
Tunnelin uumenissa, Seikkailujen Maailma 2/1938 ja 5/1944 ja teoksessa Seikkailujen pyörteissä. Kanerva: Lahti 1947.

Raymond Chandler

Tässä todellinen makupala: Raymond Chandlerin novellisuomennokset Seikkailujen Maailmasta. Sen jälkeen kun itse nämä löysin, olen ihmetellyt, miksei asiaa tiedetä laajemmin - tähän liittyy tietysti sellainen surukin, että eikö Pulpografian kirjoittamisesta ollut mitään iloa ja eikö kukaan ole lukenut sitä? Oikeasti ihmettelen sen takia, että hakusanassa mainitsemastani Ellery Queenin jännityslukemisto -lehdestä tuli 80-luvun lopulla kova keräilykohde, josta saattoi saada sata markkaa. (Se onkin tuon lehden harvinaisin numero, syystä tai toisesta.) Mutta näistä Seikkailujen Maailmoista ei ole ikinä pyydetty noin kovia hintoja, vaikka ne ovat taatusti lähempänä Chandlerin juuria kirjailijana - ja kansikuvatkin ovat hienoja, päinvastoin kuin kliinisessä Ellery Queen -lehdessä.

Raymond Chandleria (1888—1959) ei erikseen tarvinne esitellä eikä häntä tässä kirjassa oikeastaan tarvitsisi mainitakaan, ellei paria hänen novelliaan olisi julkaistu Seikkailujen Maailmassa. ”Red Wind” (1937) on käännetty nimellä ”Punainen tuuli”. Novelli, jossa päähenkilönä on esi-Marlowe John Dalmas, on suomennettu myös novellikokoelmassa Leipätyönä harmit (1972) nimellä ”Kuuma tuuli”. Vanhempi käännös, joka on itse asiassa ensimmäinen Chandler-suomennos, on hiukan lyhennelty. Toinen Seikkailujen Maailman Chandler-suomennos on oikeastaan vielä yllättävämpi: ”Kuolema kintereillä” on ”Bay City Blues” (1938), yksi niitä novelleja, jotka Chandler omien sanojensa mukaan ”kannibalisoi” eli käytti aineksena romaaneissaan eikä antanut lupaa julkaista niitä uudestaan.
Näiden lisäksi lehtinovellina on julkaistu Chandlerin ainoa Philip Marlowe -novelli ”Marlowe Takes on the Syndicate” (1959), joka ilmestyi alun perin London Daily Mailissa. Nimellä ”The Pencil” novelli ilmestyi Manhuntissa 1960. Novelli on julkaistu myös nimellä ”Philip Marlowe’s Last Case”, josta suomennoksenkin nimi, ”Philip Marlowen viimeinen asiakas”. Teksti on sittemmin julkaistu Chandler-valikoimassa Kiristäjät eivät ammu (1991) nimellä ”Lyijykynä”.
Kuriositeetti on anonyymina julkaistu Nainen ilman omatuntoa (Lehtipaino 1945), joka on lyhennelty ja oiottu versio Chandlerin ja Billy Wilderin käsikirjoituksesta Wilderin samannimiseen elokuvaan (1944), joka perustuu James M. Cainin sittemmin suomennettuunkin romaaniin (1943). Noin 80-sivuinen kirja julkaistiin Paletin filmiromaanit -sarjassa — jostain syystä juuri tämä kappale on antikvariaateissa yleisen sarjan harvinaisin osa. Sitä voi halutessaan pitää ensimmäisenä Chandler-suomennoksena.

Novellit:
Kuolema kintereillä, Seikkailujen Maailma 6/1951. Alun perin Bay City Blues, Dime Detective, kesäkuu 1938.
Kuuma tuuli, Seikkailujen Maailma 11/1950. Alun perin Red Wind, Dime Detective, tammikuu 1937.
Philip Marlowen viimeinen asiakas, Ellery Queenin jännityslukemisto 3/1962. Alun perin Marlowe Takes on the Syndicate, London Daily Mail, 4.-10.4. 1959.

D.L. Champion

Kirjailija, jonka arvo on silmissäni vain noussut Pulpografian ilmestymisen jälkeen. Muistan tuolloin kirjaa tehdessäni lukemani novellit hauskoina ja viihdyttävinä ja absurdismissaan omaperäisinä. En ole varma, mutta Championia saattaa olla mukana Otto Penzlerin uudessa kirjassa The Big Black Lizard Book of the Pulps, jossa on 1000 sivua alkuperäistä rikos-pulpia. Sen verran pitää vielä lisätä, että Champion kirjoitti myös pari pokkaria. Ainakin nämä löydän nopeasti: Run the Wild River (Lion 1952) ja The Sexual Psychopath (Lancer 1967). Edellinen käsittelee "wetback slaverya" El Pasossa - meksikolaiset aiheet olivat siis lähellä Championin sydäntä, syystä tai toisesta. Tosirikoslehtiä, joihin Champion kirjoitti, olivat muun muassa Master Detective Magazine ja True Detective.

D. L. Championin oikea nimi oli D’Arcy Lyndon Champion (?—1968); hän kirjoitti myös nimellä Jack D’Arcy. Hänen kuuluisin luomuksensa on Richard Curtis Van Loan eli The Phantom Detective. Suomeksi Phantom Detective tunnetaan Naamiomiehenä — 1930-luvulla kirjoitettuja pienoisromaaneja julkaistiin 1960-luvulla uudestaan ja Suomessa omana lehtenään. Yksikään niistä ei tosin ole Championin kirjoittama. Champion kirjoitti The Phantom Detectiven lisäksi mm. All-Story Detectiveen, Detective Talesiin ja Popular Detectiveen. Black Maskiin Champion kirjoitti yhteensä 26 novellia yksityisetsivä Rex Sacklerista — näitä novelleja pidetään erittäin hauskoina.
Championilta on suomennettu muutama novelli, joissa hän paljastuu aikamoiseksi irvileuaksi, joka ei ota lajityyppiä vakavasti. ”Etsivätoimisto Spooner ja kumppani” on suomennetuista novelleista selvimmin lajityyppiparodia; siinä Shelton Spooner -niminen yksityisetsivä on vastakohta kaikille seksikkäille ja väkivaltaisille sankareille. Hän ei ole koskaan laukaissut asetta ja pitää kaljunsa peittona huonosti paikoillaan pysyvää peruukkia. Tässä seikkailussa hän saa ensimmäistä kertaa käteensä aseen ja jopa laukaisee sen. Jännittävää on, että tässä parodiassa näkyvät aivan samat piirteet kuin sittemmin 1980—90-luvulla kirjoitetuissa pastissidekkareissa: sankarin osaamattomuus, ujous ja vaatimattomuus ja hänen yksityiselämään liittyvät ongelmansa.
”Kädenlyönti kuolemalle” esittelee Harry Grey -nimisen yksityisetsivän. Tämäkin novelli alkaa hyvin parodisesti kauppakasseja (patonkia ja salaattia) kuljettavine tyhmine gangstereineen ja sirkuksesta karkaavine kääpiöineen ja jättiläisnaisineen, mutta lopussa novellista tulee hieman tavanomaisempi. Champion osaa kuitenkin kehitellä kutkuttavia tilanteita ja aitoa huumoria kliseisistä käänteistä ja henkilöistä.
Parodinen on myös ”Kaksinaamaista peliä Meksikossa”, jossa seikkailevat keikarimainen meksikolainen yksityisetsivä Mariano Mercado ja tämän apuri, novellin minäkertoja Latham. Mercadon tekee erikoiseksi hänen tavaton keikarimaisuutensa — kertojalta loppuvat sanat Mercadon vaatteiden värejä kuvaillessa —, mutta myös hänen bakteerikammonsa. Novelli alkaa, kun Mercado kavahtaa näppylänaamaista miestä. Kun tämä myöhemmin ottaa Mercadon palvelukseensa, Mercado pirskottelee päälleen antiseptistä liuosta. Mercado on kuitenkin myös kova tappelemaan ja hyvä ampumaan, joten siitä puolesta ei ole pulaa. Vaikka novelli sijoittuu Meksikoon, paikallisväriä siinä ei ole paljoakaan, ja gangsteritkin tuodaan Chicagosta asti rettelöimään. Mercado-novellit ilmestyivät alun perin Dime Detectivessä vuosina 1944—48.
”Panoksena elämä” on Championin suomennetuista novelleista vähiten parodinen. Huumoria siinä on jonkin verran lähinnä siitä, että yksityisetsivä Dave Evans toimii nuoren Greg-pojan huoltajana ja yrittää jatkuvasti kieltää Gregia puuttumasta tutkimuksiinsa. Tässä novellissa Evansille — tai pikemminkin todisteet löytävälle Gregille — annetaan kuin lautasella todisteet siitä, että kuuluisa poliitikko on murhannut kirkon edustalta löytyneen miehen. Kohtuullisen kiinnostavassa novellissa on yllättävän selkeä juoni.
Champion kirjoitti myös tosirikosartikkeleita, joita hän alkoi kirjoittaa 1950-luvulla pulp-lehtien kuoltua. Pari on suomennettu. ”Murha alastoman nymfin vuoksi” kertoo erikoisen kolmiodraaman ranskalaiselta nudistileiriltä. Draaman yksi osapuoli on omituinen kirjailija, jonka mielestä murhaaminen on osa ihmisen seksuaalisuutta. ”Pimeän vuoristoseudun katteeton autuus” kertoo Yhdysvaltain takamaiden pienestä kylästä, jonka asukas älyää tilaavansa postimyynnistä tavaroita katteettomilla sekeillä. Villitys leviää koko kylään.
Championin novelleja on julkaistu joissain uudehkoissa antologioissa. Tosirikostarina ”Madame Murder” (1954) on kirjassa Murder Plus (1992) ja ”Footprints on a Brain” kirjassa Hard-boiled Detectives (1992).

Novellit:
Etsivätoimisto Spooner ja kumppani, Seikkailujen Maailma 6/1958.
Kaksinaamaista peliä Meksikossa, Seikkailujen Maailma 12/1956.
Kädenlyönti kuolemalle, Seikkailujen Maailma 9/1955.
Panoksena elämä, Seikkailujen Maailma 6/1954.
Artikkelit:
Murha alastoman nymfin vuoksi, Mies 12/1961.
Pimeän vuoristoseudun katteeton autuus, Apu 24/1954.

Pari lyhyttä

Whitman Chambers
Whitman Chambers (1896—1968) kirjoitti vuosina 1928—1959 noin 20 rikosromaania, joista kiinnostavimpia ovat pari yksityisetsiväkirjaa, joiden sankareina olivat Simon Lake ja Pierre O’Brien. Black Maskissa Chambers julkaisi vuonna 1936 yhden novellin.
Chambersilta on suomennettu yksi pitkä novelli tai pienoisromaani. Iskussa vuonna 1936 jatkokertomuksena julkaistu ”Kuolleet eivät jätä sormenjälkiä”, jossa yksityisetsivä Stanton Lake ja hänen apulaisensa Abe Bloom ratkaisevat merenrantahuvilalla tapahtuneen murhan. Novelli on puhelias eikä sen juoni ole kovin kiinnostava, mutta se on silti todennäköisesti ensimmäinen suomeksi saatu näyte kovaksikeitetystä rikoskirjallisuudesta.
Chambers toimi käsikirjoittajana ja hänen romaanejaan on filmattu. Kymmenestä Chambers-elokuvasta ainoa Suomessa nähty on Lewis R. Fosterin Naisansa (1949), jossa Dan Duryea esittää yksityisetsivää. Russell Birdwellin The Come On (1956), joka perustuu Chambersin romaaniin, kiellettiin Suomessa. Kiinnostavia voivat olla Chambersin käsikirjoittamat ja William C. Thomasin ohjaamat elokuvat Big Town After Dark ja I Cover Big Town (kummatkin 1947), joissa reportterit selvittävät rikoksia.

Jatkokertomus:
Kuolleet eivät jätä sormenjälkiä, Isku 2—13/1936.

John L. Chambliss
John L. Chamblissilla (1906-?) ei ole sanottavampaa mainetta pulp-kirjailijana. Hän kirjoitti mm. Detective Actioniin ja julkaisi Nick Carter -tarinoita Nick Carter Magazinessa, joka ilmestyi vuosina 1933—36. Lehti oli ensimmäinen yritys tehdä Nick Carterista sankari kovaksikeitetyn kirjallisuuden muottiin valettuna — tosin kovin kovaksikeitettyjä nämäkään Nick Carterit eivät olleet, mutta 1900-luvun alun herrasmiesseikkailijasta oli sentään päästy melkein kokonaan eroon. Yksi Chamblissin Nick Carter -tarina, ”Rendezvous with a Dead Man”, julkaistiin 1940-luvulla kirjana nimellä Murder on Skull Island.
Chamblissilta on suomennettu pari novellia. ”Murha golfradalla” esittelee nuoren syyttäjä Sid Harrisonin, joka selvittää sekä päättelyllä että nyrkeillä golfkentältä löytyneen nuoren naisen murhan. Novelli on pätevää perus-pulpia, joka pohjautuu sekä vanhaan että uuteen perinteeseen. Huonompi on sekava ”Sankari vastoin tahtoaan”, jossa naisia vihaava yksityisetsivä Val Slade saa tehtävän, jonka aikana hän oppii pitämään naisista.
Novellit:
Murha golfradalla, Seikkailujen Maailma 6/1951.
Sankari vastoin tahtoaan, Seikkailujen Maailma 1/1950.

Paul Chadwick

Paul Chadwickiltä on Pulpografian ilmestymisen jälkeen julkaistu kooste pulp-tarinoita. Tässä James Reasonerin arvio. Tässä listaa hänen pulp-tarinoistaan.

Paul Chadwick kirjoitti 1930-luvulta saakka mm. sellaisiin lehtiin kuin Five Detective Novels, Dragnet, Captain Hazzard ja Ace Mystery. Chadwick kehitteli myös Secret Agent X:n, josta kertovia novelleja julkaistiin 1960-luvulla pokkareina salanimellä Brant House. Chadwick kirjoitti kummallisuuksista kertovia kauhunsekaisia ns. shudder-tarinoita. Michael Grosz pitää häntä Cornell Woolrichin edeltäjänä juonien ja tunnelmien kehittäjänä. Chadwick kirjoitti myös Ten Detective Aces -lehteen poliisitarinoita, joiden pääosassa oli Wade Hammond. Hammond-novellit ilmestyivät vuosina 1931—36 ja niiden on sanottu olevan yhdistelmä Sam Spadea ja Spideria.
Chadwickilta on kuitenkin suomennettu vain yksi lännennovelli. ”Kukaan ei tiedä kohtaloaan” osoittaa Joseph Chadwickin tarinoiden tavoin sen, että lännenkirjallisuus on hyvin läheisessä suhteessa kovaksikeitettyyn rikoskirjallisuuteen. Novellissa yksinäinen cowboy törmää erä-maassa hätääntyneeseen naiseen, jolla on hallussaan postivaunuryöstössä kuolleen pankkiiri-isänsä rahat. Cowboy lupaa viedä rahat lähimmän kaupungin pankkiin, mutta päättää toisin — omantuntonsa hinnalla. Tapahtumat voisi sellaisenaan siirtää nykyaikaan, autojen aikakaudelle.
Chadwickiltä on suomennettu yksi rikosaiheinen artikkeli, ”Murhaava markiisitar”, joka kertoo 1600-luvun kuuluisasta naismyrkyttäjästä Marie d’Aubraysta.

Novelli:
Kukaan ei tiedä kohtaloaan, Seikkailujen Maailma 6/1958.
Artikkeli:
Murhaava markiisitar, Mies 1/1959. Julkaistu nimellä Paul Chadvik.

Joseph Chadwick

Ensiksi Pulpografian hakusana, sitten Kuudestilaukeavien. Postitan jälkimmäisen kirjan hakusanat varmaan joskus vuonna 2009.

Joseph Chadwick aloitti kirjailijanuransa 1940-luvun lopulla kirjoittamalla osia Masked Rider- ja Rio Kid -sarjoihin. Chadwickistä tuli maineeltaan vaatimaton, mutta ilmeisesti pätevä lännenkirjojen kirjoittaja.
Rikoskirjallisuuttakin Chadwick on tehnyt paljon. Hän julkaisi vuonna 1955 omalla nimellään rikosromaanin The Golden Frame, mutta tällä alalla hän on ollut tuotteliaampi sekä salanimellä John Conway (kuusi kirjaa 1950—60-luvulla) että nimellä John Creighton (kahdeksan kirjaa 1950—60-luvulla). Lisäksi Chadwick on käyttänyt ainakin salanimeä Jo Ann Creighton.
Chadwickiltä on suomennettu vakoiluromaani Toveri Kuolema (1968). Kyseessä on muuten tavanomainen vakoilukirja, mutta erikoista on se, että päähenkilö, CIA:n Mike Shannon sekä taistelee amerikkalaista äärioikeistolaista APS-järjestöä vastaan että yrittää KGB:n pyynnöstä varjella eteläamerikkalaisen kommunistivaltion päämiestä — KGB nimittäin tietää, että ASP yrittää murhata miehen diplomaattivierailulla. Teosta ei löydy ulkomaisista bibliografioista, ja onkin syytä olettaa tämänkin kirjan kohdalla, että se on julkaistu ainoastaan Suomessa.
Chadwickiltä on suomennettu yksi varsinainen rikosnovelli. Tarinassa ”Karavaani aavikolla” kaksi toisiaan vihaavaa jalokivivarasta pakenee poliiseja Saharassa. Mainiossa novellissa on yllättävä loppu.
Chadwickin lännenromaaneja on suomennettu neljä kappaletta ja näiden lisäksi on käännetty pari lännennovellia. 80-sivuinen pienoisromaani ”Karjatila” paljastaa sen, että osa lännenkirjallisuudesta on selvästi velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle: Steve Reese, Karjamiesten Suojelujärjestön Texasin aluepäällikkö etsii karjanajossa kadonnutta cowboyta. Samanlainen tapaus on ”Salakuljettajien saaliina”, jossa Ed Rocklin -niminen mies on palkattu selvittämään kiinalaisten työntekijöiden salakuljetusta Meksikon rajan tuntumassa. Novellissa toistuvat melkein sellaisenaan tyypilliset yksityisetsivätarinoiden tapahtumat: Rocklin kolkataan, hänet viedään seudun rikkaan maanomistajan puhutteluun ja hän rakastuu petolliselta vaikuttavaan naiseen. Chadwick ujuttaa kliseet sujuvasti lännenmaisemaan.
Chadwickin novelliin ”Phantom .45s Talk Loud” perustuu John K. Butlerin käsikirjoittama ja John Englishin ohjaama elokuva Rim of the Canyon (1949). Elokuva on kiinnostava, koska siinä Gene Autry esittää kerrankin jotakuta muuta kuin itseään: sheriffiä, joka on 30 000 dollarin arvoisen ryöstösaaliin perässä.

Rikosromaani:
Toveri kuolema. Puuma 67. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Spy Who Was Not With It. 1968.
Rikosnovelli:
Karavaani aavikolla, Seikkailujen Maailma 8/1959.
Lännenromaanit:
Kuolla rahasta. Sheriffi 84. Suom. Berndt Åström. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Alun perin Last Stand for Lawman. Ballantine 1973. Julkaistu nimellä Joseph L. Chadwick.
Sheriffin voitto. Montana 1. Suom. S. Laherma. Montana-kirjat: ilman painovuotta ja -paikkaa. Kustantajan nimi muuttui sittemmin Viihdekirjoiksi. Alun perin A Town to Tame. Fawcett 1958.
Teloitetun laakso. Montana 126. Suom. S. Salonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alun perin Hangman’s Valley. Lancer 1970.
Lännennovellit:
Karjatila, Seikkailujen Maailma 10—11/1958.
Salakuljettajien saaliina, Seikkailujen Maailma 11/1955.

Joseph Chadwickista ei tiedetä paljon mitään, mutta hän oli yksi tuotteliaimpia kioskikirjailijoita 40-luvulta 70-luvulle. Hän aloitti kirjailijanuransa 1940-luvun puolivälissä kirjoittamalla länkkäreitä pulp-lehtiin. Seuraavan vuosikymmenen loppupuolella Chadwick kirjoitti osia Masked Rider- ja Rio Kid -nimisiin sarjoihin lännen naamioiduista sankareista. Chadwick kirjoitti myös muutaman osan Jim Hatfieldista kertoviin seikkailuihin - näissä hän käytti suomenkielisistäkin pokkareista tunnettua yhteissalanimeä Jackson Cole. Näistä on suomennettu yksi, Aavikon noita (1953), mutta sankarin nimi on muutettu Walt Sladeksi.
Chadwick kirjoitti sittemmin paljon lännenpokkareita monilla salanimillä, sellaisilla kuin Jack Barton, John Callahan ja Jim Conroy. Lisäksi hän kirjoitti 1950- ja 60-luvuilla monia rikospokkareita. Vuonna 1955 Fawcett julkaisi Chadiwckin omalla nimellä kirjan The Golden Frame, mutta muut rikoskirjansa Chadwick julkaisi salanimillä John Conway (kuusi kirjaa Monarch-kustantamolle) ja John Creighton (kahdeksan kirjaa Acelle). Lisäksi Chadwick on käyttänyt salanimiä Jo Ann Creighton, Janet Conroy ja Elizabeth Grayson 1970-luvun alussa kirjoittamissaan naisten romanttisissa jännäreissä.
Chadwickiltä on suomennettu kolme hänen omalla nimellään kirjoittamaa lännenromaania ja yksi dekkari. Sheriffin voitto (1958) on sikäli tärkeä historiallisesti, että se oli ensimmäinen Montana-sarjan kirja. Tuolloin kustantajan nimikin oli vielä Montana-kirjat ja siitä tuli vasta myöhemmin Viihdekirjat, Suomen kenties suurin ja tärkein kioskikirjakustantamo. Sheriffin voitto muistuttaa paljon esimerkiksi Fred Zinnemannin klassikkoelokuvaa Sheriffi (1952) tai Delmer Davesin Armotonta asetta (1957), koska tässäkin päähenkilö, Texas Rangersista pikkukaupungin apulaissheriffiksi vaihtava Will Madigan on epävarma itsestään, osaamisestaan ja uskaltamisestaan. Alussa hänen kätensä vapisee, kun hänen pitää saada saluunan kaapannut känninen rikollinen kuriin. Chadwickin kirjassa Madiganista tulee lopuksi sankari, mutta Sheriffin voitto kuuluu silti kirjoihin, joita vastaan Howard Hawks nousi tehdessään Rio Bravon (1959), elokuvan, jossa sheriffi ei pelkää mitään. Kumpi on realistisempi näkemys, sen saa lukija tai katsoja itse päättää.
Melko myöhäinen Kuolla rahasta (1973) kertoo, että Chadwick osasi hommansa vielä vanhalla iälläkin. Kirjan alussa sheriffi Dan Logan erotetaan, koska hän ei halua puuttua kaupungin ilotalojen toimintaan. Salaperäinen nainen pestaa hänet ajamaan Meksikosta ison muulilauman Yhdysvaltain puolelle. Naiseen tuntuu liittyvän huijauksia ja murhia, mutta mies suostuu. Chadwick yhdistää romaanissa kovaksikeitetyn dekkarin piirteitä ja perinteistä lännentoimintaa. Loppupuolella kirjan intensiteetti vähenee, vaikka Chadwick tarjoileekin yllätyksiä.
Chadwickiltä on lisäksi suomennettu kaksi Jack Bartonin nimellä kirjoitettua lännenkirjaa. Ne ovat kummatkin 50-luvun puolivälistä ja edustavat aikansa synkähköä seikkailulajia. Sokeassa vihassa (1956) vankilasta palannut, syyttömänä tuomittu mies hoitaa yksinäistä postivaunuasemaa. Eräänä päivänä hänen menneisyytensä tulee hänen eteensä: mies, joka havitteli hänen vaimoaan, tulee postivaunuilla 30 000 dollaria mukanaan. Samaan aikaan asemalle saapuu roistoja havittelemaan miehen rahoja. Lisäksi intiaanit hyökkäävät asemalle kostamaan, kun yksi postivaunun matkustajista on ampunut pelästyksissään viattoman intiaanivanhuksen. Chadwick vaihtelee näkökulmaa sujuvasti ja jäntevästi ja kehittelee taitavasti jännitystä. Monet henkilöistä ovat yksiselitteisen pahoja, mutta Chadwick osaa myös tehdä heistä kiinnostavia ja lukija tuntee heitä kohtaan kiinnostusta tai jopa sympatiaa. Kirjan lopussa päähenkilöä huijannut Ben Drumgold on vain säälittävä vanha mies, joka on nyrjäyttänyt nilkkansa. Intiaaneja ei kirjassa paljon kuvata, heidät nähdään vain etäältä ja heitä ammutaan. Yksiselitteisen rasistiseksi kirjaa ei silti tule tuomita.
John Callahan –nimellä ilmestynyt Eläköön kosto (1967) kertoo köyhästä karjankasvattajasta, joka ajaa karjaansa halki rikkaiden maiden ja joutuu kahnauksiin maanomistajan kanssa. Juoni on melko tavanomainen, mutta Callahan/Chadwick kertoo tarinan sujuvasti. Lopussa karjankasvattaja kokoaa pientilalliset yhteen vastustamaan rikasta maanomistajaa.
Chadwickiltä on edellisten lisäksi suomennettu ainakin kaksi lännennovellia. 80-sivuinen pienoisromaani ”Karjatila” paljastaa sen, että osa lännenkirjallisuudesta on selvästi velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle: tarinassa Steve Reese, Karjamiesten Suojelujärjestön Texasin aluepäällikkö etsii karjanajossa kadonnutta cowboyta. Novelli on peräisin Range Riders Magazine –nimisestä pulp-lehdestä, joka ilmestyi vuosina 1938-1953. Sen päätarinoiden sankari oli juuri Steve Reese ja Karjamiesten Suojelujärjestö on alun perin Range Riders. Siihen kirjoittivat Chadwickin lisäksi monet muutkin ajan pulp-kirjailijat, kuten Walker A. Tompkins ja T.W. Ford.
Novellissa ”Salakuljettajien maalina” Ed Rocklin -niminen mies on palkattu selvittämään kiinalaisten työntekijöiden salakuljetusta Meksikon rajan tuntumassa. Novellissa toistuvat melkein sellaisenaan tyypilliset yksityisetsivätarinoiden tapahtumat: Rocklin kolkataan, hänet viedään seudun rikkaan maanomistajan puhutteluun ja hän rakastuu petolliselta vaikuttavaan naiseen. Chadwick ujuttaa kliseet taitavasti lännenmaisemaan.
Rikoskirjallisuuden puolelta Chadwickiltä on suomennettu vakoiluromaani Toveri Kuolema (1968), jossa CIA:n agentti Mike Shannon taistelee sekä äärioikeistolaista APS-järjestöä että yrittää varjella KGB:n pyynnöstä eteläamerikkalaisen kommunistivaltion päämiestä - KGB nimittäin tietää, että APS yrittää murhata miehen diplomaattivierailun aikana. Teosta ei löydy ulkomaisista bibliografioista, ja on mahdollista, että kirjaa ei ole julkaistu muualla kuin Pohjoismaissa. Koska sitä ei mainita ruotsalaisessakaan alan bibliografiassa, on mahdollista, että kirja on julkaistu ainoastaan Suomessa.
Chadwickilta on mahdollisesti suomennettu myös yksi seikkailunovelli. Mainio ”Hiekka-aavikon vaeltajat/Karavaani aavikolla”, joka kertoo kahdesta poliisia paossa olevasta, toisiaan vihaavasta jalokivivarkaasta, julkaistiin alun perin suomeksi jo 30-luvulla, jolloin Chadwick ei vielä ollut aloittanut uraansa. 50-luvulla novelli julkaistiin uudestaan, nyt Chadwickin nimellä. Asia ei ehkä ikinä selviä.
Chadwickin novelliin "Phantom .45s Talk Loud" perustuu toisen pulp-kirjoittajan John K. Butlerin käsikirjoittama ja John Englishin ohjaama Rim of the Canyon (1949), jossa Gene Autry esittää sheriffiä, joka on 30 000 dollarin arvoisen ryöstösaaliin perässä.

Lännenromaanit nimellä Joseph Chadwick:
Kuolla rahasta. Sheriffi 84. Suom. Berndt Åström. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Julkaistu nimellä Joseph L. Chadwick. Alun perin Last Stand for Lawman. Ballantine 1973.
Sheriffin voitto. Montana 1. Suom. S. Laherma. Montana-kirjat: ilman painovuotta ja -paikkaa. Alun perin A Town to Tame. Fawcett 1958. (Kustantajan nimi muuttui sittemmin Viihdekirjoiksi.)
Teloitetun laakso. Montana 126. Suom. S. Salonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alun perin Hangman's Valley. Lancer 1970.
Lännenromaanit nimellä Jack Barton:
Mies Brazosista. Suom. J.V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1968. Mustang 23.
Alun perin Trail of the Damned. Popular Library 1954.
Sokeata vihaa. Mustang 26. Suom. J.V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin Day of the .44. Popular Library 1956.
Lännenromaanit nimellä John Callahan:
Eläköön kosto. Montana 74. Suom. A. Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Ride for Vengeance. Ace 1967. Murha mielessä. Sheriffi 49. Suom. L. Lester. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Hackett's Feud. Ace 1966.Yksinäinen revolverimies. Sheriffi 114. Suom. M. Nopanen. Wennerberg: Malmö 1980. Alun perin Loner with a Gun. Ace 1973.
Lännenromaani nimellä Walt Slade:
Aavikon noita. Walt Slade 123. Suom. S. Laherma. Viihdekirjat: Espoo 1977. Alun perin Jackson Cole (Joseph Chadwick): Trail of the Desert Witch, Texas Rangers, huhtikuu 1953. Ei ilmestynyt kirjana.
Lännennovellit:
Karjatila, Seikkailujen Maailma 10-11/1958.
Salakuljettajien saaliina, Seikkailujen Maailma 11/1955.
Lännennovelli nimellä Jack Barton:
Hänen viimeinen taistelunsa, Lännensarja 1/1956.
Rikosromaani nimellä Joseph Chadwick:
Toveri kuolema. Puuma 67. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Spy Who Was Not With It. Alun perin 1968?
Seikkailunovelli:
Hiekka-aavikon vaeltajat, Isku 8/1936. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Julkaistu myös nimellä Joseph Chadwick: Karavaani aavikolla, Seikkailujen Maailma 8/1959. (Ei välttämättä Chadwickin kirjoittama.)

Hugh B. Caven haastattelu

Tämä haastattelu ilmestyi samassa Pulp-lehden numerossa kuin muutkin Cave-jutut. (Samassa numerossa ilmestyi myös Caven ultralyhyt novelli "Two Were Left"). Lehteä saa vielä, jos jotakuta kiinnostaa. Lehden pääkirjoituksessa mainitsin, että Cave vastasi kysymyksiin käytännössä jo kuolinvuoteeltaan, vain kuukautta ennen kuolemaansa.

Hugh Cave oli pulp-legenda
Kauhua, rikoksia, romantiikkaa, voodoota

“Kasvoin kodissa, joka oli täynnä kirjoja.”
Hugh B. Caven lapsuus oli vanhan polven kirjailijalle tyypillinen.
”Meillä oli paljon sellaisten kirjailijoiden teoksia kuin Kiplingin, Conradin, Stevensonin ja Poen. Äitini, joka oli syntynyt Intiassa, oli tuntenut Kiplingin.”
Kun kirjailija Hugh Walpolen mukaan nimetty Cave oli neljävuotias, hänen perheensä muutti Englannista Yhdysvaltoihin. Cavella oli kaksi isoveljeä, ja he asuivat Bostonissa, jossa Cave kävi myös koulunsa.
”Aloin kirjoittaa high schoolissa”, Cave kertoo. ”Myin runoja ja satunnaisia tarinoita eri lehdille, muun muassa sanomalehtiin.”
Caven ensimmäinen julkaistu teksti oli novelli ’Retribution’, joka ilmestyi sanomalehti The Boston Globessa. Cave oli saanut novellin julki, kun hän oli voittanut koulujen kirjoituskilpailun. Novellista ei maksettu mitään.
Ennen novellia saattoi ilmestyä jokin runo. ”Siitä on niin kauan aikaa, etten voi muistaa enää.”
’Retribution’ innosti Cavea kuitenkin niin paljon, että hän alkoi lähettää tarinoita pyhäkoululehteen. Niistä sai jo rahaa. Lehden toimittaja ilmoitti Cavelle, että hän ottaa vastaan kaiken mitä tämä kirjoittaa – mutta tämän tulisi hankkia kirjoituskone.
High schoolin jälkeen Cave pääsi pulp-lehtiin. Caven ensimmäinen pulp-novelli oli ’Island Ordeal’, joka ilmestyi Brief Stories –lehdessä vuonna 1929.
”Työskentelin tuolloin bostonilaisessa palvelukustantamossa ja lähettelin koko ajan tarinoita lehtiin.” Caven pääasiallinen työ kustantamossa oli yleensä amatöörimaisten käsikirjoitusten editoiminen.
Cave kirjoitti lopulta yli 800 novellia eri pulp-lehtiin. Myöhemmin 50-luvulta alkaen hän alkoi kirjoittaa ns. slick-lehtiin, kuten Saturday Evening postiin ja Good Housekeepingiin. Näihin Cave myi noin 350 novellia, joista pelkästään Saturday Evening Post julkaisi 46.
Caven tuotteliaisuus ei ole jäänyt vain novelleihin. Kirjoja hän julkaisi 51 ja käännöksiä on ilmestynyt liki 30 maassa.

Kauhu, kauhu

Cave tunnetaan nimenomaan kauhukirjailijana. Hänen tunnetuin yksittäinen kirjansa on kauhunovellien kokoelma Murgunstrumm, jonka julkaisi kirjailija Karl Wagnerin Carcosa–kustantamo 1970-luvun lopulla.
”Kirjoitin aluksi seikkailutarinoita, jotka sijoittuivat Afrikkaan ja Intiaan. Näihin minulla oli tuntumaa, koska vanhempani olivat asuneet kummallakin mantereella”, Cave muistelee.
Caven äiti oli syntynyt Intiassa Bombayn pormestarin tyttärenä ja muuttanut Etelä-Afrikkaan. Hän toimi buurisodan aikana sairaanhoitajana ja tutustui tällöin Caven isään.
”Kirjoitin myös joitain länkkäreitä ja paljon rikosjuttuja”, Cave muistelee. ”Kauhu kuitenkin vetosi minuun eniten ja kirjoitin paljon sellaisiin lehtiin kuin Horror Stories ja Terror Tales.”
Legendaariseen Weird Tales –lehteen Cave kirjoitti kymmenisen tarinaa 30-luvulla, mutta Caven tuottoisin julkaisukanava olivat varmaankin edellämainitut ns. shudder-lehdet. Horror Stories ja Terror Tales keskittyivät rajuihin ja usein aika absurdeihin juttuihin, joissa nuoria ja viattomia naisia uhattiin järjettömillä kuolintavoilla ja kidutuksilla. Idea tarinoissa oli yleensä se, että yliluonnollisilta vaikuttavat tapahtumat saivat rationaalisen selityksen.
Caven – ja muidenkin samaa genreä tapailleiden kirjoittajien – tarinoissa esiintyi ruoskaa heiluttavia saatananpalvojia ja sekopäisiä kääpiöitä, joita naisen ruumis villitsi. Yleisin lopetus tarinoille oli se, että käsittämättömät ilmestykset olivat osa suunnitelmaa huijata nuoren perijättären omaisuus.Dekkarit olivat toinen tuottoisa lajityyppi Cavelle. “Julkaisin pelkästään Detective Fiction Weeklyssä 63 tarinaa.”
Cave oli myös Black Maskin vakiokirjoittajia. Hän oli viimeisiä legendaarisen päätoimittaja Joseph Shawin värväämiä kirjoittajia. Cave kirjoitti Black Maskiin vajaa kymmenen novellia 30- ja 40-luvun vaihteessa. Caven kovaksikeitetyt rikosnovellit muistuttivat tyylillisesti usein Frederick Nebelin tarinoita.
Chandleriakin julkaissut Dime Detective –lehti oli sekin tärkeä julkaisukanava Cavelle. Lehden toimittaja Kenneth White soitti kerran Cavelle hätääntyneenä: kansikuva oli olemassa, mutta siihen ei ollut juttua. Kuvassa pahannäköinen roisto oli pistämässä leipuria omaan uuniinsa. White pyysi Cavea tekemään mahdollisimman nopeasti 30 000 sanan novellin, jossa kuvan tilanne olisi mukana. Kahden päivän päästä Cave toimitti novellin, jonka nimi oli ’This Is the Way We Bake Our Dead’.
Whitesta tuli Cavelle tärkeä ystävä. ”Ken oli hyvä toveri. Hän oli mukana kalastusreissuilla, joita teimme yhdessä ystäväni Larry Dunnin ja agenttini Lurton Blassingamen kanssa. Kävimme joka kevät ja syksy Uuden Englannin pohjoisosissa tai Kanadassa. Meillä oli tuttu reitti, Lake Huronilta Hudsonin lahdelle.”
Cave sijoitti kaksi romaaniaan samoihin maisemiin, Fishermen Fourin ja The Dawningin. Cavesta on ylipäätään sanottu, että hän oli luotettavimpia pulp-kirjailijoita. Hän pysytteli ilmoitetun sanamäärän rajoissa ja toimitti käsikirjoitukset ajoissa. Cave oli niin luotettava, että kun aloitettiin uusi lehti, Cavea pyydettiin kirjoittamaan siihen novelleja.
Joskus Caven nimikään ei auttanut. Strange Tales ei ilmestynyt muutamaa numeroa enempää, mutta Caven tunnetuin yksittäinen novelli ’Murgunstrumm’ ilmestyi juuri siinä.
Cave erikoistui myös ns. spicy-juttuihin, jotka olivat seksipokkarien esiaste pulp-lehdissä. Jutut olivat muuten tavallisia lajityyppitarinoita, mutta niissä piti olla tietty määrä seksiä. Sankarittarien piti päästä jossain vaiheessa eroon vaatteistaan. Cave käytti näissä tarinoissa usein tahallisen hölmöä salanimeä Justin Case.
Cave kertoi eräässä toisessa haastattelussa, että spicy-lehdet maksoivat yleensä enemmän kuin muut pulp-lehdet. Yleensä pulpit maksoivat sentin sanalta, mutta jotkut spicy-lehdet maksoivat viisikin senttiä.

Sota ja laatulehdet

Laatupaperille painettuihin slick-lehtiin Cave ujuttautui heti toisen maailmansodan jälkeen, kun hän oli toiminut sotakirjeenvaihtajana Tyynellä merellä. ”Tein vahvan sarjan Tyynelle merelle sijoittuvia sotajuttuja”, kirjailija toteaa.
Myös hänen sotaan sijoittuvat kirjansa, Long Were the Nights (1943), The Fightin’est Ship (1944) ja Wings Across the World (1945), olivat suosittuja. Ne olivat enemmän reportaasikirjoja kuin fiktiota.
Cave ei ollut ainoa slick-lehtiin siirtynyt pulp-kirjailija. ”Slick-lehtiin pääseminen oli napakymppi kenelle tahansa kirjoittajalle, koska ne maksoivat enemmän kuin pulp-lehdet”, Cave sanoo.
Esimerkiksi Cosmopolitan, joka vielä 50-luvulla julkaisi paljon novelleja, maksoi 40 senttiä sanalta, jolloin novellista saattoi saada 3000 dollarin palkkion.Slick-lehtiin Cave teki myös paljon enemmän naislukijoiden makuun olevia novelleja. ”Good Housekeeping –lehteen tein paljon romanttisia juttuja, mutta muille lehdille kirjoitin seikkailutarinoita.”
Tärkeä tarinoiden lähde oli Haiti, jossa Cave piti sokeriruokofarmia 50-luvulla. ”Kirjoitin paljon Länsi-Intiasta Saturday Evening Postiin.”
Parhaana saavutuksena urallaan Cave pitää 50 kirjaansa.
”Muutama novelli ansaitsee tulla nostetuksi esiin”, hän sanoo. ”Two Were Left on oma suosikkini. [Novelli on suomennettuna ohessa.] Se kertoo eskimo-pojasta, joka ajelehtii lautalla yhdessä koiransa kanssa.”
Caven toinen suosikkinovelli on ”The Mission”, joka ilmestyi Saturday Evening Postissa. ”Siinä Haitilla asuvan pienen tytön äiti kuolee ja tyttö kävelee Port-au-Princeen ja yrittää löytää taiteilijaisänsä, joka on ollut vain hänen äitinsä mielikuvituksen tuote. Lehden toimittajat sanoivat, että se oli suosituin novelli, jonka he olivat julkaisseet lehden perustamisen jälkeen!”

Voodoo tulee kuvaan

Haiti oli tuttu ympäristö Cavelle, koska hän asui siellä useita vuosia.
”Lääkärini kehottivat minua viemään poikani pois Uuden Englannin kylmistä talvista, ja tunsin englantilaisen papin, joka opetti englantia Port-au-Princessä Haitilla. Hän auttoi minua löytämään asunnon. Asuimme siellä neljän talven ajan 1940- ja 50-lukujen vaihteessa.”
Maa ja sen voodoo-uskonto kiehtoivat Cavea. Hän kirjoitti aiheesta kirjankin Haiti: High Road to Adventure, jota on pidetty yhtenä parhaista populaareista yleisesityksistä erikoisesta uskonnosta. ”Kulutin puhki neljä jeeppiä hakiessani materiaalia kirjaa varten”, Cave naurahtaa.
Cave ei missään vaiheessa lopettanut kirjoittamista, mutta pulp-maailmasta hän katosi melkein täysin. Haiti-kirjan jälkeen hän teki saarelle sijoittuvan romaanin The Cross on the Drum (1959), jossa valkoinen lähetystyöntekijä rakastuu voodoo-papin siskoon.
”Keskityin tässä vaiheessa enemmän romaaneihin ja jätin novellit kokonaan pois”, kirjailija kertoo.
Caven 60-luvulla julkaisemat romaanit olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi romanttisia pokkareita, jotka ilmestyivät vain Englannissa. Cave unohtui myös scifi- ja kauhuharrastajilta, ja hänet toi takaisin enemmän tai vähemmän kirjailija Karl Edward Wagnerin toimittama ja julkaisema kokoelma Murgunstrumm (1977), johon oli koottu Caven kauhu- ja fantasianovelleja 30-luvun pulp-lehdistä.
Hän alkoi tehdä uudestaan lajityyppikirjallisuutta ja kirjoittaa uusia novelleja lehtiin ja antologioihin. Vuonna 1979 hän kirjoitti uuden kauhuromaanin, The Legion of the Deadin, enemmän hän alkoi kirjoittaa 1990-luvulla. Useat hänen uusista romaaneistaan sijoittuivat Haitille. Lisäksi hänen vanhoja tarinoitaan alettiin julkaista uusina painoksina – hänen Black Maskin tarinansa ja useita muita dekkarikokoelmia on ilmestynyt omina kirjoinaan. Lisäksi hän on julkaissut pulp-kauden muistelmansa (Magazines I Remember, 1994) ja kootut runonsa (The Sacred Cave, 1992).
Kauhuromaaneja hän teki loppuun asti. Cave itse sanoi arvostavansa enemmän vanhanaikaista kauhua, joka perustuu enemmän vihjailulle. ”Nykykauhussa on liikaa gorea ja väkivaltaa.”
Cave sai 80-luvulta lähtien myös paljon fanien arvonantoa. ”Olen voittanut kolme elämäntyöpalkintoa ja minulle on myönnetty elävän legendan palkinto. Olen myös saanut Phoenix-palkinnon, joka myönnetään Yhdysvaltain eteläosien kirjoittajille”, Cave kertoo.
Cavelle myönnettiin vuonna 1991 Horror Writers of American elämäntyöpalkinto. Cave itse totesi, että hän sai sen takia, että kukaan muu ei ollut enää elossa.
Cave oli aktiivinen loppuun asti. 93-vuotiaan kirjailijan viimeiset sanat haastattelijalle kuuluivat: ”Vietän useita tunteja tietokoneen ääressä. Mitä muutakaan tekisin? Istuisin ja katsoisin telkkaria koko päivän?”

Hugh B. Cave

Hugh B. Cave kuoli vuonna 2005 ja aloin tutkia hänen tuotantoaan enemmän, koska kuulin jatkuvasti ulkomaisilla sähköpostilistoilla ja muilla kovia kehuja hänen tuotannostaan, vaikka Pulpografiaan löytämieni tekstien perusteella paljon kehuttavaa ei ollut. Olin lukenut myös jonkin ison pulp-antologian, johon otettu Caven novelli ei ollut häävi.

Tein Cavesta isomman jutun pienipainoksiseen Pulp-lehteen ja sain Baggen Tapanilta lainaan pari koostetta Caven rikosnovelleista ja tilasin netistä Caven kauhunovelleista kootun Murgunstrumm-kirjan. Tilasin myös Caven muita teoksia, pari vanhempaa romaania ja uudempia kauhujuttuja, ja tajusin vasta siinä vaiheessa, että Caven ura on monipuolisempi ja laadukkaampi kuin Pulpografian hakusanassa väitän.

Laitan jutun loppuun Pulp-lehdessä ilmestyneen laajemman artikkelin, jätän pois sen perässä olleen katsauksen vanhoihin Cave-suomennoksiin, mutta otan mukaan uudemmissa antologioissa olleet Cave-suomennokset. Tein myös Caven sähköpostilla tehty haastattelu, postitan sen ehkä erikseen.

Hugh B. Cave (s. 1910) oli erittäin tuottelias pulp-lehtien kirjoittaja, jonka tarinoita ilmestyi niin ”laadukkaissa” pulp-lehdissä kuten Black Maskissa ja Weird Talesissa ja sellaisissa toisen luokan lehdissä kuin Dime Mystery Book ja Horror Stories. Cave kirjoitti mitä tahansa kauhusta jännäreihin, science fictionista meritarinoihin. Parhaiten hänet muistetaan kauhukirjailijana, mutta myös ”tuhmien” (spicy) lehtien ahkerana avustajana. Häveliääseen pornografiaan keskittyneitä rikosjuttuja Cave kirjoitti hassulla salanimellä Justin Case. Cave palasi unohduksesta 1970-luvulla ja on edelleen aktiivinen kirjailija. Nykyisissä pulp-harrastajien piireissä hänen arvostuksensa on suurta.
Cavea on suomennettu vähän hänen tuotteliaisuuteensa nähden. ”Cordayn alibi” on tyypillinen loppuyllätykseen huipentuva tarina miehestä, joka murhaa vihaamansa pomon. ”Reportteri puuttuu asiaan” kertoo toimittajasta, joka selvittää monimutkaisen murhavyyhden, joka saa alkunsa, kun huippuarkkitehdin suunnitteleman talon ullakkoa ei saisi tutkia, vaikka talosta pitäisi tehdä juttu. ”Myrkkypullon arvoitus” on melko vaatimaton englantilaistyyppinen mysteeri. Jonathan Eldridgen kanssa kirjoitettu ”Haaksirikko” (1937) on kauhunovelli, jossa sähköttäjän haamu pelastaa uppoavan laivan. ”Toivoton Tony” on puolestaan lyhyt romanttinen humoreski. Näiden lisäksi Markku Sadelehto kelpuutti muutaman Caven vanhan novellin 1990-luvun alussa toimittamiinsa antologioihin.
Caven rikosnovelleista ”Ding Dong Belle” on julkaistu antologiassa Hard-boiled Detectives (1992). Black Maskissa ilmestyneistä Caven rikostarinoista ilmestyi vuonna 2000 kokoelma.

Rikosnovellit:
Cordayn alibi, Seikkailujen Maailma 1/1938.
Haaksirikko (yhdessä Jonathan Eldridgen kanssa). Seikkailujen Maailma 2/1938. Alun perin Derelict, Adventure, toukokuu 1937.
Myrkkypullon arvoitus, Seikkailujen Maailma 9/1951.
Reportteri puuttuu asiaan, Seikkailujen Maailma 5/1951.
Muut novellit:
Toivoton Tony, Apu 36/1958. Julkaistu nimellä Hugh A. Cave.

Caven romaaneista ja novelleista
Kauhusta dekkareihin ja Haitille

Hugh B. Cave oli niin monipuolinen kirjailija, että hänen tuotantonsa kokonaisesittely olisi lähestulkoon mahdotonta. Tässä pieni raapaisu.
Caven kauhukirjailijamaineen on niitannut 1977 ilmestynyt valikoima Murgunstrumm and Others. Sen julkaisi vanhan kauhukirjallisuuden keräilijä ja tutkija Karl Edward Wagner (joka Suomessakin tunnetaan yhden romaanin kirjoittajana). Tarina kertoo, että Wagner selaili jotain romanttista naistenlehteä ja huomasi Caven nimen kirjoittajien joukossa. Wagner kirjoitti lehteen ja kysyi, saisiko hän Caven yhteystiedot – hän halusi kysyä, oliko tämä sama kirjoittaja, jonka 30-luvun tarinoita hän ahmi vanhoista pulp-lehdistä. Wagner oli muiden lailla ihmetellyt, minne Cave oli kadonnut.
Cave vastasi olevansa sama kirjoittaja, ja Wagner sai idean julkaista itse valikoimansa koosteen Caven kauhunovelleja. Wagnerin pienkustantamo Carcosa Press julkaisi kirjan ja kirja voitti lukuisia alan palkintoja ja Cavekin palkittiin elämäntyöpalkinnolla.
Kirjan kuvitus ansaitsee erityismaininnan – Weird Tales –lehden legendaarinen Lee Brown Coye teki tarinoihin uuden, upean kuvituksen, jota ei enää kahlinnut 30-luvun häveliäisyys. Häveliäitä eivät olleet alkuperäisetkään kuvitukset, mutta näiden kuvien yksityiskohdissa Coye tulee melkein lähelle joitain japanilaisia kauhukuvituksia. Murgunstrummin julkaisi uudestaan 2004 amerikkalainen kauhu- ja fantasiakirjallisuuteen erikoistunut Wildside Press.
Murgunstrumm on vaikuttava näyttö Caven monipuolisuudesta. Siinä on melkein 500 isokokoista sivua eivätkä novellit ole millään tavalla heikkolaatuisia. Tasavahva kerronta leimaa kaikkia.
Kirjan aloittaa nimitarina, 70-sivuinen pienoisromaani, jonka nimihenkilö on kalannaamainen majatalonpitäjä. Synkeästä majatalosta taannoin paennut nuoripari on pantu mielisairaalaan. Tarinan alussa sulhanen pakenee keskellä yötä ja majoittuu uudestaan Murgunstrummin majataloon saadakseen selville salaisuuden ja todistaakseen, että hän ei ole hullu.
Tarina vaikuttaa paikoitellen hiukan kömpelöltä ja raskaalta, mutta Caven kehittämät kauhukuviot ovat kyllä vaikuttavia.
Erikoista kirjassa on se, että jotkut puolieroottiset (pornografiasta ei voi puhua tässä yhteydessä) spicy-lehtiin kirjoitetut tarinat tuntuvat modernimmeilta kuin ”vakavammat” kauhutarinat. Tästä on hyvä esimerkki Spicy Mystery Stories –lehdessä ilmestynyt ”The Whisperers” (1942), jossa nuori aviopari kunnostaa vanhaa, kirotuksi sanottua taloa. Eroottiset kohtaukset, jotka koostuvat kauniin morsiamen ruumienosien kuvailusta, ovat nolottavia, mutta tässä Cave on luopunut joskus hiukan maneerimaisiksi käyvistä atmosfäärin rakentamisista. Novelli on kevyt ja sellaisena erinomainen pieni kauhupala.
Caven tulevaan erikoisalaan, voodoohon viittaa jo ”The Isle of Dark Magic” (Weird Tales 1934), jossa outo nuori mies saapuu yksinäiselle Länsi-Intian saarelle ja ilmoittaa odottavansa morsiantaan saapuvaksi. Samassa novellissa vilahtaa myös H.P. Lovecraftin kehittämä Cthulhu-mytologia. Tämä oli Caven kahdesta Cthulhu-tarinasta ensimmäinen – toinen oli Weird Talesissa 1939 ilmestynyt ”The Death Watch”, joka sekin löytyy Murgunstrumm-kirjasta.
Kirjassa on myös välähdys Caven seikkailutarinoista. ”Boomerang” (Argosy 1939) on oiva kertomus maailmaa kiertävistä seikkailijoista ja elämää suuremmasta jäynästä.

Uudet kauhut odottavat

Caven uusi kauhuromaanien kausi alkoi jo 1979 romaanilla The Legion of the Dead, mutta enemmän hän tuotti kauhukirjoja 1990-luvulla. Lucifer’s Eye (1991) on hyvä esimerkki Caven ajan tuotannosta. Siinä kirjailija hyödyntää voodoon tuntemusta ja sijoittaa tarinan pienelle Länsi-Intian saarelle, jossa itsellään Luciferilla näyttää olevan kätensä pelissä: saarella tapahtuu järkyttäviä ja järjettömiä veritekoja. Niiden keskipisteeseen joutuu kahviplantaasin hoitaja Peter Sheldon, joka samalla joutuu tekemisiin plantaasin uuden omistajan, omapäisen Edith Craigin kanssa.
Lucifer’s Eye on paikoitellen tehokas kirja ja sen loppupuolen kidutuskohtauksissa on muistumia Caven 30-luvun shudder-kauden tuotannosta. Paikoitellen se on kuitenkin myös epäuskottava – miksi Lucifer aloittaisi maailmanvalloituksensa pieneltä merkityksettömältä saarelta – ja lisäksi pääparin romanssi on kuvattu liian säyseästi ja hiukan poikakirjamaisesti.
The Restless Dead (2003), joka jäi Caven viimeiseksi kokonaiseksi romaaniksi, on sekin voodoo-aiheinen, mutta sijoittuu ”turvallisesti” Amerikan maaperälle. Tässäkin epäuskottavuus vaivaa: ihmiset käyttäytyvät rationaalisesti vielä senkin jälkeen, kun he ovat saaneet tietää, että voodoo-menot ovat nostaneet maan pinnalle myllertämään dinosauruksia ja muita suunnattomia petoja. Dialogi muuttuu toisinaan kiusallisen banaaliksi.
Kummassakin kirjassa Cave käyttää uskonnollisia teemoja. Kristinusko ja Jumala paljastuvat ainoiksi varmoiksi tehokeinoiksi Paholaista ja muinaisia hirmuja vastaan. Sama konsti oli aikoinaan käytössä myös ”Murgunstrumm”-novellissa, jossa päähenkilöt pitävät vampyyrit loitolla ristien avulla. Saarnaamista kirjoissa ei kuitenkaan onneksi esiinny.

Dekkarit iskevät lujaa

Hugh Cave teki paljon myös dekkareita. Romaanikirjailijana hän keskittyi kauhuun ja mainstream-kirjoihin ja rikosjutut jäivät novelleihin. Erinomainen valikoima Long Live the Dead (2000) on hyvä johdatus sekä Caven dekkareihin että koko kovaksikeitettyyn lajityyppiin pulp-lehdissä.
Long Live the Dead koostuu legendaarisessa Black Mask –lehdessä julkaistuista novelleista, joita Cave teki lehteen kymmenen. Cave ei jää useinkaan paljon jälkeen tunnetummista saman lehden kirjoittajista, kuten vaikkapa juuri Raymond Chandlerista, jonka pulp-kauden novellit olivat vielä sormiharjoituksia tuleviin romaaneihin. Cave kehuskeli ansaitusti sillä, että hän oli ainoa kirjoittaja, jolta kaikki Black Maskin legendaariset toimittajat – Joseph Shaw, Fanny Ellsworth ja Ken White – ostivat tekstejä.
Caven valtti näissä novelleissa on tyylikkäästi harkittu lyhyt ja naseva kieli ja vielä nasevampi dialogi – nämä ovat tietysti lajityypin hyveitä laajemminkin.
Hyvä esimerkki asenteesta on jo ensimmäinen novelli, ”Too Many Women” vuodelta 1934, jonka pääosassa on kovapintainen rikosetsivä Bill Evans. Yhtä kovaa otetta on seuraavassakin novellissa ”Dead Dog” (1937), jossa seikkailee koiranystävä poliisi Pooch Hanley.
Muunkinlaisia dekkareita kirjassa on. Niminovelli (1938) on kertomus metsän perukoille vetäytyneestä entisestä taikurista, jonka kädet ovat onnettomuudessa tulleet hyödyttömiksi. ”Shadow” (1937) on pikkupala surkeasta entisestä nyrkkeilijästä, jota pidetään vainoharhaisena.
Caven kehittyessä kirjoittajana novellit tulivat pidemmiksi ja monimutkaisemmiksi. Tästä on hyvä esimerkki ”Lost – and Found” (1940), jossa rikkaan miehen toimeksiannosta toimiva Abel Kimm selvittää kadonneen tyttären arvoituksen. Toiminta on kovaa, kun Kimm suuntaa matkansa kohti Key Westin saaristoa Floridan eteläkärjessä. ”The Missing Mr. Lee” samalta vuodelta on kerrottu eri henkilöiden kertomuksista, jotka ovat keskenään ristiriitaisia. ”Front Page Frame-Up” (1941) on Cavelle harvinaisesti kerrottu yksikön ensimmäisessä. Pääosassa on useissa muissakin Caven novelleissa esiintynyt etsivä Jeff Cardin.
Long Live the Dead ei ole ainoa Cavelta julkaistu dekkarikokoelma. Dime Detectiven novelleja on koottu kirjaan Bottled in Blonde (2003), samoin kirja Death Stalks the Night (1999) kokoaa yhteen Caven rikosjuttuja. Lisäksi useita novelleja on julkaistu pieninä vihkoina, joissa on yhdestä kolmeen novellia. Suomessa tällaisia pieniä kirjasia ei yleensä arvosteta, mutta Yhdysvalloissa niissä on tuotu paljon julkisuuteen vanhoja tekstejä, joita ei muuten olisi ikinä julkaistu uduestaan.

Valtavirtarakkautta

Caven laajahko mainstream-romaanituotanto on yleensä kaukana hänen pulp-kautensa tunnelmista ja lajityypeistä. Kuvitteelliselle Länsi-Intian saarelle St. Josephille sijoittuva The Cross on the Drum (1958) on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja mukaansatempaava kertomus nuoresta papista, joka ottaa syrjäisen seurakunnan haltuunsa. Puritaaniselle 50-luvulle kutkuttavasti pappi ihastuu nuoreen paikalliseen naiseen. Soppaa ovat sekoittamassa myös paikallinen voodoo-mestari (eli houngan) sekä plantaasinomistajan niin kyllästynyt kuin kauniskin vaimo.
Cave käyttää hienosti hyväkseen ensikäden tietojaan ja kokemuksiaan voodoosta (tai vodunista, niin kuin hän itse kirjoittaa) ja kuvaukset vaikuttavat täysin uskottavilta. Kirja olisi aivan hyvin voitu suomentaa 50- ja 60-luvun vaihteessa Frank Yerbyn ja vastaavien kirjoittajien vanavedessä.

Caven uudemmista suomennoksista:

Caven kauhutarinoita on yhteensä käännetty neljä. ”Kawalon kirous” (1935) valikoitui Markku Sadelehton 1990-luvulla tekemään valikoimaan Outoja tarinoita 4. Se on kuumeinen shudder-koulukunnan tarina, jossa outo palvelija kiduttaa isäntäpariskuntaansa. Tarina ilmestyikin alun perin shudder-lehdistä tunnetuimmassa, Horror Storiesissa.
Jonathan Eldridgen kanssa kirjoitettu ”Haaksirikko” (1937) on kauhunovelli, jossa sähköttäjän haamu pelastaa uppoavan laivan. Tässä kauhutehot eivät säväytä niin kuin ”Kawalon kirouksessa”, koska tarina ilmestyi alun perin laatulehti Adventuressa, jossa ei ollut tilaa verisille sekopäisyyksille.
Suomeksi on saatu kaksi Caven ”uuden” kauden kauhunovellia. ”Odottavia naisia” (1975) on ihan kelvollinen kummitustarina, jossa on eroottinen pohjaväre. Aviopari tutustuu kauan tyhjänä olleeseen taloon ostoaikeissa ja huomaa, että talolla on salaisuus. ”Syvyyksien alta” (1979) on lyhyt, mutta tehokas juttu, jossa pieni saari jää veden alle. Saarella asuu nuori nainen, jonka yhdeksänvuotias on lapsi aiemmin kadonnut salaperäisesti. Loppuratkaisu on hiukan ennalta-arvattava, mutta säväyttävä.
Suomeksi on saatu kaksi Caven ”uuden” kauden kauhunovellia. ”Odottavia naisia” (1975) on ihan kelvollinen kummitustarina, jossa on eroottinen pohjaväre. Aviopari tutustuu kauan tyhjänä olleeseen taloon ostoaikeissa ja huomaa, että talolla on salaisuus. ”Syvyyksien alta” (1979) on lyhyt, mutta tehokas juttu, jossa pieni saari jää veden alle. Saarella asuu nuori nainen, jonka yhdeksänvuotias on lapsi aiemmin kadonnut salaperäisesti. Loppuratkaisu on hiukan ennalta-arvattava, mutta säväyttävä.

Kawalon kirous, teoksessa Markku Sadelehto (toim.): Outoja tarinoita 4. Jalava. Alun perin Imp of Satan, Horror Stories, lokakuu 1935.
Odottavia naisia, teoksessa Michele Slung: Värisyttävä kosketus. Alun perin Ladies in Waiting, Whispers, kesäkuu 1975 (kirjassa Whispers, Doubleday 1977).
Syvyyksien alta, teoksessa Markku Sadelehto (toim.): Outoja tarinoita 6. Jalava. Alun perin From the Lower Deep, teoksessa Whispers II, Doubleday 1979.

Bruce Cassiday

Bruce Cassiday oli kiinnostava tapaus. Kuten tuossa alempana selitän, kun rupesin tekemään Pulpografiaa, minulla ei ollut mitään tietoa tai käsitystä siitä, mikä hänen suomennetun kirjansa alkuperä oli. Kyselin asiasta parilla ulkomaisella sähköpostilistalla ja sain lopulta jonkun kautta Cassidayn postiosoitteen. Hän oli silloin melkein 80-vuotias.

Vastaus tuli aika nopeasti. Hra Cassiday oli todella otettu, että häntä näin muistettiin. Hän muisti tapauksen ja kävimme pientä kirjeenvaihtoa, joka jatkui kirjan ilmestymisen jälkeenkin - sovimme jopa, että saamme julkaista häneltä länkkärinovellin Ruudinsavu-lehdessä. Valinta ei valitettavasti osunut kovin hyvään novelliin - hakuammunnalla se menikin, kun vain kyselin Cassidayn pulp-novelleja sähköpostilistolla ja julkaisin sen jonka sain. Sain Cassidaylta jossain vaiheessa Gryphon Booksin julkaiseman pikkukirjasen None But the Vengeful, jossa oli hänen pulp-rikosnovellejaan 40-luvulta. Ihan menoisaa kamaa, mutta ei mitään kuolematonta. Joissain kirjeissään Cassiday muisteli pulp-aikojaan ja alan kollegoitaan.

Sitten häneltä ei enää tullut kirjettä enkä halunnut painostaa vanhaa miestä. Sitten kuulin hänen kuolleen.

Tekstissä on myös virhe tai pikemminkin puute. Cassidaylta on käännetty myös Flash Gordon -romaani Aika-ansa (1974). Minun on jo vuosia pitänyt kirjoittaa aiheesta artikkeli, mutta se on lykkääntynyt, koska en ole saanut luettua toista suomennettua Flash Gordon -pokkaria, Ron Goulartin kirjoittamaa Tuhoavaa ääntä (1974). Kirjat ilmestyivät jenkeissä salanimellä Con Steffanson, mutta täällä jostain tekijännimellä Alex Raymond, vaikka eihän alkuperäisellä sarjakuvanpiirtäjällä ollut mitään tekemistä romaanien kanssa!

Gordon-pokkareita ilmestyi jenkeissä yhteensä kuusi (julkaisijana iso pokkaritalo Avon), mutta nämä kaksi olivat ainoat, jotka ilmestyivät suomeksi - sarja oli ilmeisesti Vaasa Oy:n yritys kääntää jo manalle menevät pokkarisarjat uuteen kukoistukseen. Mutta Suomessahan ei pokkari-scifi ole ikinä menestynyt, syystä tai toisesta. Mietin usein, millainen Suomen kirjallinen skene olisi, jos täällä olisi ilmestynyt jo 1950-luvulla jokin pokkarisarja, jossa olisi julkaistu hyvää anglosaksista scifiä, Heinleinia, Clarkea, Asimovia ja muita vastaavia.

Bruce Cassiday (1920-2005) aloitti uransa toimimalla Popular Publicationsin ja Farrellin kustannustoimittajana 1940—50-luvulla. Hän siirtyi Argosy-lehteen, jonka fiktiosta vastaava toimittaja hän oli 1980-luvulle saakka. Cassidayn rikosromaanituotanto on ollut melko laajaa ja usein laadukastakin, vaikka suurin osa hänen teoksistaan on ilmestynyt kioskipokkareina. Vuosina 1956—57 Cassiday kirjoitti yksityisetsivistä Johnny Midas ja Cash Madigan. 1960-luvulla hän kirjoitti sellaisiin lehtiin kuin Intrigue (sarja salaisesta agentista Peter Baronista) ja Shock. Lisäksi hän kirjoitti nimellä Carson Bingham romaaniversion Eugene Lourien Gorgo-elokuvasta (1960) sekä Flash Gordoneita 1970-luvulla.

[Cassiday on kirjoittanut myös paljon yleistajuisia ja populaareja tietokirjoja monesta eri alasta - julkkiselämäkerroista aina ruohonleikkurioppaisiin asti! Hän on myös tehnyt joitain tietokirjoja rikos- ja tieteiskirjallisuudesta, kuten Roots of Detection (1983).]
Cassidaylta on kaksi suomennosta. Toinen on Vain viisi tuntia ja toinen on Nick Carter -kirja Huumeliigan johtaja (1973). Vain viisi tuntia on ongelmallinen tapaus: alkukielistä teosta The Heister ei löydy Allen Hubinin bibliografiasta eikä Simo Sjöblomin bibliografiassa mainita alkuperäistä ilmestymisvuotta.
Minulla oli mahdollisuus tarkistaa asia itseltään Bruce Cassidaylta, joka korkeasta iästään huolimatta muisti asian hyvin. The Heister oli jatko-osa teokselle The Floater (1960), joka oli poliisiromaani James A. Rippermanista. Teoksen julkaisi kovakantisena Abelard-Schuman, mutta se suostui maksamaan The Heisterista vain puolet siitä, mitä se oli maksanut aiemmasta teoksesta. Cassidayn agentti ei saanut myytyä kirjaa muille kustantajille eikä saanut pokkarikustantajiakaan kiinnostumaan teoksesta. Man’s Magazine -nimisessä lehdessä teksti ilmestyi 20 000 sanaan lyhennettynä tammikuussa 1964. Käsikirjoitus lähetettiin lopulta Eurooppaan, jossa se ilmestyi ensiksi Suomessa vuonna 1968. Kirja ilmestyi myös Norjassa Deres Forlagin kustantamana vuonna 1971 nimellä Blindgaten. Näin ollen kirjan varsinainen alkuperäinen kustantaja on suomalainen Viihdekirjat ja sen varsinainen copyright-vuosi on suomennoksen vuosi 1968!
Vain viisi tuntia on vähintäänkin kohtuullinen kertomus miehestä, joka ryöstäessään laittoman pelipaikan julkisivuna toimivan baarin tulee ampuneeksi poliisin. Mies piiloutuu poliisipäällikön vaimoksi osoittautuvan naisen autoon ja on vaaraksi lähiöidyllille. Tosikkomainen kirja ankkuroituu hyvin 1950-luvun lopun lähiökertomusten sarjaan (Lionel Whiten ja Leigh Brackettin romaanit, monet film noir -elokuvat). Ripperman on tyypillinen ajan poliisiromaanin päähenkilö, kiukkuinen ja äreä pomo.
Huumeliigan johtajassa Nick Carter selvittelee todistajaksi lupautuneen huumepomon kuolemaa ja joutuu monimutkaisten salanimien ja naamioitumisten keskelle. Kirja on pitkäveteinen ja dialogi selittelevää, toimintaa on vähän ja seksikin on yllättävän häveliästä. Cassiday kertoo, että hän sai toimeksiannon juuri sen jälkeen, kun hän oli tullut Sierra Nevadan vuoristosta Espanjasta, jossa hän oli ollut PR-matkalla tutustumassa uuteen talvilomakeskukseen. Kirjassa onkin paljon hiihtämistä. Cassiday kertoi lisäksi, että kannen sisäpuolella olevan kartan tekijä oli sekoittanut Kalifornian ja Espanjan Sierra Nevadat. "No wonder it took Nick Carter such a long time to track down the bad guys", Cassiday kirjoitti.

Romaani:
Vain viisi tuntia. Puuma 63. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Heister.

Nimellä Nick Carter:
Huumeliigan johtaja. Nick Carter 62. Suom. M. Ahlgren. Viihdekirjat: Kungsbacka 1977. Alun perin The Spanish Connection. Award 1973.

Kirja-arvio: European Film Noir

Kirjoitin tällaisen jutun Ruumiin kulttuuriin, mutta jutusta tuli niin pitkä, että pistän sen tänne ennen editoimista ja lyhentämistä. Kirja on todella kiinnostava ja siinä kuvattuja elokuvia tekisi mieli nähdä - jos vain olisi aikaa.

Perusteos eurooppalaisesta film noirista
Synkät sävyt elivät myös Euroopan valkokankailla

Film noir on 1940- ja 1950-lukujen amerikkalaisen elokuvan kiehtovimpia ja vaikutusvaltaisimpia tyylisuuntauksia, joka on synnyttänyt sellaiset ikiklassikot kuin Hustonin Maltan haukka, Aldrichin Kiss Me Deadly ja Wellesin Pahan kosketus. Toinen toistaan jännittävämpiä elokuvia voisi luetella sivumäärin.
Ongelma on ollut alusta alkaen vain se, että film noiria ei pysty määrittelemään niin että määritelmä tyydyttäisi kaikkia. Kun ranskalaiset keksivät toisen maailmansodan jälkeen, että amerikkalaisia rikoselokuvia ja melodraamoja yhdistävät tietyt tunnelmat ja kerrontaratkaisut, asiasta on kiistelty ja jopa riidelty. Ei olla yksimielisiä edes siitä, onko film noir tyylilaji vai lajityyppi.
Asiaa ei auta se, että alkuperäiset ranskalaiset teoreetikot 1950-luvulla eivät periranskalaiseen tapaan juuri kiinnittäneet huomiota luokittelujen johdonmukaisuuteen. Noir elää nykyään myös Yhdysvaltain kustannusmarkkinoilla uutena mainosmaisena luokitteluna: mikä tahansa dekkari, jossa henkilöillä on vähänkin ankeaa ja synkkää, markkinoidaan noirina.
Lisäksi monet alkuperäisistä kommentaattoreista ja lukuisat jälkikäteen asiasta kirjoittaneet ovat todenneet, että film noir on puhtaasti amerikkalaista elokuvaa. Ristiriita syntyy jo siitä, että samaan hengenvetoon on todettu, että tyylilajilla on eurooppalaiset geenit. Film noir syntyi perinteisen näkemyksen mukaan siitä, että saksalaisen elokuvan ekspressionistiset tyyliratkaisut ja ranskalaisen elokuvan synkeät tunnelmat yhdistyivät 1940-luvun Hollywoodissa, jonne lukuisat elokuvantekijät olivat paenneet sotaa ja natseja.

Euroopan perintö

Alkuvuodesta ilmestyi kuitenkin kirja, joka haastaa perinteisen näkemyksen film noirista amerikkalaisena tyylilajina. Asiasta kokonaisen kirjankin (Film Noir, 2002) kirjoittanut Andrew Spicer on toimittanut artikkelikokoelman European Film Noir, jossa esitellään viiden Euroopan merkittävimmän elokuvamaan noir-henkinen tuotanto. Ranskaa, Englantia, Saksaa, Espanjaa ja Italiaa käsittelevä European Film Noir on akateeminen kirja, mutta se ei haittaa lukemista, joskin Saksaa ja Italiaa käsittelevissä luvuissa tiettyjen tutkimustraditioiden tunteminen auttaa.
Kirja keskittyy lähinnä toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta esimerkiksi Ranskan kohdalla käsitellään pitkälti 1930-luvun elokuvia, kuten Simenon-filmatisointeja (joista erityisen kiehtovalta vaikuttaa Jean Renoirin Suomessa näkemättä jäänyt La Nuit du carrefour, 1932) sekä runollisen realismin alle sijoitettuja elokuvia, kuten Marcel Carnén Varjojen yötä (1939), joka onkin yksi lohduttomimpia elokuvia, mitä koskaan on tehty. Pitkässä artikkelissaan Ginette Vincendeau käsittelee myös Jacques Beckerin ja Jean-Pierre Melvillen gangsterielokuvia, joiden maailma on tarkoin järjestetty ja esteettisesti hallittu.
Ranskalainen uusi noir tai neo-noir, niin kuin yleisesti hyväksytty termi kuuluu, taas sisällyttää itseensä sellaisia Suomessakin nähtyjä rajuja elokuvia kuin Gaspar Noén Yksin kaikkia vastaan ja Virginie Despentesin Pane mua. Näissä näkyy hyvin Vincendeaun painottama käsitys siitä, että ranskalainen elokuva on aina painottunut spektaakkelin puolelle ja vieroksunut suoraa kerrontaa.
Englantilaisen film noirin traditio on sekin pitkä, mutta silti lajityyppiä ei ole juuri tunnustettu. Britti-noirista kirjaan kirjoittaneet Andrew Spicer ja Robert Murphy toteavat, että englantilaiset kriitikot ja tutkijatkin kiinnittävät yleensä huomiota vain amerikkalaiseen film noiriin, eivätkä puhu mitään pitkästä ja laadukkaasta britti-noirin perinteestä, vaikka kenelle tahansa Carol Reedin Kolmannen miehen tai Mike Hodgesin Tappakaa Carterin nähneelle ei luulisi olevan epäselvyyttä siitä, että Englanti on tuottanut omaperäistä noir-elokuvaa jo pitkään.
Robert Murphy perkaa omassa osuudessaan obskuurejakin englantilaisia B-jännäreitä, joista hän kehuu erityisesti Edgar Wallacen nimellä markkinoituja 1950-luvulla tehtyjä puolen tunnin sarjaelokuvia. Myös Ken Hughesin 1950-luvun elokuvat, kuten Kuolemanjärven mysteerio (1954) ja Sinetöity tunnustus (1955), vaikuttavat kiintoisilta
Englannissa uudet noir-elokuvat kärsivät huonosta levityksestä ja esimerkiksi Suomen televisiossa vastikään esitetty Mike Hodgesin hieno Croupier (1997) on kotimaassaan harvojen näkemä. Sama pätee myös Espanjaan, jossa monet uudet noir-elokuvat päätyvät lyhyen teatterikierroksen jälkeen video- ja dvd-markkinoille.

Poliittiset ristiriidat

Monissa Euroopan maissa elokuvateollisuus kärsi pitkään poliittisista ja taloudellisista kriiseistä. Tällainen tapaus on Espanja, jossa Francon fasistinen diktatuuri hillitsi elokuvantekijöitä 1960-luvun alkuun saakka ja rikoselokuvissa nähtiin suureksi osaksi yksioikoisia kertomuksia hyvistä poliiseista, jotka ottavat rikollisia kiinni.
Suomalaisesta näkökulmasta erityisen kiinnostava on Juan Antonio Bardemin Polkupyöräilijän kuolema (1953), lähinnä koska se oli harvoja länsieurooppalaisia taide-elokuvia, joita tuolloin maahan tuotiin. Se oli kerho- ja kriitikkosuosikki vielä 1960-luvullakin. Omassa artikkelissaan Rob Stone analysoi Bardemin elokuvaa noirin viitekehyksessä ja osoittaa, miten elokuva ohitti hienovaraisesti Francon ajan sensuurin ja loi upean tutkielman syyllisyydestä katolisessa maassa. Elokuvaan lisättiin loppu, jossa paha saa palkkansa, mutta se ei vähennä Bardemin vision vaikuttavuutta.
Stone kirjoittaa pitkään myös Carlos Sauran varhaisuran pienibudjettisista ja vähän nähdyistä elokuvista, joista esimerkiksi esikoinen Los golfos (1960) ja Suomessa vain elokuva-arkiston esityksissä nähty La caza (1965) vaikuttavat erityisen kiinnostavilta. Näissä elokuvissa Saura pyrki pois film noirille tyypillisistä synkeistä sävyistä - Los golfosissa ja La cazassa valo on niin kirkasta, että valkoinen palaa puhki.
Espanjan lisäksi noir-elokuvia hylki Saksa. Rikoselokuviakaan ei maassa juuri tehty toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, ja pääpaino oli kitschisillä Heimat-elokuvilla ja kevyillä komedioilla. Saksassa minkä tahansa rikoksen poliittinen painolasti on tietysti tuntunut erityisen raskaalta eikä ole sinänsä ihme, että näyttelijänä tunnetun Peter Lorren ainoaksi ohjaustyöksi jäänyt Der Verlorene (1951) kohtasi kotimaassaan vain ylenkatsetta ja inhoa. Se nimittäin kertoo Lorren esittämästä entisestä vankileirilääkäristä, joka sarjamurhaa laitapuolen ihmisiä. Suomessa elokuva on nähty vain elokuva-arkiston esityksissä, mutta hyvänä todistuksena elokuvan voimasta ovat Peter von Baghin ylistykset Elokuvan historia -kirjassa.
Muutkin saksalaiset noir-elokuvat, kuten Kurt Hoffmannin Kadonneet kasvot (1948; kirjassa valmistumisvuodeksi sanotaan 1951) tai Helmut Käutnerin Vaarallinen totuus (1950; nähty Suomessa televisiossa vuonna 1962), vaikuttavat todella kiinnostavilta. Noir-elokuvia tekivät myös Saksaan sodan jälkeen palanneet emigranttiohjaajat, kuten Gerd Oswald ja John Brahm.
Saksalaisten elokuvien kautta Rob Stone päätyy myös yleisempiinkin film noiria koskeviin teorioihin. Kaupungithan jouduttiin sodan jälkeen rakentamaan Saksassa käytännössä uudestaan ja niistä tehtiin keskipakoisiksi (centrifugal), ja sama näkyi myös Yhdysvalloissa, jossa kaupunkia ei ollut edes kohdannut samanlainen hävitys kuin Euroopassa. Amerikkalaisissa noir-elokuvissa onkin nähty nostalgiaa, joka kohdistuu nimenomaan vanhempaan, keskihakuiseen (centripetal) kaupunkirakenteeseen. Sijoittuessaan uudenlaiseen suurkaupunkiin noir-elokuvat kuvaavat henkilöiden vieraantuneisuutta ja hämmennystä vieraissa ympäristöissä.

Määrittelyt pakenevat

Kirjassa itsessään ei määritellä, mitä film noir on, vaan noir-elokuvan tyylipiirteet otetaan melkein kuin annettuna. Monella olisi varmasti vaikeuksia hyväksyä kaikkia kirjassa käsiteltäviä elokuvia noir-kaanoniin - näin esimerkiksi Luc Bessonin hyperaktiivinen Nikita (1990). Lisäksi kirjassa käsitellään lukuisia poliittisia jännäreitä. Niitä tehtiin paljon 1970-luvulla Italiassa ja Ranskassa - monille noirin keskeinen tunnetila on synkkyys ja kohtalonomaisuus, johon suoraa poliittisuutta ei pysty helposti liittämään.
Kiinnostava on kuitenkin ajatus, joka näkyy useissa kirjan teksteissä: noir-henkisyys ja noirille tyypilliset kerronta- ja kuvausratkaisut syntyivät toisistaan riippumatta useissa maissa. Hollywood-elokuvia ei juurikaan esitetty esimerkiksi Saksassa, mutta silti useat saksalaiset elokuvat 1940- ja 1950-luvun vaihteessa sopivat noirin tyylipiirteisiin. Samaten italialaisessa elokuvassa monista noir-filmeistä tuttu chiaroscuro-kuvaus on elänyt jo pitkään, ja kuvataiteessa sen historia alkaa jo renessanssista. Voiko kuvaustyyli siis olla amerikkalaista alkuperää? Ehkä noir olikin, syystä tai toisesta, koko maailman läpikäynyt synkkyyden aalto?
Vastaavat artikkelit voisi varmasti tehdä monen muunkin Euroopan maan film noirista. Minkälaista elokuvaa tehtiin vaikkapa 1950-luvun Kreikassa tai Tanskassa? Ingmar Bergmanin varhaistöiden joukossa on monia noir-henkisiä elokuvia, ja vaikkapa Seitsemännestä sinetistä löytää noir-elokuville tyypillisiä kerronta- ja kuvausratkaisuja, Puolassa taas Andzrej Wajdan sota-aikaan sijoittuvat elokuvat ovat ankarinta noiria, mitä on konsanaan tehty - esimerkkinä vaikkapa Kanal - kirottujen tie (1957).
Suomalaisesta film noiristakaan ei ole kirjoitettu omaa tutkimustaan, vaikka tyylilajin vaikutteet näkyvät vahvoina esimerkiksi Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen elokuvissa - mitä muuta kuin film noiria ovat sellaiset elokuvat kuin Radio tekee murron tai Olemme kaikki syyllisiä? Kassilan tuotannossa vaikutteet näkyvät myös Komisario Palmun erehdyksessä ja Tulipunaisessa kyyhkysessä, Tarkaksen elokuvista Hän varasti elämän on kiinnostava groteskissa tyypittelyssään. Myös neo-noirin maailma on Suomessa tuttu Aki Kaurismäen varhaiselokuvista sekä Pauli Pentin ja Veikko Aaltosen 1980-luvun ohjauksista, puhumattakaan joistain Olli Saarelan ja Aleksi Mäkelän elokuvista.

Costa Carousso

Lyhyt pätkä ennen pidempää. Luulin pitkään Costa Caroussoa joksikin suomalaisen kirjoittajan salanimeksi, sen verran epätodennäköinen se on, mutta tyyppi oli ihan oikea kirjoittaja. Jos oikein muistan, Georges Carousso -niminen kirjoittaja oli hänen veljensä. En olisi varmaan tätäkään kirjoittajaa ottanut mukaan Pulpografiaan, vaan johonkin pienempään niteeseen, mutta onpa nyt kuitenkin kirjan kansissa.

Costa Carousso toimi 1930-luvulla Sinister Stories- ja Startling Mystery -lehtien vastaavana toimittajana ja kirjoitti mm. Detective Tales -lehteen. Häneltä on suomennettu pari novellia. ”Noidan piilossa” -tarinassa poliisit etsivät epätoivoisesti Noitaa, kiinalaista rikollista, joka yrittää murhata kaikki kaupungin opettajat ja tutkijat — syystä, jota ei kerrota. Rasistinen novelli on lyhyt ja vauhdikas. ”Öinen myrsky” on lyhyt merirosvotarina, jossa varsinaista jännitystä ei ole edes tavoiteltu.

Novellit:
Noidan piilo, Seikkailujen Maailma 9/1951.
Öinen myrsky, Seikkailujen Maailma 10/1951.

Lou Cameron

Tässä vähän vaivaa se, etten kirjoittanut paljon mitään Longarmista - sarjahan on varmasti tärkein 1970-luvulla aloitetuista seksipitoisista länkkäreistä ja se ilmestyy edelleen, olisiko sarjassa jo jotain 350 eri osaa? Kirjoittajana on toiminut mm. James Reasoner. No, omalla nimellään Cameron ei ole kovin maineikas kirjoittaja.

Toinen tidbit, joka tästä jäi pois, oli, että Cameron oli alun perin kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä, joka työskenteli mm. Kuvitetuissa klassikoissa. Tässä on sivu, jossa on pari näytettä - ylempi näyttäisi olevan versio Richard Hughesin romaanista Hirmumyrsky Jamaikalla (tai jotain sinnepäin, en jaksa tarkistaa). Tässä pari kantta, joista yksi on Cameronin tekemä, ja täällä Paul Gravett mainitsee Cameronin pari kertaa, kutsuen häntä "sarjakuvien John Wayneksi"; miksi, sitä en tiedä. Tällaiset kytkökset ovat minusta aina loputtoman kiehtovia, en ihan tarkkaan osaa selittää miksi.

Lou Cameron (s. 1924) tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana. Toimittuaan 1950-luvulla kuvittajana ja sarjakuvapiirtäjänä hän alkoi kirjoittaa vuonna 1960 sotakirjoja kioskipokkareina. Ensimmäisen lännenkirjansa Cameron julkaisi 1975 — kirjan Doc Travis pääosassa on, kuten arvata saattaa, Doc Travis. Travis seikkaili toisessakin kirjassa; Travis-tarinoiden sanotaan olevan humoristisia ja hauskoja. Cameron on julkaissut lännentarinoita myös yhteissalanimillä Tabor Evans ja Ramsey Thorne. Edellisellä nimellä Cameron kirjoitti Longarm-nimistä pornolännensarjaa. Cameron sai Western Writers of American jakaman Spur-palkinnon 1977.
Hämärän poluilla (1974) kertoo Frank Barca -nimisestä poliisista, jota ammutaan hänen vartioidessaan pidätettyä mafiapomoa. Luoti jää Barcan päähän ja hän päättää käyttää jäljellä olevan elinaikansa ampujan löytämiseen. Kirja on sekoitus mafiatarinaa ja tarinaa yksinäisestä poliisista, joka etsii rikolliset ohjeista ja säännöistä välittämättä. Barca on Honda-moottoripyörää ajava sankari, mutta hän ei ole yhtä väkivaltainen tai neuroottinen kuin vaikkapa Likainen Harry. Kirjan pelastaa paremmalle puolelle se, että se on lopultakin ennen kaikkea poliisiromaani. Barcan pakonomaista etsintää viitoittavat perinteiset todistajien kuulustelut ja rikollisten rutiininomaiset pidätykset. Toimintakohtauksia on vähemmän kuin luulisi ja näin ne ovat painokkaampia kuin jos niitä tarjoiltaisiin jatkuvalla tahdilla.
Matka kohti kadotusta (1981) kärsii samanlaisesta hajanaisuudesta. Kirja on puoleen väliin asti tiiviisti ja sujuvasti kerrottu tarina terroristeista, jotka varastavat kobolttia laboratoriosta ja kätkevät sen urheiluauton jäähdyttäjään. Auto varastetaan ja nopeasti tappavaa säteilyä levittävä auto käy Meksikossa asti saastuttamassa ihmisiä. Kirjassa on paikoitellen realistisen poliisiromaanin otetta, paikoitellen se muistuttaa polveilevine juonineen katastrofielokuvaa. Loppua kohden Cameronin kärsivällisyys pettää ja mukaan tulee tökeröitä seksikohtauksia.
Cameronin varhaistuotannon sotaromaaneista on suomennettu yksi. Punainen ympyrä (1961) on rento ja rakenteeltaan löysähkö jermutarina miehistä, jotka kuljettavat kuorma-autoilla ruokaa ja ammuksia rintamalle. Autoihin on maalattu punainen ympyrä — siitä kirjan nimi. Cameronilla on hyvä ote sodan arkipäiväisiin absurdiuksiin, ja toimintakohtauksia tärkeämmiksi nousevat pieni ja surullinen rakkaustarina ja sotilaiden päätön remuaminen naisten, salakuljettajien ja taitamattomien upseerien kanssa.
Cameronilta on suomennettu ainakin yksi novelli. ”Paholainen heittää bumerangia” kertoo australialaisen aboriginaalin ja valkoisen metsästäjän välisestä kaksin-kamppailusta.

Rikosromaanit:

Hämärän poluilla. Manhattan 146. Suom. M. Hossa. Vaasa: Vaasa 1978. Alun perin Barca. Berkley 1974.
Matka kohti kadotusta. Thriller 3. Suom. Antti Marttinen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin The Hot Car. Avon 1981.
Sotaromaani:
Punainen ympyrä. Voitto 29. Suom. Matti Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1965. Alun perin The Big Red Ball. Fawcett 1961.

Novelli:
Paholainen heittää bumerangia, Mies 16/1959.

Alan Caillou

Alan Caillou eli Alan Lyle-Smythe kuoli vuoden 2006 lokakuussa, melkein tarkalleen noin vuosi sitten. Tässä monipuolisen ja seikkailullisen Cailloun imdb-sivu ja tässä bibliografia, joka on melko varmasti puutteellinen. Tässä vielä Varietyssa ollut nekrologi.

Alan Cailloun eli Alan Lyle-Smythen (s. 1914) elämä on ollut hyvin vaiherikasta. Hän aloitti Englannissa näyttelijänä 1920-luvun lopussa, mutta liittyi Palestiinan poliisivoimiin 1930-luvulla. Toisen maailmansodan alkaessa hän liittyi Englannin armeijaan ja toimi sen tiedustelupalvelun alaisuudessa Libyassa, Tunisiassa ja Jugoslaviassa, jossa hän organisoi toimintaa partisaanien kanssa. Sodan jälkeen Lyle-Smythe toimi poliisipäällikkönä Etiopiassa ja aluelääkärinä Somaliassa. Lyle-Smythe myös perusti Afrikassa ollessaan teatteriseurueen. 1950-luvulla hän siirtyi Kanadaan, jossa hän työskenteli televisiolle, ja vuosikymmenen lopulla hän siirtyi Hollywoodiin, jossa hän sekä teki käsikirjoituksia että näytteli elokuvissa ja televisiossa.
Samoihin aikoihin Lyle-Smythe alkoi kirjoittaa kirjoja nimellä Alan Caillou. Kirjailijanimi oli yksi Lyle-Smythen sodanaikaisista salanimistä. Caillou julkaisi pari kirjaa jo 1950-luvulla, näistä ensimmäiset vielä Englannissa asuessaan. Mike Benasquel oli Cailloun ensimmäisten kirjojen sankari, joka erosi hänen myöhemmistä sankareistaan siinä, ettei hän vapaaehtoi-sesti etsinyt vaaroja ja ongelmia. Cailloun muista vakiohahmoista tunnetuin on eversti Paul Tobin, joka esiintyi seitsemässä kirjassa. Cabot Cain -niminen freelance-vakooja esiintyi viidessä kirjassa, joista ensimmäinen ilmestyi 1969.
Cailloulta on suomennettu muutama kirja. Kiinnostavimpia niistä ovat Cabot Cain -kirjat. Teoksessa Vaikene tai kuole (1969) Cain joutuu Macaossa tappoyrityksen kohteeksi, kun hän on menossa tapaamaan suurta hyväntekijäliikemiestä Markle Hydea, joka haluaa Cainin löytävän kadonneen tyttärensä. Tästä on tullut narkomaani. Kirjassa on jatkuvasti toimintaa, mutta yllättävän vähän sadismia tai väkivaltaan liittyvää erotiikkaa. Kirjassa on vanhanaikaisen seikkailun viehätystä, ja Cabot Cain on yllättävän sympaattinen päähenkilö, sivistynyt, laajasti asioita tunteva mies eikä monien muiden samanlaisten kirjojen tapaan tunteeton seksi- ja tappokone.
Tobin, pienen palkkasoturiarmeijan ylläpitäjä, esiintyy kirjassa Yllätys erämaassa (1971), jonka idea on mainio ja jopa hivenen surrealistinen: arabit raahaavat sukellusvenettä pitkin Syyrian aavikkoja suuntanaan Kuollut meri. Kirja on enemmänkin vanhanaikainen seikkailuromaani kuin vakoilukirja ja välillä se muistuttaakin enemmän Karl Mayta kuin Ian Flemingia. Öljysheikkien juonitteluja kuvaavissa kohtauksissa eksotiikka korostuu. Caillou kuvaa pätevän tuntuisesti Lähi-itää ja sen historiaa, tapoja ja ihmisiä eikä useinkaan syyllisty tympeään rasismiin. Juonen kuljetus ei kuitenkaan ole kirjan parasta antia, vaan Caillou hyppelehtii episodista toiseen. Kovin jännittäväksi kirjaa ei voi sanoa.
Caillou esiintyi 1950-luvun lopulta alkaen pienissä elokuvarooleissa. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli Jules Verne -filmatisointi Matka maan keskipisteeseen (1959). Caillou esiintyi myös toisessa Verne-elokuvassa Viisi viikkoa ilmalaivassa (1962) ja koko perheen elokuvassa Clarence, the Cross-Eyed Lion (1965), jonka hän oli myös kirjoittanut. Andrew McLaglenin seikkailuelokuvissa Tulikenttien miehet (1969) ja Rancho River (1966) Cailloulla oli pienet roolit; edellisessä hän näytteli John Waynen, jälkimmäisessä James Stewartin kanssa. Cailloulla on rooli myös Woody Allenin elokuvassa Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä mutta et ole kehdannut kysyä (1972) ja Disney-elokuvassa Riemukupla Monte Carlossa (1977). 1980-luvulla Caillou esiintyi Albert Pyunin miekka ja magia -elokuvassa Julma miekka; hänen viimeinen elokuvansa on vuoden 1984 tulevaisuuden kuvaus Ice Pirates.
Caillou kirjoitti itse elokuvat Hämähäkkien hyökkäys (1977, ohjaus John Bud Cardos), Agenttien sota (1975, ohjaus Laszlo Benedek), Village of the Giants (1965, ohjaus Bert I. Gordon) ja Vietnam- ja moottoripyöräelokuvia yhdistävän Häviäjät (1970; elokuva nähtiin Suomessa vasta 1986), jossa hän myös esiintyi. Phil Karlsonin toimintaelokuva Malaijan tiikeri (1963) perustuu Cailloun kirjaan. [Ks. kuva.] Twentieth Century Crime and Mystery Writers väittää, että Caillou on ohjannut lisäksi elokuvat The Star of India ja The Good Life, jotka ovat ilmeisesti dokumentteja.
Caillou esiintyi myös televisiossa, jossa hänen tärkein roolinsa oli varmaankin Quark-nimisen sarjan The Head. Sarjassa Richard Benjamin esitti ulkoavaruuden roskakuskia, ja sen on sanottu olevan satiiri muista science fiction -elokuvista. Caillou näytteli myös Suomessakin nähdyssä kilpa-autosarjassa Viimeinen kierros. Caillou teki myös käsikirjoituksia sellaisiin tv-sarjoihin kuin Kuuden miljoonan dollarin mies ja The Man from U.N.C.L.E.

Romaanit:

Kohti kuolemaa. Manhattan 89. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1971. Alun perin Assault on Kolchak. Avon 1969. (Cabot Cain)
Kuolettava erehdys. Manhattan 93. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin Assault on Loveless. Avon 1969. (Cabot Cain)
Vaikene tai kuole. Manhattan 86. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1971. Alun perin Assault on Ming. Avon 1970. (Cabot Cain)
Yllätys erämaassa. Agentti-sarja 56. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Dead Sea Submarine. Pinnacle 1971. (Mitch Tobin)